Mikko Alatalon levy Kaikilla mausteilla (1987), yksityinen ja yleinen historia

Vuoden 1987 talvi oli ankara. Helsingissä mitattiin tammikuussa melkein 36 asteen pakkanen. Oulussa esiintyi Jumalan teatteri.

Keväällä kokoomus ja vihreät voittivat eduskuntavaalit. Keskustan, Kokoomuksen ja RKP:n ”kassakaappisopimukseksi” nimetyn hallitusyhteistyösuunnitelman kariuduttua muodostettiin Harri Holkerin sinipunahallitus. Hallitusohjelmassa keskeisessä osassa oli niin sanottu hallittu rakennemuutos; käsite alkoi välittömästi levitä yleiseen kielenkäyttöön. Se tarkoitti – Wikipedian määritelmän mukaan – Suomen talouden rakenteiden entistä tehokkaampaa sopeuttamista yleismaailmallista talouskilpailua vastaaviksi. Työvoiman liikkumista lisättiin.

Vuonna 1987 alkoi Virossa Laulava vallankumous. Erich Honecker vieraili Länsi-Saksassa. Kotipizza perustettiin. Rauli Badding Somerjoki kuoli. Pikku G ja Saara Aalto syntyivät. Minä pääsin kesällä ripille; Emmanuelle esitettiin Suomen televisiossa. Maanantaina 19. lokakuuta pörssikurssit romahtivat ympäri maailman.

Neuvostoliiton hajoamiseen oli neljä vuotta, Suomen liittymiseen Euroopan Unioniin kahdeksan. Maailman väkiluku ylitti viisi miljardia. Nyt istuvan hallituksen opetusministeri, Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson ja istuvan hallituksen valtiovarainministeri, Keskustan puheenjohtaja Katri Kulmuni syntyivät.

Paatos ja epähurmaus

Sitä kokonaisuutta, jonka Mikko Alatalon 1970- ja 1980-lukujen tuotanto muodostaa, tunnen vain pinnallisesti. Sivuutan tässä hänen runsaan lastenmusiikkituotansa kokonaan ja uskallan sanoa tämän: minun korvissani Alatalon musiikillisesti kunnianhimoisen Love-tuotannon (1974–1978) oleellinen piirre on parenthyrson, ”epähurmaus”. Retoriikan klassikossa Korkeasta tyylistä (Peri hýpsous, 1. vuosisata jaa.) se määritellään ajattomaksi tai tyhjäksi intohimoisuudeksi siellä, missä intohimoisuus ei ole paikallaan, tai rajattomaksi intohimoisuudeksi siellä, missä lievempi riittäisi.ⁱ

Laulaja tulkitsee yli, muuttelee ääntään, ulvahtelee, ei malta, sinkoilee sinne tänne. Äänimateriaalin kuljettamat tunteet ja tunnerekisterit hajoavat lukemattomiin eri suuntiin – tulkitsija-Alatalo kuulostaa hieman psykoottiselta. Se ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole Alatalon ominaisuus, vaan enemmänkin 1970-luvun muuttuvan ja muutettavan Suomen ominaisuus, kuin psykoosiin ajautuvan Suomen sekä tietoinen että tiedoton oire. Se on 1970-luvun ääni, yksi niistä.

Aika on subjekti, Alatalo predikaatti. Sellaista on pop, myös sellaista.

Aika on subjekti, Alatalo predikaatti. Sellaista on pop, myös sellaista.

Paatos on eri asia. Sen suhteen Alatalo saavuttaa ihailtavan tasapainon Siirtomaa-Suomen lauluissa (1978–1982), monen – muun muassa laulajan itsensä ja minun – mielestä uransa taiteellisella huipulla. Siirtomaa-Suomen laulujen jälkeen ja ohella monet Alatalon levyistä kuulostavat sitten kadonneen paatoksen metsästykseltä. Onnenpojalla (1979) paatos antaa odottaa itseään levyn b-puolelle, Ikävän karkoituksella (1984) se löytyy vasta kahdesta viimeisestä kappaleesta (”Sun on oltava viilee” ja ”Avoin maisema”, alun perin ruotsalaisen Ulf Lundellin ”Öppna landskap”). Sielun miljonäärillä (1983) paatos jää löytymättä kokonaan.

