Huhtikuun alussa tätä kirjoittaessani iso osa Pikisaaresta nukkuu vielä talviunta. Merenkanteen on jo kuitenkin puhjennut laaja lämpäre, jossa jääpeiton yltään ravistellut vesi lainehtii pilvettömän pakkastaivaan huimaavissa sinisissä koboltista syaaniin. Vastarannalla Oulun maamerkkipiiput puskevat valkoisia savuhattaroita meren ylle.

Muuttolinnut räpistelevät jään reunalla rivissä. Joutsenet tunnistan äänestä, Pikisaaressa ne huutavat kevättalvet läpeensä. Muiden lintujen nimiä voin vain arvailla. Mietin, miten hienoa olisi, jos tuntisin ne kaikki, tai edes ne, joiden nimet ovat silkkaa runoutta. Mustarastas, kapustarinta tai sinisorsa, joku ihmeen uivelo. Töyhtöhyyppä. Harakan sentään tunnen, sellainen lentää pääni ylitse risu nokassaan.

Pikisaari on ihmeellinen paikka maailmojen rajalla. Keskustan torin rannasta tänne kuljetaan betonista kävelysiltaa pitkin, sellaista, joka kovalla tuulella värisee vähän. Ja Oulussahan tuulee aina. Mutta kuinka betoni voi väristä? Niin se kuitenkin tekee, ja sillan keskivaiheilla on pakko pysähtyä, antaa sillan heijata hetki. Kuvitella betonin sortuvan alta. Ja mitä sitten? Alla lyhyt pudotus ja matalan, kivisen veden hyinen lohtu. Puistattava mahdollisuus, jota ei voi olla ajattelematta.

Pikisaaresta pohjoiseen sijaitsevat tyyriit asuinalueet, uusi siirtolapuutarha, vanhat huvilat ja Nallikarin uimaranta. Itäpuolelle jäävät Raatin liikuntakeskus ja stadion sekä vappuna avautuva Tähtitornin kahvila, oululaisen kesän merkki sekin. Kartalla Pikisaaren puistomainen osa näyttää rasvaeväiseltä kalalta. Lohiko se on?

Osaa saaren vanhoista taloista asuttavat taiteilijat ja hyvä niin. Yhteisön myötä on kollektiivisuus ja tekemisen meininki. Vanhan Villatehtaan työhuoneissa työskentelee taidemaalareita, kuvanveistäjiä, valokuvaajia, kuvataiteilijoita ja graafikkoja. Kesäisin lyödään hyntyyt yhteen ja kömmitään ulos, pystytetään rantoja seurailevan polun varrelle taideteoksia kulkijoiden löytää ja hämmästyä. Ja mikä parasta; oululaiset tietävät odottaa Pikistä Polokua. Se on meritoitunut yhdeksi oululaisen kesän merkiksi ja antaa syyn tulla Pikisaareen kauempaakin.

Pikinen Poloku on Vanhan Villatehtaan taiteilijoiden jokakesäinen ympäristötaidenäyttely, joka seurailee Pikisaaressa sijainneen vanhan sahalaitoksen jäljiltä luonnontilaisiksi palautumassa olevia rantoja. Pikisellä Polulla kulkeva ei voi sivuuttaa taidetta. Kohtaaminen on väistämätön ja luonteva, yllättäväkin. Ilahduttavan helppo ja kevyt, täysin kynnyksetön. Taiteeseen törmää Pikisellä Polulla väkisin tai ainakin vahingossa. Siinä piilee osa sen viehätystä ja arvoa. Oman osansa tekee alati mereltä puhaltava oululainen tuuli, joka keskikesän yöttömällä sydämellä laantuu hetkittäin lempeäksi helteen huokaukseksi. Teokset muuttuvat alati säiden ja valon vaihteluiden armoilla.

– Siihen on taiteilijan varauduttava. Että aina tuulee. Ja usein sataa. Teoksista täytyy tehdä kestäviä. Mutta on myös hämmästyttävää, miten hennot materiaalit ovat kestäneet.

Puhuja on Leena Kangas, yksi Pikisen Polun perustajajäsenistä. Juomme teetä Vanhan Villatehtaan toisen kerroksen aulassa. Paikalla olevat kuvataiteilijat Leena Kangas, Päivi Pussila ja Raimo Törhönen kuuluvat Vanha Villatehdas ry:n alaiseen Pikinen Poloku -työryhmään. Törhönen kertoo, että aiemmin Pikinen Polku ilman toista, oululaista oota oli Oulun taiteilijaseura OTS -63 ry:n sekä sen yhteistyökumppaneiden järjestämä. Törhönen oli OTSin hallituksessa, kun polku yhdellä oolla toteutettiin ensimmäisen kerran.

