Ukrainan sota on yksi esimerkki ihmisen tuhovoimasta ja vimmasta tuhota kaikki. Sodan synnyttämässä katastrofaalisessa tilanteessa yhä useammat ihmiset, organisaatiot ja valtiot kuitenkin kysyvät, mihin saakka tällä tuhon tiellä edetään tai onko tie rauhaan mahdollinen.

Jos vastaamme kyllä, mitä se edellyttäisi? Muutama vuosi sitten maailmankuulu tekoälyn tutkija Timo Honkela ehdotti monimutkaisen ja sekasortoisen maailman ongelmien ratkaisuksi rauhankonetta, joka palauttaisi ihmisille ja yhteiskuntaan vallan ja kyvyn ratkaista ongelmia ja pyrkiä hyvään. 

Sodan saldoa

Ukrainan sota kertoo lohdutonta kieltä yhteiskunnan ja ihmisten tilasta Euroopassa, joka oli lopulta onnistunut jättämään toisen maailmansodan tuhot taakseen. Siinä sodassa oli menehtynyt 23 miljoonaa venäläistä ja seitsemän miljoonaa saksalaista, ja myös satatuhatta suomalaista. Sodan tuhoja ja arpia korjattiin ja kudottiin umpeen vuosikymmenet jälleenrakentamalla yhteiskuntia ja vahvistamalla hyvinvointivaltiota ja sen jäsenten sosiaalista suojelua.

Nyt uudet sodan sankarit ja propagandakoneistot lietsovat viholliskuvia. Venäjän raaka ja kaikkien kansainvälisten sopimusten vastainen hyökkäys Ukrainaan paljasti, että suurvaltaihanteiden nimissä maassa oltiin valmiita unohtamaan toisen maailmansodan kauhut. Venäjän johto oli valmis ottamaan uuden suursodan riskin ja uhraamaan satojatuhansia sotilaita sekä siviilejä.

Sota on jo nyt tuhonnut Venäjän sotilaallisen voiman ja talouden. Aseistariisunnan ja rauhanpolitiikan hyvät tulokset ovat haihtuneet. Kansainvälisen maineen haihtuessa Venäjä on myös hukannut mahdollisuutensa toimia luotettavana yhteistyökumppanina globaalien ilmasto-, energia- ja energiakriisin ratkaisemiseksi.

Sota on maksanut myös satojentuhansien ukrainalaisten sotilaiden ja siviilien hengen. Kuudesta seitsemään miljoonaa ukrainalaista on ajautunut pois kotoaan kansainväliseen pakolaisuuteen, minkä lisäksi sisäinen pakolaisuus on kasvanut valtaviin mittoihin. Kansainvälisten selvitysten mukaan suuret osat maan itäisten osien infrastruktuurista on tuhottu ja saatettu ekologisen katastrofin partaalle.

On vaikea edes arvioida Ukrainan jälleenrakentamisen lopullisen laskun suuruutta. Venäjän hyökkäys on motivoinut Yhdysvaltoja ja Euroopan maita käyttämään taloudellista ja poliittista kapasiteettiaan tukemaan Ukrainan puolustustaistelua. Sodankäyntiä tukevien maiden henkinen ja poliittinen kulttuuri on kokenut mullistuksen. Ne ovat valmiita lyömään hajoamistilassa olevaa Venäjän imperiumia sekä rahoittamaan ja tukemaan kaikkia niitä voimia, jotka heikentäisivät sen asemaa.

Sodan tulehduttamaa politiikkaa ohjaavat nyt yhteistyön ja vuorovaikutuksen sijasta viholliskuvat. Käytettävissä olleista varannoistaan yhteiskunnat ovat sijoittaneet ennennäkemättömiä summia asevarusteluun ja sotilaallisen turvallisuuden vahvistamiseen. Sodan kielestä, ammuksista, tuhosta ja vihollisten tuhoamisesta ja demonisoinnista on tullut yhteiskunnallisen keskustelun arkea koko Euroopassa, myös kaukana Ukrainan rintamilta.