Vuonna 1987 ilmestynyt Kaikilla mausteilla (Bluesounds 1053) onkin sitten voimannäyttö. Se on ennen kaikkea laulunkirjoittamisen voimannäyttö: Alatalo oli tuttuun tapaansa tehnyt yhteistyötä Harri Rinteen kanssa. Kahdestatoista iskelmästä vain yksi, ”Lapin yö”, oli kokonaan Alatalon itsensä tekoa.

Sovitukset ovat Alatalon, kolmessa kappaleessa Alatalon ja Masi Luoman tai Alatalon ja Roope Hurmalaisen. Tuottajina toimivat Alatalo ja Tommi Liuhala. Kappaleessa ”Yhdentekevää” laulaa myös Juice Leskinen – levyn takakannen tietojen mukaan ”omalla luvallaan”. Äänitykset on tehty Lempäälässä elo-syyskuussa 1987.

Alatalon verkkosivuilla todetaan levyn yhteydessä: ”Vuosien hiljaiselon jälkeen Alatalollekin koitti jälleen menestys”. Albumia myytiin yli 20 000 kappaletta. Ei ole ihme, että levy puhutteli; se kertaa ja kokoaa laulajan aiemmat tyylikaudet. ”Viivy vielä hetki” ja ”Tytöt tahtoo pitää hauskaa” ovat petollisen tarttuvia radiohittejä. ”Tyttö-poika” on ekonomisen kekseliäs, pikkutuhma bagatelli parhaimpaan kuplettiperinteeseen. Nimikappale valloittaa alatalomaisen Syksyn sävel -absurditeetin takaisin. ”Viimeinen tango Paraisilla” on mielen pohjalle unenomaisena jäävä yhteiskunnallinen kuvaelma, ”Suomi on iso maa” puolestaan niin arkkityyppinen Suomi-iskelmä, ettei lajia voisi oikeastaan puhtaammaksi viljellä. Ainoa kappale, joka jättää minut täysin kylmäksi, on edellä mainittu, keski-ikäisyyteensä läkähtyvä ”Yhdentekevää”-duetto.

Tunnen siis asiaa huonosti, mutta en hämmästy, jos Kaikilla mausteilla osoittautuu 80-luvun Suomi-iskelmässä paradigmaattiseksi albumiksi. Se on sitä sekä hyvässä että pahassa: 80-luvun iskelmän loisto ja kurjuus tiivistyvät juuri tämän levyn kahteentoista lauluun. Ne tarjoavat kaikki mausteet.

Lapsuuden loppu

Kaikilla mausteilla on osa henkilökohtaista historiaani. Juuri nyt tuntuu siltä, että lapsuuteni huipentuu, kumoutuu ja ylittyy juuri tässä levyssä. Ei niin, että meillä kotona olisi levyä ollut – albumikokonaisuuden olemassaolosta tulin tietoiseksi 40-vuotiaana. Muistan kuitenkin biisien ”Viivy vielä hetki” ja ”Tytöt tahtoo pitää hauskaa” radiosoiton, ilmeisesti siis vuodelta 1987.

Syksyn sävel -Alatalo kuuluu varhaisiin lapsuusmuistoihini, joista hämmentävän monet ovat nimenomaan tv-muistoja. Muistan, että kotona pidetyssä Syksyn sävel -levyraadissa annoin velvollisuudentuntoisesti Alatalon edustuskappaleelle kympin, vaikka pidin sitä typeränä. Alatalon täytyi olla hauska ja hyvä.

En hämmästy, jos Kaikilla mausteilla osoittautuu 80-luvun Suomi-iskelmässä paradigmaattiseksi albumiksi.