– Homma lähti siitä, että me haluttiin tehdä taiteilijoiden toimintaa näkyväksi kaupunkilaisille, koska taiteilija-asuntoja oltiin laittamassa vapaille markkinoille omistusjärjestelyuudistuksen yhteydessä. Pikisaaren toimintaa oli tarpeen avata, että kaupunkilaiset ja päättäjät ymmärtäisivät taiteilijayhteisön merkityksen.

Törhösen mukaan Pikinen Polku yhdellä oolla jäi kahteen kesään, koska silloiset tekijät eivät välttämättä liittyneet Pikisaareen ja tapahtuma kasvoi liian pian liian suureksi, mistä seurasi väsymys.

Galleristi Tarja Myllyaho muutti Galleria Harmajan Oulun keskustasta Vanhan Villatehtaan alakertaan vuonna 2016. Harmajan myötä taiteilijoiden keskinäinen yhteistyö syveni ja yleisölle avautui luonteva näkymä Villatehtaan elävään kulttuurikeskukseen. Hiukkavaarasta taloon muuttaneet, ennestäänkin keskinäiseen yhteistyöhön kasvaneet taiteilijat ryhtyivät järjestämään avoimien ovien päiviä työhuoneilla. Monet kävijöistä kertoivat, etteivät olleet aiemmin käyneet Vanhalla Villatehtaalla ja ihmettelivät, että täälläkö on tällaista. Kulttuurialan koulutuksen poismuuton myötä Pikisaareen tuli lisää työhuoneita ja taiteilijayhteisö kasvoi.

– Kun kulttuurialan oppilaitokselle tarpeettomiksi jääneiden vanhojen koulurakennusten kohtaloa puntaroitiin, nousi tapetille jälleen tarve tehdä Pikisaaren taiteilijayhteisöä näkyväksi, kertoo Päivi Pussila.

Leena Kangas kertoo, että Vanhan Villatehtaan taiteilijoiden toteuttama Pikinen Poloku on nykyisessä muodossaan levittäytynyt saaren rannoille ensimmäisen kerran kesällä 2019.

– Me halusimme näyttää mitä kaikkea täällä jo tehdään. Jossakin vaiheessa tuntui, että se kaikki mitä täällä jo oli ja mitä täällä oli tehty jo pitkään, hautautui voimakkaan kehittämisen alle. Ensimmäiset taiteilijat kuitenkin ovat tulleet tänne jo 1980-luvun alussa.

Pikisen Polun alku juontaa siis juurensa Vanhan Villatehtaan taiteilijoiden tavoitteesta säilyttää Pikisaaren arvokas ja omaleimainen taiteilijayhteisö sekä -miljöö. Lisäksi lähiympäristön merkityksen avaaminen ja luonnon kunnioittaminen ovat olleet Pikisen Polun taiteilijoille tärkeitä arvoja alusta lähtien, kuten myös yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys ja vuorovaikutus yleisön kanssa. Pikinen Poloku tarjoaa taiteilijoille mahdollisuuden haastaa itseään ja antaa jotain takaisin kaupungille ja sen asukkaille, jotka mahdollistavat taiteilijayhteisön olemassaolon.

Leena Kangas kertoo taiteilijana miettivänsä tai ehkä ennemminkin tunnustelevansa, miten voisi tuoda Pikisellä Polulla esiin jotain juuri täällä merkitykselliseksi kokemaansa. Yleisölle polun teokset taas voivat avautua erilaisina merkityksinä.

– Tässä monikerroksisessa tapahtumisessa maisema ja paikka voivat saada uudenlaisen elon ja jättää yllättäviä muistijälkiä. Ehkä Pikinen Poloku toistuessaan ja samalla muuttuessaan luo omia kerroksiaan myös Pikisaaren historiaan ja niihin muistoihin, joita saaresta on.

Raimo Törhönen nauraa, kuinka Pikisen Polun suosio yllätti heti ensimmäisenä kesänä 2019.

– Kun Kaleva teki jutun Pikisestä Polusta ja julkaisi kartan alueesta, oli täällä jo samana päivänä pyörimässä ihmisiä Kalevan kartta kädessä.

Päivi Pussila hämmästyi yleisön suurta kiinnostusta ja kävijöiden runsautta.

– Se oli jotenkin liikuttavaa jopa. Ymmärrettiin, että tässä meillä on nyt hyvä juttu.

Kangas muistaa ensimmäiseltä kesältä erityisesti kaksi aineetonta, ei-materiaalista teosta.

– Sinullahan Päivi oli se teos, jossa maalasit maisemassa ja sitten minulla oli se ”Sinisen kahlaajan tapaus”, joka oli sellainen, että työskentelin tuossa rannalla.

