Teksti: Mikko Mäkitalo
Vapaa-ajattelijoita kirjallisuuden klassikoissa
Sana vapaa-ajattelija lienee useimmille ihmisille tuttu lähinnä Vapaa-ajattelijain liiton nimessä. Kyseessä on pieni, alle kahden tuhannen jäsenen järjestö, joka monien suomalaisten mielessä assosioituu tiukkaan ateismiin, ehkä jopa pyrkimyksiin kieltää uskonnot, ja joka on tehnyt ateistisesta maailmankuvasta itselleen ikään kuin uskonnon – tai ainakin näkökannan, jota puolustetaan yhtä tiukasti ja järkähtämättömästi kuin uskontoja.
Mutta voiko ja saako ihminen sanoa itseään vapaa-ajattelijaksi olematta kyseisen järjestön jäsen? Historiallisesti ajatellen epäilemättä saa, sillä sana vapaa-ajattelija on vanhempi kuin samalla nimellä tunnettu järjestö. Vapaa-ajattelijoiksi (engl. free-thinker, ransk. libre-penseur) ovat itseään sanoneet jo 1700-luvun valistusfilosofit, ja joitakin mainintoja tunnetaan jo 1600-luvulla kirjoitetuista kirjeistä. Järjestöiksi vapaa-ajattelijat alkoivat järjestäytyä vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen lähinnä Länsi-Euroopan maissa ja Yhdysvalloissa. Vapaa-ajattelijain maailmanliitto perustettiin nimellä Fédération internationale de la libre pensée Brysselissä vuonna 1880.
Suomeen vapaa-ajattelun käsite kotiutui 1800-luvun mittaan, ensin luonnollisesti ruotsinkielisenä (fritänkare), mutta jo 1889 alettiin aiheen tiimoilta julkaista lehteä nimellä Vapaita Aatteita. Tuo lehti jouduttiin kylläkin sensuurin tukahduttamana lopettamaan pian. 1900-luvun puolella päästiin sitten parempaan, kun vuosina 1909–1917 ilmestyi lehti Vapaa Ajatus.
Järjestöiksi vapaa-ajattelijat alkoivat Suomessa järjestäytyä 1920-luvulla, aluksi tosin siviilirekisteriläisyhdistysten nimillä. Vuonna 1937 näitten keskusjärjestöksi perustettiin Suomen siviilirekisteriyhdistysten keskusliitto, joka vuonna 1945 vaihtoi nimekseen Vapaa-ajattelijain liitto, jolla nimellä se toimii edelleen. Heti perustamisvuonnaan 1937 liitto alkoi julkaista lehteä Ajatuksen vapaus, joka sitten liiton nimenmuutoksen yhteydessä 1945 muutettiin edelleen käytössä olevaan muotoon Vapaa Ajattelija. (Kuriositeettina on syytä painottaa, että lehden nimi on todellakin edelleen juuri näin, Vapaa Ajattelija kahtena erillisenä sanana.)
Kuinka yleistä ja vakiintunutta sitten on sanoa vapaa-ajattelijaksi uskonnotonta ihmistä muussa yhteydessä kuin Vapaa-ajattelijain liiton jäsenenä? Nykyään ei kovin yleistä, ihmiset voivat sanoa itseään tai toisiaan ateisteiksi tai uskonnottomiksi, pakanoiksikin, mutta eivät juurikaan vapaa-ajattelijoiksi muuten kuin kyseisen järjestön piirissä. Kirjallisuudessa on kuitenkin selviä viitteitä siitä, että sanaa vapaa-ajattelija on yleiskäsitteenä käytetty jo kauan.
Vapaa-ajattelija mainitaan kahdessa suomalaisen kirjallisuuden 1800-luvun klassikossa, Välskärin kertomuksissa ja Vänrikki Stoolin tarinoissa. Molemmat on kirjoitettu vuosikymmeniä ennen kuin Suomeen perustettiin ensimmäistäkään vapaa-ajattelijayhdistystä, eli sana on ollut vakiintunut yleiskielen sana ainakin ruotsin kielessä, joka on molempien teosten alkukieli, ennen kuin sillä nimellä on täällä perustettu yhdistyksiä.
Zachris Topeliuksen romaanissa Välskärin kertomukset ”Vapaa-ajattelija” on yhden pääluvun otsikkona. Luvussa kerrotaan Paul Bertelsköldin tarina nuorena ylioppilaana ja yliopiston teologisen tiedekunnan vakiintuneitten käsitysten haastajana. Tapahtumat sijoittuvat Turun yliopistoon 1700-luvulle, siis vanhan Turun akatemian aikaan.