Innostus tietenkin sammui. Vuonna 1987 radiosoitto vie minut siis varhaislapsuuteen mutta kuulostaa samalla joltain juuri silloin aktualisoituvalta: bailaavilta tytöiltä, kaipaukselta, elämän erotisoitumiselta. Toinen asia on se, että tällaiset muistot kertovat lapsuuteni tv- ja radiokulttuurin totaalisuudesta. Siinä mielessä tosiaan elettiin yhtenäiskulttuurissa, jolle nimenomaan radio ja televisio antoivat hahmon. Kolmanneksi levy palauttaa mieleen ajan ja sosiaalisen ympäristön, jonka oleellinen osa iskelmämusiikki oli: maanmiesseurantalojen ja tanssihäiden Suomen, kotikaljan ja meetvurstivoileipien Suomen.

Vuosi 1987 meni. Seuraavana vuonna aloitin lukion. Kun sitten kuuntelin musiikkia, se ei taatusti ollut Alatalon musiikkia. Jos jotakin ajattelin, en taatusti ajatellut Alataloa. Alatalo katosi korvistani ja palasi niihin vasta neljännesvuosisata myöhemmin.

Jätin – sitä tiedostamatta – hyvästejä maailmalle, johon kuuluivat tv-viihde ja Suomi-iskelmä, mutta johon hauskaa pitävät tytöt eivät kuuluneet. Tulin maailmaan, josta en osaa sanoa senkään vertaa.

Mutta nämä henkilökohtaiset triviaalisuudet Kaikilla mausteilla reippaasti ylittää.

Valtakunta

”Lapin yön” Lapin yö on osa ei-lappilaisten lapinlaulajien perinnettä, kokoelma perinteen vaatimia luonnonelementtejä: hiljaisuutta, tunturia, vaivaiskoivua, porotokkaa ja ahmaa. Genreen kuuluu niin ikään, että juuri Lapissa luonto sekoittuu johonkin yliluonnolliseen. Yö saa maagisen hahmon. Nainen on kuin enkeli, takkatulen ääressä loikoilevat rakastavaiset ovat juopuneet ”maahisen maidosta”.

Viimeinen säkeistö kuitenkin särkee taikapiirin. Näyttämölle tuodaan melkeinpä töksähtäen kulttuurielementtejä. On suksen jälkiä (siis muita ihmisiä) ja taksimies (siis liikennettä), on ravintoloiden sulkemisaika. Lapin yö siirtyy ihmisen toiminnan piiriin, ihmisen toiminta ottaa sen haltuunsa. Samalla heittyy epäilys myös laulun kuvaaman rakkaussuhteen ylle. Onko miehen ja naisen yhteinen yö vain Lapin lumoa polttoaineenaan käyttävä pikapano? Laulaja sanoo sen olevan ”liian uutta rakkaudeksi”. Onko suhde juuri alkanut esimerkiksi jossain niistä ravintoloista, jotka parhaillaan sulkevat oviaan? ”Kun Pallaksella vasta yritellään, Ylläksellä jo paritellaan”, sanoo vanha kansa.

Maagisesta luonnosta ollaan tultu hiihtokeskusluontoon, yliluonnollisen rajoilta realismin kaikilla mukavuuksilla varustettuun hotellihuoneeseen. Vanhassa iskelmässä tämä ei olisi käynyt päinsä: siinä rakastavaiset olisivat jääneet vailla aikaa ja paikkaa, historiaa ja yhteiskuntaa. Alatalo tuo Lapin kuvaukseensa yhä suuremman konkreettisuuden, lisää siihen logiikan kategoriat, antaa materiaalille muodon ja hahmon – tekee kaaoksesta kosmosta. Kun laulaja vakuuttaa ”tämän” olevan jotain ”suurempaa”, suuruus on juuri tässä nimeämisen ja haltuunoton eleessä.

Konkreettiseen noustaan kuin tunturinrinnettä, äheltäen, hiki päässä. Se vaatii veronsa.