– Ja silloin oli myös ensimmäinen poikkitaiteellinen teos, kun Jenni Kinnunen Pohjoisesta Oopperakomppaniasta piti pienen konsertin teoksessani, jatkaa Törhönen.

Pikiseen Polokuun on matkan varrella tullut lisää taiteilijoita, yhteistyökumppaneita ja resursseja. Ensimmäinen vuosi tehtiin lähes nollabudjetilla. Taiteilijaesittelyvideoita on tehty yhteistyössä muun muassa Luovin opiskelijoiden kanssa. Suomen luonnonsuojeluliiton Oulun yhdistys piti viime vuonna kasviopastuksen Pikisellä Polulla ja se toistunee myös tulevana kesänä.

Raimo Törhönen kertoo Pikisen Polun kehittyneen niin, että taideteosten vuorovaikutusta ympäristön kanssa on ryhdytty syventämään. Pari vuotta sitten kokeiltiin sellaista, että Vanhan Villatehtaan taiteilijat saivat ottaa työpariksi muualla työskentelevän taiteilijan.

– Milloin me mennään tulevaisuuteen? Meillähän on tänä keväänä seminaarikin, huudahtaa Leena Kangas.

Kurkataan tulevaisuuteen. Mitä näkyy kristallipallossa? Kuinka Pikinen Poloku tulee jalostumaan?

– Vuonna 2022 me haettiin Pikistä Polokua mukaan Oulu2026-ohjelmaan kunnianhimoisella suunnitelmalla, ja se tuli valituiksi mukaan. Peruskonseptia ei kuitenkaan aleta muuttamaan eikä polkua kasvattamaan, vaan pysähdytään, mietitään ja syvennetään. Tänä vuonna rakennetaan kokonaisuus harkitummin ja teosten sijainti suunnitellaan etukäteen. Taiteilijoilta on pyydetty suunnitelmat etukäteen. Myös joitain yhdessä tehtäviä, isompia kokonaisuuksia on luvassa, kertovat Kangas, Pussila ja Törhönen yhdessä.

Yleisölle avoin Mennäänkö Mettään -seminaari Mallassaunan yläkerrassa järjestetään perjantaina 17.5. Sinne tulevat puhumaan ympäristötaiteilijat Birgitta Linhart Luulajasta ja Tuomas Korkalo Oranki Artista sekä Hanna Kaisa Vainio Mustarinda-seurasta. Seminaarin tavoitteena on tuoda esiin erilaisia näkökulmia taiteen ja ympäristön yhdistämisestä pohjoisessa ja käynnistää keskustelu siitä, mitä ympäristötaide on ja mitä sillä voisi tehdä.

Vuosina 2025 ja 2026 Pikinen Poloku on Oulu2026-rahoituksen piirissä. Sen myötä ympäristötaideteoksia tulee myös kansainvälisiltä kutsuvierastaiteilijoilta. Tulevia visioita ei kuitenkaan vielä paljasteta enempää, yllätyksille jätetään tilaa. Sen verran taiteilijat kuitenkin raottavat tulevaisuuden verhoa, että yleisölle avoimia tapahtumia tullaan järjestämään. Sekä seminaarit että työpajat jatkuvat.

Lopuksi taiteilijat haluavat kiittää Oulua sekä oululaisia.

– Olemme kiitollisia siitä, että saamme työskennellä Villatehtaalla, että Oulun kaupunki on mahdollistanut edulliset olosuhteet edes osalle paikallisista taiteilijoista sekä siitä, että Pikisaarta on kehitetty taiteilijayhteisönä. Villatehdas, työhuonetuki ja prosenttiperiaatteen noudattaminen ovat asioita, joita osaamme arvostaa. Ne tekevät Oulusta osaltaan kulttuurikaupungin, toteaa Raimo Törhönen.

Menneenä viikonloppuna Pikisaareen tuiskutti parikymmentä senttiä lisää lunta. Maanantai-iltana tuuli kääntyi luoteeseen ja aurinko puhkaisi reiän taivaan harmaaseen kanteen.

Sitähän sanotaan, että uusi lumi on vanhan surma. Vanhan Villatehtaan katto valuttaa komeita jääpuikkoja. Pian Pikisaareen röyhähtää pohjoisen merenrannan kevät ja ensimmäinen räikeä vihreä. Lumi sulaa ja maa imee sulavedet uumeniinsa, lokit lehahtavat rannoille, kuolleiden lehtien ja heinänkorsien seasta puskee sitkeitä polttisia ja pian jo kukkivat rentukat.

Taiteilijoiden saaressa kukkii pian alkavana kesänä jo seitsemättä kertaa luonnon ehdoilla myös taide. Esteettömästi ihan kaikille.