Topeliuksen teksti ei ole vapaa-ajattelijan kannalta miellyttävää luettavaa, ei ”Vapaa-ajattelija”-luvun osalta enempää kuin muiltakaan osiltaan. Topelius lienee itse ollut melko uskonnollinen ihminen, ja hänen tekstinsä on täynnä uskonnollisia viittauksia. Kirjassa opiskelija Paul Bertelsköld lähtee itsevarmana kumoamaan teologian professorien oppeja, mutta lopputulos on, että hänet karkotetaan yliopistosta ja Turusta kotiinsa varsinaisen Ruotsin puolella sijaitsevalle maaseudulle. Koko tarinan opetus tuntuu olevan, että on tuhoon tuomittu yritys astua näille arvovaltaisille varpaille.
Tietenkään tarina ei teokraattisen valtarakenteen kannaltakaan näytä mitenkään hyvältä. Jos nimittäin teologian keino puolustautua kiusallista kyseenalaistajaa vastaan on vain karkottaa hänet kauas pois, voidaan kysyä, paljastuvatko teologian oppirakennelmat juuri tässä samalla perusteiltaan täysin pitämättömiksi.
Paul Bertelsköld ei tosin ole itsekään mikään ylevä hahmo, johon nykyajan vapaa-ajattelijan olisi miellyttävää samaistua. Hänet kuvataan kyllä terävä-älyiseksi ja opinnoissaan menestyväksi, mutta toisaalta hänet on kirjoitettu myös varsin tasapainottomaksi luonteeksi, joka hukkaa rahoja uhkapelissä ja sen jälkeen vaikeuksissaan turvautuu myös alkemistin apuun. Lisäksi Paul Bertelsköld jo piankin ainakin unen tasolla katuu tekoaan. Kirjan myöhemmissä luvuissa hän sitten reaalielämän tasollakin alkaa jossain määrin luopua vapaa-ajattelijan katsomuksesta.
Topelius ei tässä Paul Bertelsköldistä vapaa-ajattelijana kertovassa luvussaan käytä tarkalleen sanaa vapaa-ajattelija muuten kuin koko luvun otsikkona. Tekstissä esiintyvät muiden muassa sanamuodot ”vapaasti ajatteleva” ja ”vapaa ajatus” (ruotsinkielisessä alkuperäistekstissä fritänkande ja fri tanke). Itse Paul ilmaisee asian tokaisemalla eräässä repliikissään: ”Olen vapaa henki. Tahdon ajatella vapaasti.” Tämä lienee Topeliukselta ollut ihan viisastakin anakronismin välttämistä, sillä nämä tapahtumat on sijoitettu 1700-luvulle, jolloin vapaa-ajattelijan käsite ei ehkä vielä ruotsin kielessäkään ole ollut yleisessä käytössä. Kirjan myöhemmässä luvussa Topelius kyllä tekstissäkin vielä mainitsee Paul Bertelsköldin vapaa-ajattelijaksi, mutta ei edelleenkään 1700-luvulle sijoittuvien hahmojen omissa sanoissa vaan tapahtumia 1800-luvun puolivälin näkökulmasta selostavan kertojan äänellä.
Joka tapauksessa pelkkänä otsikkonakin sana Topeliuksen käytössä jo tarkoittaa juuri sitä, mitä vapaa-ajattelijalla nykyaikanakin tarkoitamme: ihmistä, joka ei hyväksy maailmankuvansa perusteeksi ennalta annettuja teologisia oppeja vaan rakentaa maailmankuvansa omien havaintojensa pohjalta, sitä tarpeen mukaan tarkistaen.
J. L. Runebergin runoteoksessa Vänrikki Stoolin tarinat sana vapaa-ajattelija, fritänkare, esiintyy ruotsinkielisessä alkutekstissä kahteen kertaan runossa ”Döbeln Juuttaalla”. Suomennoksiin sitä ei yleensä ole aivan oikeassa muodossaan saatu mahtumaan, ilmeisesti lähinnä siksi, että suomeksi se on liian monitavuinen sana määrämuotoisen runon mittoihin. Ensimmäisessä Stoolin suomennoksessa Paavo Cajander on käyttänyt sen tilalla sanoja vapaauskoja ja vapaa usko, Otto Mannisen 1930-luvun suomennoksessa on vapaa aatos ja vapaa-aatteinen. 2000-luvulla Stool on suomennettu vielä kahteenkin kertaan uudestaan, ja näistä Juhani Lindholmin suomennoksessa kahdesta fritänkare-kohdasta toinen on suomennettu suoraan vapaa-ajattelijaksi.