”Suomi on iso maa” rakentuu vastakohtaisuuksien varaan. Yhtäällä on kesä: maaseutu, (ilmeisesti Pohjois-Suomen) luonto, tyttö ja suuret tunteet. Kaikki kuvataan jälleen arkkityyppisten kuvien jatkumona (tai kliseiden, jos niin haluaa): on makkaranpaistonuotiota, tanssilavaa, soutelua järvellä, heinäntekoa ja mansikoita. Toisaalla on se osa vuotta, joka on ”ei-kesää”: (ilmeisesti Etelä-Suomen) kaupunkia ja virastotyötä, järkeä. Se on laulun miehen loppusijoituspaikka, josta kaipuu menetettyyn kesään kumpuaa.

Kaipuun sillan ylittämiseen on vain yksi keino: uni. Niin mies vakuuttaa. Kirjeet tai junat eivät kulje, puhelinlangat eivät laula eikä moottoritie kuumene. Kysymys on myytistä. Todellisuuteen ja historiaan paiskattu mies kaipaa johonkin, jota ei olekaan. Se on traagista, mutta myös turvallista. Riskiä kaipuun kohteen saavuttamisesta ei ole. Mies sitä tuskin kestäisi, virastorotasta ei ole sen paremmin sadun prinssiksi kuin hirviöksikään.

Talvisessa kaupungissaan mies sanoo tekevänsä työtään ”niin kuin siitä riippuisi valtakunta”. Valtakunta on juuri tuo myytistä irronnut todellisuus, tietoisesti rakennettu, yleinen ja rationaalinen – ja juuri näiden ominaisuuksiensa takia myös ahdistava. Lapin yön jälkeen sarastaa konkreettinen, se hämärtää Kiiminkijoen kesäpäivän jälkeen. Se rakentaa valtakuntansa ja saa sen valmiiksi. Rajanylittävä liikenne virtaa vain sisäänpäin.

Niinpä siis: kaksi maailmaa, jotka jatkuvasti riippuvat toisistaan ja edellyttävät toinen toisensa. Samalla tavalla kuin Siirtomaa-Suomen laulujen sosioekonominen ”Suomi” oli jakautunut kahteen osaan, riistävään ytimeen ja riistettävään periferiaan, on Kaikilla mausteilla -albumin ”Suomi” jakautunut reaaliseen ytimeen, valtakuntaan, ja unten ja myyttien periferiaan. Isäntien varjossa elää renkien hämärä; tarkastelu on muuttunut myyttikritiikiksi.

Rakenteet murtuvat, iskelmämies raportoi

Olkoon iskelmäteksti pyhä, otettakoon avuksi jälleen kreikaksi kirjoittava auktoriteetti, kirkkoisä Origenes (n. 185–254). Hän asettaa pyhän tekstin kolminkertaisen tarkastelun kohteeksi. Voidaan erottaa tekstin fyysinen merkitys, psyykkinen merkitys ja allegorinen merkitys. Tekstin liha, sielu ja henki.ⁱⁱ Laulujen laulu kuvaa kirjaimellisesti miehen ja naisen välistä rakkautta, mutta Origeneen tulkinnassa viime kädessä Jumalan ja kristikunnan välistä rakkautta. Kristikuntaa ei Laulujen laulun aikaan ollut olemassa; toisin sanoen allegorinen tulkinta ylittää historian trivialiteetit.

Itse asiassa levyn nimikappale ”Kaikilla mausteilla” rakentuu itsessään samanlaisen kolmiosaisen mallin mukaan: ensinnä on konkreettinen tilanne nakkikioskilla – tosiaan, laulun ”liha” on keitettyä nakkia. Toiseksi on miehen ja naisen väliseen seksuaalisuuteen liittyvä taso, jonka moraali niin ikään rakentuu ”kaikilla mausteilla” -maksiimin mukaan (mitä se sitten tarkoittaakaan).

