Syyllinen kertoo jokaisen perheen ongelmista

Kajaanin kaupunginteatteri: Syyllinen. Kantaesitys Teatteritalossa 15.2.2020.

Käsikirjoitus ja ohjaus Sanna Heikkinen, koreografia Heidi Naakka, lavastus ja valot Jukka Laukkanen, äänet Sinikka Isoniemi, puvut Tiina Siltala. Näyttämöllä Perttu Halllikainen, Tarja Heinula, Heta Hirvonen (vier.) Kristina Koivumies, Anna-Kaisa Korpinen (vier.), Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Mika Silvennoinen, Heidi Syrjäkari, Satu Turunen, Sampsa Timoskainen.

Kajaanin kaupunginteatterissa helmikuussa kantaesityksensä saanut, Sanna Heikkisen käsikirjoittama ja ohjaama uusperhedraama Syyllinen kuuluu joukkoon vakavasti otettavat puheenvuorot ja tärkeät näytelmät, ja sitä se toki onkin. Puhukaamme siis ensin näytelmän esiin nostamista kysymyksistä ja palatkaamme tarinan osin erikoiseen näyttämöllepanoon myöhemmin.

Niin. Syyllinen kertoo uusperheestä ja sen ongelmista.

Meillä on esitystaidetta tekevä uusperheen äiti Päivi (Heidi Syrjäkari) ja myyntimiesisä Timo (Mika Silvennoinen). Meillä on pariskunnan yhteinen lapsi Onni ja kaksi valmista Timon ensimmäisestä avioliitosta (Kristina Koivumies ja Heta Hirvonen). Sitten meillä on Timon entinen puoliso (Satu Turunen) ja isovanhemmat (Tarja Heinula, Perttu Hallikainen ja Anna-Kaisa Korpinen).

Sitten meillä on niitä arkipäivänä törmäyksiä, joista pitäisi jotenkin selvitä.

Heikkisen teksti on hämmästyttävän yleispätevä. Vaikken ole koskaan uusperheessä elänyt, en lapsena enkä aikuisena, löydän kyllä näytelmästä lukuisia kiinnekohtia omaan perhe-elämääni. Niitä on oikeastaan niin paljon, etten ymmärrä, mikä tässä kaikessa on erityisesti uusperhettä koskevaa. Uuden perheen arkeen puuttuvat isovanhemmat? Murrosikäisen tuittuilu? Toisen puolison vetäytyminen ja vastuun pakoilu? Perheterapeutilla istuminen? Vastausten etsiminen elämäntaito-oppaista?

Minun mielestäni ne koskevat aivan yhtä lailla meitä kaikkia perhe-elämää viettäviä sillä erolla vain, että siinä missä Timo kuvittelee elämän uuden perheen kanssa jollakin tavalla erilaiseksi kuin entisen liittonsa, hän tuo uuteen liittoon sen edellisen suhteen pahimman ongelman eli itsensä. Puolison vaihtaminen ei varmasti auta, jos tuossa yhteydessä ei tee itselleen mitään.

Kysymys on aivan samasta kuin silloin, kun työhönsä tuskastunut ihminen heittäytyy vuodeksi vuorotteluvapaalle ja palaa entisiin hommiinsa. Vierestä nähneenä tiedän, että pitkänkin breikin pitänyt on kahdessa viikossa täsmälleen yhtä huonossa jamassa kuin oli ennen kauan odottamaansa katkoa.

Myös uuden perheen suhde iholle tunkeviin isovanhempiin on yleispätevä. Jokaikinen perhe joutuu määrittelemään ne rajat, joita yksikään perheen ulkopuolinen ei voi eikä saa ylittää. Se saattaa tehdä kipeää, mutta niin aikuinen ihminen toimii: riuhtaisee itsensä irti omista vanhemmistaan ja alkaa itse kantaa vastuun omista lapsistaan ja arjen rullaamisesta.

Näytelmän Päivi yrittää kyllä parhaansa, mutta Timo antaa perheen ulkopuolisille niin paljon valtaa, että jopa perheen pakasteet ja sohva saavat kyytiä, kun joku vain ymmärtää niitä itselleen pyytää.

Vaan sitten näytelmän toteutukseen.

Minun on pakko myöntää, että ihmettelin esityksen ensimmäiset kymmenen minuuttia, mistä ihmeestä oikein on kysymys. Heidi Syrjäkari lauloi ja tanssi, puki ja riisui mallinukkeja. Sanalla sanoen Syrjäkari pohjusti tuhdilla performanssillaan – näytelmän Päivihän on ammatiltaan esitystaiteillija – tulevan tarinan ahdistusta.

Heidi Naakan koreografioimana Syrjäkari (ja yhdessä kohtauksessa myös Silvennoinen) purkaa ongelmiaan ja etsii useaan otteeseen tanssillaan sitä kipinää, joka uudessa liitossa alunperin oli. Mutta syveneekö katsojan ymmärrys perheen ongelmista näin paremmin kuin vaikkapa niissä huimissa näytellyissä kohtauksissa, joiden aikana Päivi yrittää pitää porukkansa ja oman mielensä kasassa?

Samalla, kun Heikkinen kirjoittaa Päivistään moniniitisen ja uuden perheensä puolesta kaikin käytettävissään olevin keinoin kamppailevan naisen, muut näytelmän henkilöt ovat vain syvästi karrikoituja yhden ominaisuuden olentoja. Silvennoisen tulkitsemalle Timollekin käy niin kuin Aisopoksen aasille, joka kuoli nälkään, kun ei osannut päättää, söisikö vasemmasta vai oikeasta heinäkasasta.

Niin että menkää ja katsokaa. Älkää antako sanan uusperhe hämätä, älkääkä hämmästykö, jos näytelmä saa teissä jotakin liikettä aikaan. Sitähän Sanna Heikkinen näytelmältään ehdottomasti toivoo.