Myös Runeberg käyttää sanaa vapaa-ajattelija täysin oikeassa, nykyaikaiseenkin käyttöön vakiintuneessa merkityksessä. Vänrikki Stoolin tarinat sijoittuu Suomen sotaan 1808–1809, eivät siis paljonkaan myöhempään aikaan kuin Välskärin kertomusten vapaa-ajattelija Paul Bertelsköldistä kertovat kohdat, joissa eletään 1770-luvun alkua. Kuitenkin Runeberg on jo sijoittanut sanan ”vapaa-ajattelija” juuri Döbelnin itse lausumiin sanoihin. Lieneekö sana sitten juuri noina vuosikymmeninä todellisuudessakin tullut ruotsin kielessä yleiseen käyttöön, sitä emme ehkä voi tietää, mutta hyvin mahdollista se on.
Runon alkutilanteessa rovasti yrittää puhua vakavasti haavoittuneelle kenraali von Döbelnille uskonnollista sanomaansa mutta toteaa turhautuneena, että Döbeln on kadotukseen tuomittu. Nimittääpä hän tätä myös pakanaksi (ruots. hedning), minkä tosin sekä Cajander että Manninen ovat suomentaneet hieman epäonnistuneen tuntuisesti uskottomaksi, Juhani Lindholm oikein pakanaksi.
Runebergin ensimmäinen ”vapaa-ajattelija”-maininta on runon alkupuolella kohdassa, jossa haavoittuneena vuoteella makaava Döbeln ei puhu enää rovastille vaan lääkärille. Juhani Lindholm ohittaa suomennoksessaan koko vapaa-ajattelijuuden ja suomentaa säkeet säilyttäen muuten varsin osuvasti kaiken olennaisen sisällön:
Moni luottaa kaikenlaisiin turhuuksiin,
enkä tahdo itse olla moinen.
Kaksi syytä silti luottaa lääkäriin:
toinen Bjerkén, otsahaava toinen.
Döbeln haavoittui todellisuudessakin juuri otsaan, runossa mainittu Bjerkén taas oli tapahtuma-aikaan elänyt tunnettu lääkäri.
Runon loppupuolen vapaa-ajattelija-maininta onkin sitten periaatteellisempi Döbelnin luonteenkuvauksen kannalta. Siinä Döbeln on voitetun taistelun jälkeen yksin taistelupaikalla, kohottaa katseensa ylös – Cajanderin suomennoksessa taivaaseen, Mannisen korkeuksiin, Lindholmin taivaisiin; alkuperäistekstissä mot höjden – ja lausuu jonnekin määrittelemättömään kohteeseen kiitospuheen, joka alkaa:
En plikt är fylld, de segra, mina leder,
ett värv är övrigt, även den är mitt.
Fritänkare jag nämns, det är mitt heder;
friboren är jag, och jag tänker fritt.
Suomennoksista mikään ei ymmärrettävästi pysty kunnolla toistamaan näistä säkeistä sekä runomittaa että jokaisen sanan merkitystä, mutta Lindholm, joka ei ole yrittänytkään (toisin kuin Cajander ja Manninen) toistaa alkuperäistä runomittaa aivan sellaisenaan, on melko ansiokkaasti muotoillut:
Tehtäväni täytin loppuun voittoisaan,
vielä yhden työn nyt eestäin tapaan:
mua vapaa-ajattelijaksi sanotaan
– vapaasyntyisen on aatos vapaa
Myöhemmissä säkeissä vapaa-ajattelijaksi itsensä määritellyt Döbeln kaksikin kertaa puhuttelee ”Jumalaa”, alkutekstissä nimenomaan isolla alkukirjaimella kirjoitettua Gud, mitä eri suomennokset hieman vapaasti vaihdellen tulkitsevat jumaliksi, Jumalaksi tai Herraksi. Oleellista on, että Döbeln kieltäytyy nöyristelemästä jumaltenkaan edessä, vaikka tuntee tarvetta kohottaa tämän kiitospuheen jollekin itseään korkeammalle. Döbelnin sanat päättyvät, Cajanderin onnistuneena suomennoksena:
…mut voiton, voiman annoit Sinä yksin,
Jumala, veli, millä nimityksin
Sua maininnenkin, kunnia on sun.