Ja kolmanneksi: viimeisessä säkeistössä rattijuopon tappama minä-kertoja ei enempää eikä vähempää kuin kumoaa elämän ja kuoleman välisen rajan ja ryhtyy jopa patologin veitsen alla hoilaamaan ”kaikilla mausteilla”.ⁱⁱⁱ Kupletti kasvaa allegorian mittoihin. Siitä tulee itsessään maailmaa selittävä myytti, joka kuvaa olevaisen rakenteen: arki, rakkaus, kuolema ja senkin yli elämä, jatkuvuus. Naurulla kuolemalle on myös oma terapeuttinen merkityksensä.

Kaikilla mausteilla on kertomusta miehen ja naisen rakkaudesta, sen puutteesta ja kaipauksesta. Mies ja nainen elävät konkreettisessa suomalaisessa yhteiskunnassa, laulujen objektina olevan naisen kohdalla tämä konkreettisuus jää hahmottomammaksi mutta on kuitenkin olemassa (esimerkiksi kappaleessa ”Lankoja pitkin”). Nainen on miehelle aina nykyinen, entinen tai tuleva rakastettu. Nämä seikat ovat laulujen luu ja liha. Sitten on jotain muuta.

Levyn paras kappale ”Viimeinen tango Paraisilla” sanoo asian suoraan: Suomi on rakennemuutoksen kourissa, tehdas ja sen myötä tanssipaikka suljetaan. Edessä on muutto muualle, eivätkä mies ja nainen enää kohtaa. Vuoden 1987 historiallisella hetkellä kaikkialla ilmassa oleva ajatus rakennemuutoksesta laajenee koskemaan kokonaista elämäntapaa. Iskelmälevystä tulee sivilisaatiokritiikiä.

Miksi sinun pitäisi viipyä vielä hetki? Olet osa katoavaa tai kenties jo kadonnutta maailmaa. Olet Suometar, kaunis katsella, mutta kuitenkin kummitus. Et voi enää viipyä yhtään kauempaa ja minä tiedän sen. Kunhan laulelen.

Mitä ovat tytöt, jotka haluavat pitää hauskaa? Saavuttamattomia tulevan maailman asukkeja. Vanhan ja uuden väliin kiilautunut laulaja ei pääse sinne koskaan. Hän voi nurkkapöydästään katsella tyttöjen ilonpitoa, mutta tanssimaan hän ei pyydä ketään. Hän ei niinkään pelkää saavansa pakkeja, hänen jalkansa eivät vain löydä tuntemattomia askeleita. Toisaalla, yökerhon oven ulkopuolella, miehellä on valtakuntansa, mutta muutoksen totaalisuus on sysäämässä sitäkin myyttien joukkoon. ”Pysyväinen haihtuu utuna ilmaan”.^iv

Muutos: yhteisön ja yksilön, aineen ja hengen läpäisevä, historian todellinen prosessi. Juuri se on viime kädessä kokotti, joka rokottaa kaiken. Eikä ainoastaan kaikkea, edellisenä vuonna 1986 se oli rokottanut jopa Kekkosen.^v

Laulaja jää aikakausien väliin. Hän on toivoa vailla mutta tuiki tarpeellinen. Tämän nostalgisen, kaipaavan laulun on päästävä ilmoille. Se on salatun ahdistuksen ääni, joka uhkaa peittyä historian jyminän alle. Se on tarpeellinen ääni. Asian todistaa jo sekin, että kuulijoita on riittänyt tämän Siirtomaa-Suomemme täydeltä.

---

i Korkeasta tyylistä. Suomentanut O. E. Tudeer, Helsinki 2003 (1918), 46.

ii Esim. Horst Georg Pöhlmann: Dogmatiikan pääkohdat. Suomentaneet Riitta ja Seppo A. Teinonen, Helsinki 1974, 39.

iii Sukulaisteos on Juice Leskisen ”Pieni kalmistosarja” (albumilla XV yö, 1980): ”Ruumishuone goodbye…”

iv Karl Marx & Friedrich Engels: Kommunistinen manifesti. Suomentaneet Jukka Koivisto, Markku Mäki, Timo Uusitupa. Tampere 1998, 40.

v Viittaus Alatalon kappaleeseen ”Kokotti” (albumilla Rokkilaulaja, 1977).