Ironia Nikolai Gogolin pietarilaisnovelleista Sergei Dovlatovin veijarilastuihin

Nenätietoisuus johti lopulta pienoisromaani Nenän kirjoittamiseen. Vladimir Nabokovarvelee, että joku Freudin oppipoika saattaisi väittää, että Gogolin nurinkurisessa maailmassa ihmiset on käännetty ylösalaisin niin, että nenän osaa esittää jokin toinen elin ja päinvastoin.

Syntyjään kiovalaisen Gogolin persoonasta kertoo, miten koulupoikana hänellä oli tapana perverssin itsepäisesti kävellä tien väärää puolta, pitää oikean jalan kenkää vasemmassa jalassa, päästellä karjatarhan aamuääniä keskellä yötä ja järjestää huoneensa huonekalut jonkinlaisen Liisa Ihmemaassa -logiikan mukaan.

Gogolille vatsa on kertomusten kaunotar, nenä niiden sankari. Venäläisen kaunokirjallisuuden nenän kutiaminen ennustaa hyviä uutisia, kun taas näppylä sen päässä merkitsee, että juomingit ovat tulossa. Gogolin Nenä on karnevalistinen tarina, jossa kollegioasessori Kovaljov huomaa nenänsä kadonneen. Parturi Ivan Jakolevits löytää nenän ryyppyreissun jälkeen aamiaisleipänsä sisältä, mutta haluaa hankkiutua siitä eroon.

Lähdetään seuraamaan nenän vaiheita  pitkin Pietaria. Freudilainen tulkinta nenän olemuksesta sopii komean nenän kadottamiseen kuvauksena kunnioituksen ja kihlatun menettämisestä. Kovaljov löytää nenänsä, joka pakenee, mutta Kovaljov seuraa tätä uutterasti joutuen hullunkurisiin tilanteisiin, muun muassa istumaan vaunuihin, joissa hän toteaa lähellä istuvalle nenälleen: ”Te olette minun nenäni.” Nenä ei luonnollisestikaan myönnä mitään.

Nenässä Nevan valtakatua Nevski prospektia pitkin kulkevat ihmiset kuvataan neninä, hattuina, niskoina, poskipartoina ja hihoina. Tukahduttavan arkipäiväiset ainekset sekoittuvat hillittömän mielikuvituksen lentoon. Mies nousee vaunuihin, mutta häntä ei kuvata lihavana, ovelana ja isopakaraisena miehenä, vaan jonkun Nenänä.

Gogolin teoksissa lukuisat esineet esiintyvät irrationaalisesti tärkeissä rooleissa henkilöiden ohella: hattukotelo kaupunginpäällikön päässä on gogolmainen symboli näennäismaailmasta, jossa hatut ovat päitä, hattukotelot hattuja tai kirjaillut kaulukset ihmisten selkärankoja.

Pietarilaisnovellien luonnekuvaukset tapahtuvat muutamin hauskoin sanakääntein:  päähenkilö, parturi I.J. ”kuten jokainen kunnon venäläinen käsityöläinen oli hirvittävä juoppo”. Ihmiset kuvataan lyhyesti: ”päähenkilön puoliso, melkoisen arvokas nainen.” Asiasta toiseen hypätään kevyesti toteamalla ”Mutta tässä tapahtumat peittyvät sumuun, ja siitä, mitä sitten tapahtui, ei ole pienintäkään tietoa.”

Tässä sekoittuvat itseironinen juonne ja unenkaltaisuus (alun perin nos, nenä oli son, uni, novellin nimenä). Sitten pilaillaan pikkuvirkamiehen turhamaisuudella, pöyhkeilyllä, pätemisen tarpeella ”Töyhtöhatusta voi päätellä että se oli arvoltaan valtioneuvos. Kaikesta näki että se oli lähdössä jonnekin vierailulle.” Kafkamainen absurdius kruunaa koko tekstin.

Yhteiskuntakritiikki on piiloteltua satiiria parhaimmillaan. Kun ivan kärki osoittaa vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään ja pikkuvirkamiesvaltaan, kyse lienee tekstin satiirisesta suhteesta maailmaan.

