Iin kunta on profiloitunut ilmastotyön edelläkävijäksi. Kunnassa pyritään vähentämään hiilidioksidipäästöjä, kierrättämään ja välttämään jätteiden syntyä sekä käyttämään yhteisiä resursseja maapallon kantokyvyn rajoissa. Iissä satsataan tuuli- ja aurinkovoimaan, käytetään sähköautoja ja korostetaan kestävän kehityksen merkitystä kaikessa päätöksenteossa. Iin ympäristöohjelma saikin viime syksynä Euroopan komission RegioStars2017-palkinnon.

Vuodesta 2008 järjestetty Art Ii Biennaali on vakiinnuttanut paikkansa pohjoisen kansainvälisenä ympäristötaidetapahtumana. Tänä vuonna biennaalin taideteoksissa ja oheisohjelmassa syvennyttiin veden merkitykseen maailmassa ja sitä kautta ympäristöteemoihin laajemminkin. Iijoki loi teoksille ja tapahtumille taustan, joka heijasteli hienosti pohjoista ekologista ajattelua. Tämän vuoden biennaaliohjelmassa painottuivat prosessipohjaisuus ja osallistavuus, ja monet teoksista luotiin käytännössä yhteistyössä paikallisten asukkaiden ja yleisön kanssa.

Tiistaina 5. kesäkuuta Art Ii Biennaalin yhteydessä järjestettiin Maailman Ympäristöpäivään liittyen paneelikeskustelu ”Ympäristön olotilat”. Paneelissa pohdittiin sitä, miten globaalin elinympäristön muutokset heijastuvat yhteisöihin ja taiteeseen. Kansainvälinen asiantuntijajoukko avasi teemaa niin globaalisti kuin lokaalistikin.

Taidekuraattori Anastasia Patsey Venäjältä huomioi, että pienillä maaseutumaisilla paikkakunnilla ympäristötietoisuus on vahvempaa kuin suurkaupungeissa. Iin kunnanvaltuuston puheenjohtaja Teijo Liedes vahvisti väitteen ja kertoi, kuinka iiläisillä on omakohtaista kokemusta vaikkapa Iijoen veden laadun muutoksista yhden ihmisen eliniän ajalta: ennen juomakelpoinen vesi on nykyään turpeen samentamaa ja vapaana virranneen joen kalansaaliit ovat enää muisto vain. Näin ympäristön olotilat ovat ihmiselle merkityksellisiä aivan eri tavoin kuin urbaaneissa ympäristöissä.

Historiallista perspektiiviä keskusteluun toi Kierikkikeskuksen arkeologi Sami Viljanmaa, joka kertoi vesistöjen, niiden sijainnin ja muutosten käytännössä sanelleen ihmisen asuinpaikat pohjoisessa. Palkittu venäläinen ympäristöjournalisti Angelina Davydova puolestaan korosti sitä, että taiteen tehtävä on saada ihmiset kokemaan tunnetasolla kylmien faktojen takana oleva muuttuva todellisuus ja tehdä siten katsojat tietoisiksi muutoksista ja osallisiksi tapahtumiin, jotka ovat käynnissä silmiemme edessä.

Se, miten taide voi vaikuttaa tietoisuuteemme ja osallistaa meitä, konkretisoitui Meri Nikulan, australialaisen Kate Ganen ja venezuelalaisen Ignacio Pérez Pérezin teoksessa Bottled Water Exports. Teossarjassa oli yhteensä kymmenen erilaista veteen liittyvää performanssia, joissa yleisö osallistettiin pohtimaan kulutustottumuksiaan ja veden maailmanlaajuisia verkostoja. Teossarjaan kuului sekä äänitaiteellisia osioita että osallistavia performansseja, joissa vettä muun muassa tislattiin, jäädytettiin jääpuikoiksi ja huutokaupattiin.

Osa performansseista esitettiin Iissä ulkona julkisilla paikoilla kuten kylänraitilla, jolloin ohikulkijat saivat mahdollisuuden kokea teoksen kehollisuus. Esimerkiksi osiossa ”Ritual for Mixing the Opposites (Rituaali vastakohtien harmonisoimiseksi)” taiteilijat pohtivat maailmamme polarisoitumista taloudellisesti, poliittisesti, kulttuurillisesti ja ekologisesti. Rituaalissa vastakohdat tuotiin yhteen ja sulautettiin toisiinsa kehollisen performanssin keinoin. Kun Nikula ja Pérez Pérez esiintyivät iiläisille neljän ruuhkassa S-marketin kulmalla, jokainen ohikulkija sai kosketuksen taiteen voimaan.

Tämä olikin koko Art Ii Biennaalin uuden konseptin idea: osallistaa yleisöä ja saada katsojat mukaan teoksiin. Kuten kuraattori Anastasia Patsey totesi, tarkoitus oli houkutella iiläiset pois mukavuusalueeltaan ja tulemaan osaksi taidetta.

Osallisuuden idea oli vahvasti läsnä myös yhdysvaltalaisten Andréa Stanislavin ja Dean Lozow’n sekä Angelina Davydovan yhteisötaideteoksessa ”Reflect – Ii” (vapaasti suomennettuna ”Iin heijastuksia”). Teos luodaan jokaisella esityspaikkakunnalla uudelleen dialogissa paikallisten ihmisten kanssa. Sitä ovat olleet luomassa newyorkilaiset, moskovalaiset – ja nyt myös iiläiset, jotka biennaaliviikolla lähtivät vuorovaikutteiseen performanssiin ennakkoluulottomasti mukaan ja jakoivat taiteilijaryhmälle tarinoitaan, muistojaan ja elämänkohtaloitaan.