Aikaisemmin hyvillä yhteistyösuhteillaan ja konfliktien sovittelun taidoillaan ylpeilleessä Suomessa asennemuutos on ollut ennen näkemättömän nopea. Todellisten uhkien ja propagandakoneiston luomien uhkakuvien saattelemana Suomen eduskunta siunasi ensin hävittäjähankinnat, sitten NATO-jäsenyyden tavoittelun. Nyt Suomi on jo NATOn tarkkailijajäsen, joka osallistuu täysin rinnoin NATOn sotaharjoituksiin, tukee avoimesti Ukrainaa sotatarvike- ja asetoimituksin sekä rakentaa Venäjän vastaiselle rajalle piikkilanka-aitoja. Enemmistö suomalaisista näyttää hyväksyvän NATO-joukkojen sijoittamisen Suomeen. Kaikki tämä vajaan vuoden aikana, eikä kukaan tohdi enää naureskella Trumpin ja Orbanin piikkilangoille.

Poliittisen ilmaston muutos on ollut ennen näkemättömän nopea, ja samalla yhteiskunnallinen keskustelu on vaihtunut rauhan rakentamisesta sotahysterian ja viholliskuvien värittämiseen. Tässä tuoksinassa Suomessa tuntuu unohtuneen se keskeinen rooli, joka valtiolla oli vielä muutama vuosikymmen sitten Euroopan turvallisuusjärjestelmän rakentajana ja kansainvälisten konfliktien sovittelijana. Nyt on menty jopa niin pitkälle, että ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho on antanut siunauksensa Venäjän sotilaiden demonisoinnille. Näin sodasta on asteittain tullut myös Suomen poliittista kulttuuria ja politiikan suuntaa määrittävä piirre. Sotilaista ja sotatieteiden tutkimuslaitosten tutkijoista ja opettajista on yhtäkkiä tullut tiheään siteerattuja ja päivittäin kuultuja asiantuntijoita.

Julkisuus ja poliittinen kulttuuri ovat militarisoituneet. Asevaraisesta turvallisuudesta on tullut politiikan prioriteetti, jonka tavoitteet ja tarvitsemat resurssit ovat alkaneet syödä myös muiden alojen resursseja. Asehankintojen ja sotilaallisten liittoutumien lisäksi yhteiskunnassa on sijoitettu kasvavassa määrin sotaharjoituksiin, varusmiespalveluksen vahvistamiseen sekä reserviläisten kertausharjoituksiin. Kun kaikki tämä on toteutettu yleisen ja yhtäläisen asevelvollisuuden nimissä, ja kun mukaan otetaan myös esitys naisten varusmiespalveluksen lisäämisestä, voi perustellusti puhua asevaraisesti etenevän turvallisuusajattelun ja politiikan uudesta esiinmarssista. Tämä poliittisen kulttuurin muutos on ollut niin vahvaa ja dominoivaa, että tuntuu, kuin perinteiseltä rauhanpolitiikalta olisi tipahtanut pohja.

Edellä kuvatun perusteella voi hyvin ymmärtää, miten ahtaalle ovat joutuneet rauhan asian ja rauhanliikkeiden kannattajat, jotka perinteisesti ovat puhuneet ylirajaisen yhteistyön, vuoropuhelun ja kestävän rauhan puolesta. Rauhanliike ja rauhan ajatus eivät sentään ole kuolleet, mutta liike on suurissa vaikeuksissa. Sen tulisi löytää uusia keinoja tavoitteidensa toteuttamiseksi. Kiinnostava uusi keino on teknologian ja tekoälyn tutkijana arvostetun Timo Honkelan vuonna 2017 julkaisema ehdotus rauhankoneesta.

Mikä rauhankone?

Honkela ehti ennen ennenaikaista kuolemaansa esittää monimutkaisen ja sekasortoisen maailman ongelmien ratkaisuksi rauhankonetta, joka palauttaisi ihmisille ja yhteiskuntaan vallan ja kyvyn ratkaista ongelmia ja pyrkiä hyvään. Rauhankoneen idea perustuu kolmeen periaatteeseen: kommunikaatio, tunteiden tunnustaminen sekä oikeudenmukaisuuden tavoittelu.