Asioiden identiteetti riippui vaatteista: ”Virkapukunne napeista päätellen palvelemme eri virastossa.” Tai: ”Virkapuvusta ja hatusta ja kaikesta näkee että hän on valtioneuvos. Piru sen tietää, miten tässä menetellä!” Nenää nimetään kertaalleen myös ruumiin haistinosaksi, joka lopulta taas kököttää Kovalevin kasvoilla ”kuin mitään ei olisi tapahtunut, ilmeelläkään viittaamatta siihen että oli tehnyt syrjähypyn”.

Ukrainalainen Mykola Hohol kirjoitti venäjäksi merkkiteoksensa nimellä Nikolai Gogol. Sensuurin otteessa hän joutui poistamaan joitain kohtia teoksistaan, muun muassa Nenästä:  ”Tämän sanottuaan hän […] lähti tapaamaan poliisikomisariota, joka oli äärimmäisen perso sokerille. Komisarion eteinen – joka samalla oli myös ruokasali – oli täynnä sokeritoppia, joita kauppiaat olivat ystävyyttään tälle tuoneet”.

Toinen poistettu kohta: ”Kovalev ymmärsi, sieppasi pöydältä punaisen setelin ja sujautti sen poliisille, joka kumarrellen katosi ovesta”. Onneksi ne tämän päivän versiossa taas esiintyvät, ja näemme Gogolin luupin läpi kipittävät, hienostelevat ja lahjottavat virkamiehet, joita Venäjällä riittää.

Myös Hullun päiväkirjan kohta ”Ikinä en ole kuullut, että koira osaisi kirjoittaa. Vain aatelinen osaa kirjoittaa virheettömästi.” joutui poistettavaksi, koska sitä pidettiin vallitsevan järjestelmän vastaisena kiihotuksena.

Viimeiset kappaleet Nenä -novellissa ihmettelevät, ”miten nenä joutui paistettuun leipään… Ei, sitä minä en lainkaan ymmärrä, en ymmärrä ollenkaan! … käsittämättömintä on se, kuinka kirjailijat voivat tarttua tällaisiin aiheisiin.”

Ja vielä lopuksi: ”Sanotaan mitä tahansa, mutta tällaisia tapauksia sattuu maailmassa – harvoin tosin, mutta sattuu silti.” Tässä esiintyy Gogolin tyypillistä itseironiaa, metafiktiivisyyttä, eli huomio kiinnittyy fiktion fiktiiviseen, sepitettyyn luonteeseen.

Gogolin kielikin sisältää ironian. Lause on sanoista kiinni, pelkkä yksi sana (vaikkapa ”jopa” tai ”melkein”) sijoittuu siten, että kyseinen harmiton lause räjähtää painajaiseksi tai ilotulitukseksi; tai sitten jakso, joka on alkanut varsin arkipäiväisesti, aivan äkkiä jättää tutut polut ja kiepsahtaa irrationaaliseen. Syntyy vaikutelma, kuin suuri ja yllättävä olisi kaiken aikaa nurkan takana ja yhdestä sanasta tai äänteestä riippuu koominen käänne.

Päällystakissa vaihtelevat todellinen ja absurdi, päähenkilö-kirjuri muovautuu tilanteen mukaan. Kaikki ihmiset ovat vähintään lievästi mielipuolia, ja juuri absurdius pitää heidät tiiviisti kiinni tärkeissä toimissaan. Uusi päällystakki, turhuus nöyryydessä ja vallanhimossa, sovitetaan päälle palvovien katseiden alla.