Kenraali von Döbeln on Vänrikki Stoolin tarinoitten keskeisimpiä ja vaikuttavimpia henkilöitä. Hänelle omistettu runo ”Döbeln Juuttaalla” on kokoelman toiseksi pisin (pitempi on vain ”Pilven veikko”, jossa ei edes ole nimeltä mainittua päähenkilöä), ja Döbeln mainitaan myös monessa muussa kokoelman runossa.
Runebergin Döbelnin suuhun kirjoittamat sanat ovat tietysti fiktiota, vaikka Döbeln henkilönä on todellinen – koko teos on fiktiivinen, vaikka pohjautuu enimmäkseen tositapahtumiin ja todellisiin henkilöihin. Mutta viekö Döbelnin vapaa-ajattelijaluonteelta pohjan pois se, että hän omissa sanoissaan myös puhuttelee Jumalaa?
Olisi helppoa lukea Döbelnin kiitospuhe kuvauksena ihmisestä, joka ensin sanoo itseään vapaa-ajattelijaksi mutta sitten luopuu katsomuksestaan ja kääntyy puhuttelemaan jumalaa. Aivan sellaisena en kuitenkaan varsinkaan ruotsinkielisen alkutekstin viestiä koe. Döbelnin sanat voidaan ymmärtää niinkin, että johdettuaan joukot voittoon sotapäällikkö tuntee, että aivan yksin hän ei ole voinut taistelua ratkaista. Koska hänellä ei ole ketään yksittäistä ihmistä kiitettävänään, sanat on suunnattava jollekin korkeammalle voimalle, olkoon se sitten todellinen tai tähän kiittämisen tarpeeseen keksitty.
Luonteenkuvauksen kannalta oleellista on myös, että kiitospuhe tapahtuu yksin, ilman inhimillistä todistajaa. Paikalla on vain Döbeln, tyhjä taistelukenttä ja hiljainen iltataivas. Onko siellä jossain sitten se mahdollinen joku, joka saattaisi kuulla ja vastaanottaa Döbelnin sanat, se jää jokaisen oman uskon varaan. Näin ajatellen runon Döbeln on kyllä loppuun asti itsetietoinen ja pystypäinen vapaa-ajattelija, vaikka tunteekin tarpeen kohottaa kiitospuhe korkeammalle voimalle. Ilmeneehän Döbelnin omien sanojen lopussakin, alkutekstin säkeestä ”min Gud, min broder, hur jag dig må kalla” vielä ehkä vähän selvemmin kuin yllä siteeratussa suomennoksessa, että jumalan olemassaolo on lopulta kuitenkin ihmisen oman määrittelyn varassa, sen varassa, päättääkö hän kutsua jotakin asiaa Jumalaksi vai ei.
Uskonnonvapauden historiaa tuntien voi vielä kysyä: Olisiko Vänrikki Stoolin tarinoitten julkaisuajankohtana vuonna 1848 ollut mahdollista kirjoittaakaan esiin Döbelniä suorasanaisempaa vapaa-ajattelijaa? Uskonnonvapautta silloisessa Suomessa ei juurikaan ollut, ja kaikki julkaisut joutuivat kulkemaan sensuurin seulan läpi. Meidän on mahdotonta tietää, kuinka paljon Runeberg antoi sensuurin vaikuttaa kirjoittamaansa, mutta voi olla, että hänellä ei oikein muuta mahdollisuutta ollutkaan kuin kirjoittaa vapaa-ajattelijahahmonsa myös puhumaan Jumalasta.
Ei voi sanoa, että vapaa-ajattelijahahmot olisivat kirjallisuudessa mikään yleinen ilmiö, mutta tulee heistä mainintoja silloin tällöin vastaan. Tuoreempana esimerkkinä mainittakoon vuoden 2012 Finlandia-palkittu Ulla-Lena Lundbergin Jää, jossa kaksikin henkilöhahmoa mainitaan vapaa-ajattelijaksi. Eikä siinäkään ole kysymys vapaa-ajattelijayhdistyksen toiminnasta, sellaista kirjan tekstissä ei esiinny, vaan yksittäiset henkilöt vain tulevat mainituiksi maailmankatsomukseltaan vapaa-ajattelijoina, toinen oman repliikkinsä kautta ja toinen muitten hahmojen kertomana.