Ensisijaista on ihmisten välinen kommunikaatio sekä kommunikaation ja merkitysten ymmärtäminen. Rauha ja yhteisymmärrys ovat saavutettavissa silloin, kun ihmiset oppivat tunnistamaan asioihin ja toisten ihmisen tekemiseen sisältyvät merkitykset. Vasta niiden tultua ymmärretyiksi on mahdollista päästä neuvotteluihin, vuorovaikutukseen ja yhteisymmärrykseen.

Toinen Honkelan korostama asia on tunteiden tunnistaminen ja arvottaminen. Tunteet eivät Honkelan mukaan ole ihmisen elämässä irrationaalisia ja merkityksettömiä asioita vaan jopa niin keskeisiä, että ne ohjaavat valintojamme ja päätöksiämme. Siksi tunteet tulisi ottaa huomioon ja arvioinnin kohteeksi, niin yksilöiden kuin yhteisöjen päätöksenteossa ja toiminnassa. Tunteet ja tietoisuus luovat perustan yksilön identiteeteille ja arvoille.

Kolmanneksi Honkela korostaa oikeudenmukaista toimintaa. Vain silloin, kun yksilö kokee saavansa osakseen oikeudenmukaista kohtelua ja kun hän itse käyttäytyy toisiin nähden oikeudenmukaisesti, voi syntyä ihmisten ja yhteisöjen kesken luottamusta ja perusteet kestävälle rauhalle.

Honkelan ajatus oli tietoisuuttamme räjäyttävä mutta ei täysin uusi, vaan sillä on monia sukulaisia yhteiskuntatieteiden teorioissa. Yhteiskunnallisten ristiriitojen ja konfliktien tutkimus perustuu eri osapuolten intressien tunnistamiseen ja tunnustamiseen.¹ Toisaalta monia yhteiskunnallisia riski- ja ristiriitasuhteita – työmarkkinat, yksilöiden ja organisaatioiden väliset suhteet ja niin edelleen – on pyritty ehkäisemään ja sovittamaan yhteiskunnallisin sopimuksin ja institutionaalisen sääntelyn keinoin vähän samaan tapaan, kuin on sovittu ydinaseiden rajoituksista ja asevarustelun vähentämisestä. Teknologisten järjestelmien ja taloudellisten suhteiden alalla on syntynyt ja luotu ristikkäiseen riippuvuuteen ja luottamukseen perustuvia rakenteita siinä määrin, että monet järjestelmät ja palvelut olisivat mahdottomia ilman toimijoiden keskinäistä luottamusta.²

Näin ollen se, mitä Honkela esitti, onkin nähtävissä pyrkimyksenä laajentaa ajatusta kommunikaatio- ja vuorovaikutussuhteiden parantamiseksi ja sitä kautta yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseksi. Mielenkiintoista on edelleen myös se, että Oulun kaupunki tulevana Euroopan kulttuuripääkaupunkina on tarttunut aiheeseen ja tehnyt rauhankoneen ideasta yhden tulevien tapahtumien pääteemoista (ks. oulu2026.eu/rauhankone).

Voiko rauhankoneen käynnistää sodan keskellä?

Ajatukset vuorovaikutuksesta ja toisten toiminnan lähtökohtien ymmärtämisestä ovat sivistyneen ihmisen keinoja, mutta toimivatko ne sodan ja vihollisuuksien keskellä? Voiko olettaa, että hyökkääjällä tai puolustajalla olisi kykyä ja halua asettua vastapuolen asemaan ja yrittää ymmärtää, mitä vastapuoli tavoittelee ja mitkä ovat toiminnan motiivit? Sotaan päädytäänkin usein siksi, että viholliset (hyökkääjät ja puolustajat) sekä heidän kannattajansa ovat olleet jo vuosia yksipuolisen, valikoivan tiedon ja propagandan kohteena. Propaganda, valikoiva tieto ja tiedottaminen ovat valtiomahteja ja vallan välineitä, jotka ovat ajaneet meidät nykyiseenkin tilanteeseen. Pessimisti voi siis kysyä, onko realistista odottaa, että vuorovaikutus ja omista käsityksistä poikkeavien käsitysten ymmärtäminen voisivat kehittyä vääristyneiden todellisuuskuvien keskellä?