Päällystakki on groteski ja julma painajainen. ”[E]räs virkamies, ei tosin huomattava, sitä ei voida sanoa, vaan lyhyenläntä, hieman rokonarpinen, hieman punertavatukkainen, hieman likinäköinen ja kaljupäinenkin, ryppyposkinen ja kasvoiltaan peräpukamaisen värinen…”

Päällystakin loppusivuilla tarinaa jatketaan kummittelevan vainajan varastellessa päällystakkeja oman varastetun tilalle. Kertojan ääni on sävyltään vilpitön kuvatessaan kuoleman jälkeistä eloa ja takkien ryöstelyä. Surullinen tarina päättyy lohdulliseen lämpöön vainajan saatua rauhan, kun hän on ottanut virkaintoiselta ja pöyhkeältä ”tärkeältä henkilöltä” päällystakin menetetyn oman takkinsa korvikkeeksi. Lempeä ironia lämmittää lukijaakin.

Hullun päiväkirjassa Gogol sanoo: ”Ei, minulla ei riitä enää voimia sietää näitä kärsimyksiä… Äiti kulta, osoita sääliä sairaalle pienokaiselle! Mutta tiedättekö, että Algerian beyn nenän alla kasvaa käpy?”

Yhteiskunnan sisäiset paineet hulluunnuttavat päähenkilö Popristsinin. Lopulta hän uskoo olevansa Espanjan kuningas. Asetelma on täynnä dramaattista ironiaa: minäkertoja, kanslisti-virkamies, on hullu, joka ihastuu esimiehensä tyttäreen, selvittää tilanteita koirien kirjeenvaihdon avulla ja päätyy Espanjan kuninkaana palatsinsa omaan huoneeseen eli mielisairaalaan. Kertojan tapaamat henkilöt kuten lukijakin tietävät missä mennään, mutta kertoja ei tiedä vaan elää omaa todellisuuttaan.

Gogolin huumorista kertoo hänen lähettämänsä surunvalittelukirje kriitikko Pogodinille, joka oli jäänyt leskeksi ja oli surusta hulluna: ”Jeesus Kristus auttaa sinua tulemaan herrasmieheksi, jota et ole sen enempää kasvatuksesi kuin taipumustesikaan puolesta – vaimosi puhuu minun kauttani.”

Nenän menetys symboloi kasvojen menetystä, kuten henkilön arvo määrittyi ulkoisten tunnusmerkkien kautta. Olennaista on, mitä muut ajattelevat pikkuvirkamiesten yhteiskunnassa. Keskeistä luovuuden lähdeaineistoa kertyy juuri yhteiskuntakriittisyydestä. Gogolin ironia ei kuitenkaan saavuttanut parasta vastakaikua Neuvostoliitossa, jossa riitti absurdiutta omasta takaa.

Näitä samoja teemoja kuvasi sittemmin myös Sergei Dovlatov (1941–1990). Hän kirjoitti kiivaasti jo 1960-luvulla asevelvollisena vankileirien vartijana toimiessaan, mutta hän ei saanut tekstejään julki Neuvostoliitossa. Kirjallisten tulojen sijaan hän joutui hankkimaan elantonsa suomalaisen filologian opintojen turvin antamalla oppitunteja mustan pörssin kauppiaille.

Kirjallisten tuotostensa vuoksi Dovlatov joutui kuitenkin lähtemään maasta vuonna 1978. Hän asettui New Yorkiin, ja vasta silloin alkoi menestykseen yltänyt tarinankerronta julkisuudessa. Joseph Brodsky on antanut hänelle kunniamaininnan ainoana venäläisenä kirjailijana, jonka teokset luetaan kokonaan.

Ensimmäiset Dovlatovilta suomennetut teokset ovat Meikäläiset ja Matkalaukku, jotka on alun perin julkaistu 1983. Haarakonttori ilmestyi 1990, kirjailijan viimeisenä teoksena, mutta vasta vuosi sitten suomennettuna. Kirjailijan kuoleman jälkeen hänen teoksiaan on julkaistu myös Venäjällä.

Meikäläiset sisältää anekdootteja suvun jäsenistä unohtamatta minäkertojaa itseäänkään. Teoksessa on kolmetoista viimeisteltyä kertomusta, jotka yhdessä muodostavat ristiriitaisen kokonaiskuvan Dovlatovin perheestä. Isä oli juutalainen teatterinohjaaja-dramaturgi ja äiti gruusialais-armenialainen näyttelijä-oikolukija. ”Äiti valitsi teatterikoulun. Mielestäni turhaan. Luovia ammatteja tulee yleisesti ottaen välttää. Jos et voi välttää, on tosi kyseessä. Silloin ulospääsyä ei yksinkertaisesti ole. Se tarkoittaa, että sinä et ole valinnut ammattia vaan ammatti sinut.”

