Helmi Kajaste: Rakenna, kärsi ja unhoita. 112 s. Kosmos 2020.

Rakentaminen on toivorikasta, koska sen on pakko olla. Pommisuojakin rakennetaan siinä toivossa, että sillä on merkitystä. Elokuvat ovat pysyviä. Elokuvista voi löytää sen, kuinka asioiden pitäisi olla. Tai ainakin kuinka asiat olivat. Ovat. Olisivat voineet olla.

Talon seinä kaatumassa Buster Keatonin päälle, Harold Lloyd roikkumassa tornikellon viisarista, Blade Runnerin pilvenpiirtäjät, Godzilla tallomassa pahasti pienoismallilta näyttävää Tokiota. Arkkitehtuuri on usein läsnä elokuvissa. Toisinaan taloilla tai muilla tapahtumapaikoilla on päärooli, mutta usein rakennettu ympäristö toimii hienovaraisemmin, kertoo meille tarinaa, vaikka emme sitä ensi näkemältä huomaisikaan. Liike ja liikkumattomuus, muutos ja pysyvyys, aineellinen ja aineeton ovat läsnä niin ihmisen kertomissa tarinoissa kuin hänen niille rakentamissa puitteissakin.

Helmi Kajaste on esikoiskirjassaan nivonut työnsä ja huvinsa elokuvia rakastavana arkkitehtinä orgaaniseksi yhdistelmäksi. Rakenteeltaan kirja on kahden esseen ja niitä kuvittavien piirrosten muodostama kaunis, pieni esine. Kirja voitti vuoden 2020 Kalevi Jäntti -palkinnon yhdessä kahden muun teoksen kanssa. Palkintoraati kiitteli sitä kahden eri taiteenlajin muotojen yllättävästä yhdistelemisestä. Esseiden otsikot ”Tuho” ja ”Jälleenrakennus” kuvaavat varsin hyvin sitä ikuista tanssia, jota ihmisen pyrkimykset sekä ympäristönsä muuttamisen että tarinankerronnan alalla jatkuvasti käyvät.

Katson ikkunasta, kun Talousseuran talon piharakennuksia puretaan. Centrumin vanha tavaratalo on jo muutamia viikkoja aikaisemmin kadonnut Oulun katukuvasta. Sitä tuskin monikaan jää kaipaamaan, mutta Talouseuran näppärännäköisten piharakennusten kaatamista katson oikeasti surullisena. Tontille nousee peräti kolme kerrostaloa, 16-, 13- ja kahdeksankerroksiset. Niiden nimissä Laanaoja alkaa hienostuneesti p-kirjaimella. Kaikki vanhentunut täytyy siivota tieltä, ja siksi nuokin pikkuiset piharakennukset katoavat ikkunastani avautuvasta maisemasta. Insinöörikaupungin ilmeeseen ei ole tavattu jättää arkkitehtonisia kerrostumia.

Kirjassa kerrotaan esimerkein kuinka voimakas symboli talon tuhoutuminen on. Se on helppo ymmärtää väkivaltana kotia ja perusturvallisuutta kohtaan. Tarkovskin Uhrin päähenkilö on paennut pahaa maailmaa yksinäiseen taloon eristäytyneelle ruotsalaiselle saarelle. Elokuvan lopuksi hän polttaa kotinsa uhrina rukoustensa jumalalle siitä, ettei sota koskaan saavuttanut turvapaikkana toiminutta taloa. Polanskin Inhossa kodin seinät kirjaimellisesti repeilevät päähenkilön ympäriltä, kun ahdistus ja pelko ottavat vallan.

Grey Gardensin (Ellen Hovde ja Albert Maysles 1975) kertomus rappeutuvan loistohuvilan asukkaista ja heidän väistämättä tappioon päättyvästä taistelustaan entropiaa vastaan tuo minulle mieleen kotimaan tyhjenevän maaseudun asukkaat. Samaan aikaan, kun ikkunani alla rakennetaan kolmea tornitaloa kiinteistösijoittajien tulevaisuudenturvaksi, toisaalla muuttotappioalueella toivorikkaana rakennetut kodit murenevat ajan hampaan alla. Kodin rahallinen arvo kun on täysin riippuvainen sen sijainnista ja syrjäseudulta talon joutuu usein myymään selvästi rakennuskustannuksia edullisemmin. Asumukseen sijoittaminen on kai aina uhraus.

On hämmentävää nähdä moderni raunio. Rakennuksen piti olla puhdas, selkeä ja ikuisesti tulevaisuuteen katsova. Toiveikkuuden ja parantamisen maailmassa raunioitumisen negatiivisuus on kiusallinen ja epäsopiva ajatus.