Tilanteessa, jossa maat ovat ilmiliekeissä, tapahtuu pikemminkin päinvastaista. Esimerkiksi vaikeuksiin joutunut Venäjä, on julistanut liikekannallepanon, toisin sanoen julistanut yhteiskuntaan sodan vaatimat yhteiskunnalliset olot, joka sisältää sotilaiden värväyksen lisäksi myös tiukan sisäisen urkinnan ja mielipidevalvonnan, pelottelun ja rangaistukset. Miten kansalaiset ja poliitikot voisivat sellaisessa tilanteessa saada monipuolista, vaihtoehtoista ja omiin käsityksiinsä nähden ristiriitaista tietoa? Miten he voisivat saada tietoa sodan tuottamasta kärsimyksestä ja tuhosta, kun maan tiedotusvälineet eivät niistä kerro tai väittävät tuhoja vihollisen aiheuttamiksi? Vallanpitäjät ovat valjastaneet kokonaisen tiedotuskoneiston ja katkaisseet sillat viimeisiltäkin vapailta uutiskanavilta. Vaihtoehtoista tietoa rintaman tapahtumista venäläiset saavat vain maasta karkotetuilta ja ulkomailla sijaitsevien uutiskanavien kautta.

Tuon me tiedämme, mutta olemmeko tulleet ajatelleeksi sitä, että kenties mekin ”sivulliset” ja vapaan tiedonvälityksen piiriin kuuluvat suomalaiset, olisimme yksipuolisen, riittämättömän ja sumentavan tiedon alla? Olemme perustellusti puolustajien, Ukrainan poliittisen johdon ja ilmeisesti kansan enemmistön kannalla ja varautuneet puolustamaan omaa kansallista koskemattomuuttamme, mutta samalla tulleet omaksuneeksi uusia lähtökohtia omaan keskustelukulttuuriimme.

Hyvin lyhyessä ajassa yhteiskunnallisen keskustelun kieli niin Suomessa kuin muuallakin on muuttunut aseiden, ammusten, tuhoamisen, vihollisuuksien ja aseellisen turvallisuuden kieleksi. Kuka tässä melskeessä enää tohtii avata keskustelua kestävästä rauhasta, asevarustelun ja sotilaallisten liittoutumien ai­heut­ta­mis­ta riskeistä, luonnonvarojen, aineellisten ja henkisten varojen raiskauksesta tai puhua siitä, miten viholliskuvat ovat haavoittaneet myös omat mielemme?

Tie kestävään rauhaan

Juuri nyt niin taistelevat osapuolet kuin heidän liittolaisensakin vannovat taistelutahtoa ja yhtenäisyyttä. Suomalaiset poliitikot ja diplomaatitkin, jotka aikaisemmin ovat kenties kunnostautuneet idän ja lännen välisen dialogin rakentajina ja yhteistyörakenteiden kehittäjinä, tuntuvat ajattelevan, että Ukrainan sota ratkaistaan taistelukentällä.

Yhteiskuntatieteilijän on vaikea uskoa siihen, että sota ratkaistaan taistelukentällä, sillä sodan jatkuminen tuo aina vain lisää kärsimystä ja tuhoa. Sota saa ratkaisunsa vasta, kun tuhot on korjattu rauhanpolitiikan keinoin. Sodan tuhot eivät ole ainoastaan aineellisia, vaan mitä suurimmassa määrin myös henkisiä ja kulttuurisia. Rikokset ihmisyyttä ja luontoa kohtaan odottavat sovitusta, vahvaa rauhanliikettä sekä Venäjällä että koko Euroopassa. Sodan keskelläkään ei saa unohtaa ja ohittaa humanistisia ja sosiaalisia näköaloja. Nyt jos koskaan tarvitaan vuorovaikutusta ja keskustelua, vahvaa rauhanliikettä ja rauhankoneen rakentajia.