Kirja alkaa isoisästä, päättyy kirjailijan viimeisiin yhdysvaltalaisvaiheisiin ja välissä kerrotaan välillisesti koko Neuvostoliiton historia. Tarina alkaa usein ”Ja juttu meni näin.”

Isän ”elämä oli suurta näytelmää, Stalin muistutti shakespearelaista konnaa. Kansa vaikeni kuin Boris Godunovissa.” Tai sitten ”Vanhempia veljiä vetivät puoleensa kirjallisuus ja taide. Nuorempi Leopold lähti jo lapsena toiselle, vakaammalle tielle. Leopoldista tuli huijari.”

On sanottu, että Dovlatovin lastuissa kaikuu Neuvostoliiton nauru. Teksti on toteavaa lakonista ironiaa lyhyissä virkkeissä. Kerrotaan vähän, ilmaistaan paljon. Venäläiseen tapaan juopottelu ja vodka kuuluvat asiaan, hulluus sopivin annoksin annosteltuna, laiskuus ja onnistamisen mahdollisuus ovat olemassa. Luonnekuvat syntyvät kevyesti. Muutamin lausein syntyy henkilöhahmo, veijari, renttu tai jokamies.

Isoisä Isaak leikkaa polakkaa pitkittäin eikä poikittain, vodkaa hän juo maitolasista. Lokakuun vallankumous kuvataan  isoisä Isaakin kertomuksessa: ”Epäjärjestyksestä isoisä ei pitänyt ja suhtautui siksi vallankumoukseenkin kielteisesti. Hän onnistui jopa hieman hidastamaan sen kulkua. Juttu meni näin.

”Kansanjoukko ryntäsi laitakaupungilta keskustaan. Isoisä päätteli, että oli alkamassa pogromi. Hän haki kiväärin ja kiipesi katolle. Kun väkijoukko lähestyi, isoisä alkoi tulittaa. Hän oli Vladivostokin ainoa vallankumousta vastaan noussut  asukas. Lopulta vallankumous kuitenkin voitti.”

Lyhyesti syntyy kuva isoisästä, miljööstä ja merkittävästä historiallisesta tapahtumasta. Tragedia kuvantuu ironiana. Katkeruuden ja vihan tilalle astuu lempeä ihmettely ja nauru mielivallalle. Muutaman sivun kuluttua ollaan Stalinin ajassa ja isoisä syyttömänä vankileirillä: ”Hän sai kymmenen vuotta ilman kirjeenvaihto-oikeutta, mikä merkitsee teloitusta. Ei hän olisi selviytynyt muutenkaan. Terve mies kestää nälkää huonosti, mutta mielivaltaa ja julkeutta sitäkin huonommin.”

”Täti sen sijaan muisti lähinnä hauskoja tarinoita. En syytä häntä. Muistimme on valikoiva – kuin vaaliuurna.” Meikäläiset, 147 sivua, paljastaa koko kirjailijan suvun ja neuvostoliittolaisen yhteiskunnan ihastuttavasti kerrottuna hersyvällä huumorilla. Näin sen juuri pitää mennä, sillä ”vaikenemisen voima on suunnaton. Se tulisi kieltää biologisena aseena”.

Dovlatov lähtee todellisesta maailmasta tai henkilöistä, mutta tarina vie mielikuvituksellisiin asetelmiin fiktiivistä tarinointia. Hän esimerkiksi kuvaa samaa vaimoaan eri teoksissaan eri nimisinä ja eri ammateissa tai eri yhteyksissä, vain tärkeimmät luonteenpiirteet säilyvät samoina. Tarina on tärkeämpi kuin yksityiskohdat. ”Saavuin Amerikkaan unelmoiden avioerosta. Ainoa syy erolle olisi ollut vaimoni äärimmäisen mielenmaltti. Hänen rauhallisuutensa ei tunne rajoja.”