Kirjan kuvituksena toimivat Kajasteen piirrokset, jotka ovat stillkuvia kulloinkin tekstissä käsitellyistä elokuvista. Osassa kuvista näkyy jopa elokuvan tekstitys merkkinä siitä, että projektori on pysäyttty kuvan piirtämistä varten. Rosoisentarkat tussipiirrokset toimivat mainiosti elokuvallisia ja tieteellisiä viitteitä pudottelevaa tekstistä vieraannuttavana elementtinä ja ovat toisaalta alleviivaamassa sitä, miten sekä arkkitehtuuri että tarinankerronta elokuvan keinoin ovat mitä suurimmassa määrin kuvan rakentamista.

Kirjan jälkimmäinen essee käsittelee jälleenrakennusta. Suomalaiselle sana tuo kai aina ensimmäisenä mieleen toisen maailmansodan jälkeiset kiihkeän rakentamisen vuosikymmenet. Esseen elokuvallisissa esimerkeissä Pasolini rakentaa sodan raunioittamaa Roomaa uudelleen ja Resnais auttaa katsojaansa yhtä aikaa sekä muistamaan että unohtamaan sodan kauhut. Mielenkiintoista mielestäni on, ettei Kajaste ole valinnut yhtään kotimaista esimerkkiä, vaikka kansallinen eetoksemme suorastaan rakentuu juuri tämän jälleenrakennuksen varaan. Lähimmäksi tulee Buster Keatonin elokuva Asuntopulan aikaan, jossa nuoripari kokoaa talopaketistaan vääränlaisen talon: kestävän ja muuntuvaisen rintamamiestalon asemesta tuleekin vääristynyt, hengenvaarallinen röttelö.

Citizen Kanen Xanadu-kartano lienee elokuvahistorian tunnetuimpia rakennuksia. Se kuvaa myös hyvin sitä, kuinka rakentaminen suuntautuu aina kohti jotain myyttistä, parempaa tulevaisuutta. Tuossa tulevaisuudessa on rakentamisvaiheessa usein epävarmuustekijöitä, pelkkiin hurskaisiin toiveisiin perustuvia raaka-aineita. Itselleni jälleenrakentaminen (tai perusparantaminen tai kiinteistökehittäminen) tuo aina väistämättä mieleen kysymyksen siitä, kenelle parempaa tulevaisuutta ollaan rakentamassa. Usein jälleenrakentamisen kohteena ovat vanhemman asutuksen, aikaisempien sukupolvien toivorikkaan toimeliaisuuden tuottamat alueet, joihin luodaan kokonaisia uusia infrastuktuureja, elinkeinorakenteita ja yhteisöjä. Se, mihin aikaisemmin rakennettu katoaa, on kiinnostavaa: jääkö mitään jäljelle? Uusi ja kehitetty on käytännössä myös aina vanhaa kalliimpaa asua ja omistaa, joten kiertoliike köyhien ja parempiosaisten kaupunginosien välillä on jatkuva.

Kertakäyttöinen ja huoltovapaa välttelevät molemmat omalla tavallaan vaivannäköä ja sitoutumista. Huoltovapaa vain perustelee sen paremmin. Korkeiden paikkojen itsepuhdistavat ikkunalasit lupaavat pitää itsestään huolen. Tähän mennessä ei kuitenkaan ole vaikuttanut siltä, että rakennukset korjaisivat itsensä. Monet säilyttämisen arvoiset asiat säilyisivät paremmin, jos kiinnittäisimme huomiota niitä ylläpitäviin voimiin. Ennen kuin ne romahtavat.

Kajasteen kirja loppuu pohdintoihin kodin olemuksesta. Montako kotipaikkaa meillä on elämämme aikana? Onko koti lakannut olemasta koti siinä vaiheessa, kun muuttopäätös on tehty? Kuinka suuri osuus kodistamme on paikkoja, kuinka suuri osuus tarinoita? Guy Maddenin elokuvassa My Winnipeg kertoja pyrkii jättämään ahdistavaksi kokemansa kotiseudun ja tekee sitä elokuvan. Elokuvassa paikallishistoria, tarinat, faktat ja fiktio yhdistyvät tavalla, jota ei välttämättä virallisista kartoista löydy.

Näin käy kai meille kaikille. Ainakin itse pystyn siihen samaistumaan. Jokainen meistä on oman elämänsä kaitafilmikirjasto, elokuvaa on hankala tehdä ilman kuvauspaikkoja. Tätä kirjaa se ainakin kuvaa hyvin.