Taiteilijat kiertelivät päivisin kävellen Iin keskustassa jakaen vaatteisiinsa kiinnitettyjä peilirintamerkkejä yksi kerrallaan vastaantulijoille. Vastalahjaksi he ottavat rintamerkin vastaanottajasta valokuvan. Nämä kerätyt valokuvat muuntuvat taiteilijoiden käsissä muotokuvanapeiksi, jotka jatkavat matkaansa heidän vaatteissaan peilirintamerkkien tilalla. Osana teosta toimittaja Angelina Davydova kyseli vastaantulijoilta huomioita ilmastoon liittyvistä muutoksista Iissä. Näistä kysymyksistä ja vastauksista syntyi teoksen audioelementti. Näin ”Reflect – Ii” levisi ympäri yhteisöä ja toisaalta myös muodostui sen avustuksella.

Osallistujat saivat vastata kysymyksiin kuten ”mikä on mieluisin muistosi Iijoesta tai merestä” tai ”mitä jäätynyt vesi sinulle merkitsee”. Vastauksista ja osallistujien valokuvista muodostui taideteos, joka kertoo ilmastonmuutoksesta, Iistä ja vesistöjen roolista ihmisten elämässä.

Taiteilijaryhmä teki Iissä myös perusteellista taustatutkimusta aiheestaan. He vierailivat muiden muassa kalanviljelylaitoksella sekä Kierikkikeskuksessa ja haastattelivat paikallisia asiantuntijoita alueen erityispiirteistä ja historiasta. Erityisen vaikuttuneita ympäri maailmaa saapuneet taiteilijat olivat maankohoamisilmiöstä sekä paikallisten avoimuudesta ja luonnonläheisestä elämäntyylistä. Suurkaupunkien jälkeen kesäisen valoisa Ii oli ryhmälle erityisesti iltaisin ja öisin lähes maaginen kokemus.

Yksi festivaalin vaikuttavimmista teoksista oli isobritannialaisen kuva- ja performanssitaiteilija Laurel Jay Carpenterin sekä norjalaisen performanssitaiteilija Teresa Longvan ”Thirst”, jossa kaksi naista kantoi Iijoesta loputtomasti vettä vuotavissa astioissa koettaen saada täyteen pientä vesilasillista. Päivän päätteeksi vettä oli kertynyt lasin pohjalle noin yhden senttimetrin verran. Perjantaina kokonaiset kahdeksan tuntia kestänyt Long­van ja Carpenterin teos herätti katsojassaan ajatuksia naiseudesta, maailmanlaajuisesta vesikriisistä ja ihmisen läsnäolosta maailmassaan. Samalla se otti kantaa naisten rooliin historiassa ja toisaalta tutkii nykyistä maailmanlaajuista vesikriisiä. Teosta saattoi halutessaan seurata vain hetken, tai viipyä pidemmän aikaa, jolloin turhan työn tekemisen tematiikka avautui sykähdyttävällä tavalla.

Yhteisöllisyyden ja myötätunnon filosofiaa toteutti espanjalainen Raquel Sakristan ”Floating Structure” -projektillaan, joka oli kehitelty yhdessä Ryhmäkoti Startin ja toimintakeskus Myötätuulen asiakkaiden kanssa. Osallistujat olivat mukana teoksen toteutuksessa ikään kuin taiteilijan assistentteina mutta samalla myös oman sisäisen visionsa toteuttajina. Prosessin lopputulos – joella purjehtiva teos – toimi vertauskuvana: aluksena, jolta osanottaja ponnistaa henkilökohtaiselle sisäiselle matkalleen tutkimaan kykyjään ja taitojaan.

Teoksen yhteydessä Sakristan toteutti myös ”toivon rituaalin”, johon jokainen katsoja sai tulla mukaan oman toiveensa kanssa ja joka annettiin sitten Iijoen vietäväksi. ”Floating Structure” toteutettiin Kulttuurikauppilan sosiaalisen taiteen residenssin puitteissa.

Teos, joka ehkä kaikkein vahvimmin havainnollisti Art Ii Biennaalin idean ja johon tiivistyi myös pohjoisen luonnon ulottuvuus, oli Mari Keski-Korsun saunaperformanssi ”Beat to the Balance”. Intiimi teos, joka oli tarjolla vain yhdelle ihmiselle kerrallaan pienessä telttasaunassa Iijoen rannassa, koostui vedellä ja lehvillä toteutetusta hoitavasta kokemuksesta, joka muistutti entisaikojen parantajien rituaalia loitsuineen.

”Beat to the Balance” perustuu Keski-Korsun ideaan siitä, kuinka puut ja muut ei-inhimilliset mutta elävät osat ympäristöämme, jotka voimme helposti jättää huomioimatta, omaavat valtavia parantavia voimia, kunhan vain osaamme avautua ottamaan niiden energian vastaan ja olemaan vuorovaikutuksessa niiden kanssa. Tämä lienee myös lopullinen vastaus kysymykseen siitä, miten nykyihminen voi itse luomansa ekokatastrofin kynnyksellä vielä pelastua: suuntaamalla katseensa luontoon, sen pieniinkin osasiin, kuuntelemalla sitä ja ymmärtämällä olevansa osa itseään suurempaa kokonaisuutta.