Tarinassa vaimostaan hän yhdistää lyhyesti suhdekuvaa, yhteiskuntadokumenttia ja puoluejärjestelmää:

”Viisumi- ja rekisteröintitoimiston eversti sanoi minulle ystävällisesti ja kohteliaasti:

– Teidän täytyy lähteä. Vaimonne meni jo ja teidänkin on korkea aika.

Ristiriitaisten tunteiden vuoksi väitin vastaan.

– Mutta suhdettamme ei ole rekisteröity.

– Se on pelkkä muodollisuus, sanoi eversti hymyillen leveästi, – emmekä me ole formalisteja. Tehän rakastatte heitä?

– Ai keitä heitä?

– Vaimoanne ja tytärtänne… No tietysti rakastatte…

Niin rakkaudestani vaimoon ja tyttäreen tuli fakta. Ja sen vahvisti sisäministeriön eversti…”

Täynnä ironista huumoria Dovlatov yhdistää syvällisen ja vakavan kepeään ilmaisuun. Tapahtumat ja henkilöt pysyvät lukijan tasolla, samanvertaisena.

Kuten Gogolilla ironian taustalla on yhteiskuntakriittisyys. Kertoja on pieni ihminen, jonka elämä on kärsimystä arjen iloilla maustettuna.

Matkalaukku on kahdeksan kertomuksen kooste. Jokainen tarina lähtee emigrantin mukaansa ottaman matkalaukun sisällöstä: tavara luo tarinan. Hulvattomat kolme paria suomalaisia kreppisukkia kätkee taakseen 720 paria pimeän kaupan suomalaistuotetta, joilla piti kerätä omaisuus. Kun Neuvostoliitto keksi samaan aikaan ryhtyä tuottamaan kreppisukkia, kauppa tyrehtyi ja sukat ajautuivat tutuille lahjoiksi, omiin jalkoihin vuosikymmeniksi, säilytyspusseiksi, pölyräteiksi ja ikkunantiivisteiksi ja vielä kolme paria Amerikkaan asti.

Koskettavin on vaimon antama romanialainen laadukas popliinipaita. Siihen vaimolta oli jäänyt rahaa, kun hän oli hakenut emigraation vaatimat lentoliput. Napakka ilmaisu Haarakonttorissa jatkaa entistä pelkistetympänä ironiana emigranttikirjailijan haarakonttorista pääkonttorin pysyessä Venäjällä. Tasja, päähenkilön nuoruuden rakastettu, edustanee ennakoimattomuudessaan ja oikuttelevuudessaan alati oikeassa olevaa Venäjää.

Päällystakissa Gogol kuvaa päähenkilöä Akaki Akakijevitsia, joka eittämättä muistuttaa vuonna 2006 Anna Politkovskajan kuvausta Putinista: ”Inhoan häntä, koska hän inhoaa ja halveksii ihmisiä. Hän näkee heidät vain välineinä omien tarkoitusperiensä toteuttamiseksi, henkilökohtaisen vallan saavuttamiseksi ja säilyttämiseksi. Hän uskoo voivansa tehdä muille ihmisille mitä tahansa, leikkiä heillä ja tuhota heidät.” Gogol Dovlatovista puhumattakaan on ajankohtainen edelleen.

Sekä Gogol että Dovlatov päätyivät maanpakoon emigranteiksi vieraisiin maihin. Anna Politkovskaja murhattiin. Sanat eivät kuole.

Lähteet:

• Nikolai Gogol: Nenä
• Nikolai Gogol: Hullun päiväkirja
• Nikolai Gogol: Päällystakki
• Sergei Dovlatov: Meikäläiset
• Sergei Dovlatov: Matkalaukku
• Vladimir Nabokov: Nikolai Gogol
• Tomi Huttunen ja Tintti Klapuri: Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta(Cafe Voltaire -sarja)