”Kun maailma on niin valmis, ettei siinä ole enää mitään tekemistä, niin lienee se viisainta tervata. Kuumassa auringonpaisteessa se sittemmin kenties syttyisi palamaan. Sen jälkeen teillä ehkä taas olisi paljonkin tekemistä. Nyt, 100 vuotta myöhemmin, yhteiskunnan suurin jakolinja kulkee edelleen työn ja toimettomuuden välillä.”

Katsomoon mahtuu tasan 21 henkilöä, se on osa pientä olohuonetta. Yksi pieni sininen sohva ja kolme työtöntä kainuulaisnuorta. Yksi pitelee kahvikuppia kädessään ja tuijottelee tyhjyyteen. Toinen täyttää mustekynällä lomaketta. Kolmas henkilö makailee lattialla sohvan vieressä hiljaisena.

Meitä on kirjaimellisesti katsomossa sekalainen seurakunta: On työkokeilussa olevia mielenterveyskuntoutujia, vapaaehtoisia erityisnuorisotyöstä, porukkaa työttömien yhdistyksestä, opiskelijoita, nuoria työttömiä, maahanmuuttajia ja pari pappia. Kihelmöi. Tuntuu hienolta olla tällaisen porukan kanssa teeman äärellä.

Vaara-kollektiivin uusin teos Suuri työttömyysmusikaali on nimellinen paradoksi. Se on makrohistoriaa, joka yhdistää nopeilla läpileikkauksilla kuitenkin sukupolvet yhteen: kuvaa Kainuun työttömyyden historiaa. Kimppakämpässä puhe soljuu, on aivan kuin istuisi itse saman kämpän nurkassa, olisi osa näytelmää, kuuntelisi, katselisi, sanailisi, pohtisi sitä, että miten rahat voivat riittää sosiaaliseen elämään ja ruokaan yhtä aikaa. ”Voitas päättää yks päivä, millon ei syödä ollenkaan.” ”No, se on kyllä kätevää.”

Mieleen nousevat väkisinkin ympärillämme vellovat dilemmat: Kuinka pankinjohtaja, jonka nettotulo on kuukaudessa 10 000 euroa ja joka hyvää hyvyyttään ”esimerkiksi muille kaltaisilleen” lahjoittaa sen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi hyväntekeväisyyteen, saattaa ymmärtää sellaista, jonka elämältä katoaa pohja vaikkapa 100 euron kuukausitulojen leikkausten myötä?

Sinisellä sohvalla juttu lentää, asiat poukkoilevat sinne ja tänne. Keskustelu on osittain juuri siksi niin luontevaa, kuitenkin hersyvää ja surullista yhtä aikaa. Sitä siivittävät haavekuvat Ibizalla ja biledemonstraatiot, naamioitumisyritykset pitsalaatikoilla ja pienen muovisen muuttolaatikon päällä olevasta TV:stä näytettävä videonpätkä ilmaisen sohvan hakemisesta kotiin. Irtaantuminen arjesta on mielikuvitusmatkoja, vapaus jollain tavalla kavereiden läsnäoloa.

Asioiden tempo vaihtelee hiljaisista pysähtyneisyyden tiloista Kainuun työttömyyden historiallisiin faktoihin. Muutamin pienin elein näyttelijät saavat tuotua esille historiallisen synkkyyden aina 1800-luvun alkupäästä tähän aikaan. Tällä hetkellä Kainuussa työttömyys on maamme suurinta, se kipuaa yli 20 prosenttiin. Erityisen vaikeaa maakunnassa on nuorisotyöttömyys.

Kelan täytettyjä papereita kinuava ja ansioluettelontekokurssille laittava virkamies käynnistää radion, jossa asiantuntija kuuluttaa: ”Jokainen voi olla mitä haluaa! Yksilö on kohtalonsa herra! Jokainen voi syyttää tai kiittää vain itseään! Kyllä tekevä töitä löytää!”

Hienovaraista, jo ikuiseksi koettua taistelunarratiivia käy työttömiä vastaan se eliitin ja virkamiesten pyhä liitos, joka tuntuu pitävän myös median sanansäilää hallussaan. Arvot määritellään nimellisesti vahvojen mukaan; on kuin hallituksen puhetta kuuntelisi. Nuorten työttömien kohdalla on kuitenkin yksi ongelma: Vaikka on ankeaa, he eivät suostu ottamaan uhrin roolia. He ovat toimettomia, mutta kuitenkin jollain tavalla aktiivisia. He ovat surullisia, mutta ystävien läsnä ollessa kokevat iloa. He ovat antagonistin silmissä sitä samaa liikaväestön jatkumoa, jota alkoi enenevissä määrin parveilla Kainuussa 1800-luvun lopulla ja jolle pitäisi nyt tehdä jotain.

Vaikka tietty perusvire on työttömyyden historiassa sama, on sukupolvien kokemuksissa myös valtavia eroja. Työllistyminen ja työmarkkinat ovat muuttuneet vuosikymmenien saatossa. Omatkin vanhempani muistelevat, että vielä 1980-luvulla saattoi kävellä suoraan työpaikalle, pyytää ja saada töitä – ilman koulutustakin. Tämän päivän nuorille vastavalmistuville on arkipäivää, että enää ei edes koulutuksella tai sadoillakaan ansioluetteloiden lähettämisillä välttämättä tärppää. Työttömyystyömaita tai hätäaputöitä ei ole.  Sohvakulttuuri on syntynyt osittain vastauksena savottojen kämpille ja työmaiden liepeillä oleville parakkikylille.

Työttömien lisäksi on olemassa kuitenkin myös nykyaikainen savottajätkä: He ovat niitä keikkatyöläisiä, jotka useimmiten jokin firma lähettää rakennustöihin ympäri maata tai eri kaivosten infraa rakentamaan. Työtä tehdään yhdessä paikassa niin kauan, kuin sitä riittää, ja sitten siirrytään toiselle työmaalle. Pitkillä päivillä saattaa parhaillaan ansaita kolmen päivän rillutteluloman kotiin. Näitä henkilöitä on myös Sotkamon Talvivaara täynnä.

Ihminen ja ihmisen arvo ovat nivoutuneet länsimaisessa kulttuurissa vuosikymmenet paljolti työn tuottamaan tulokseen. Kun yhteiskunta on vallitsevaan markkinatalousjärjestelmään sisäänrakennettujen lamakausien vuoksi syvenevissä kriiseissä, systeemiä ei kuitenkaan syytetä saati pohdita sille vaihtoehtoja. ”Yhteiskunnan pyörät on saatava pyörimään” on mantrankaltainen hokema, jota kuulee jatkuvasti. Viime kuukaudet ovat kuitenkin leikkauslistoineen osoittaneet, että vaikka pyörimiseen odotetaan puheen tasolla kaikkien osallistuvan, käytännössä työttömien olot tehdään entistä tukalammiksi. Onko logiikan taustalla ajatus siitä, että lopulta kurjuus kulminoituu niin äärimmäiseksi, että se pakottaa muuttamaan ahdingon valtavaksi yrittäjyysinnovoinniksi? Voiko olla kovinkaan luova tyhjällä vatsalla tai ilman kotia? Kilpailua kyllä käydään jatkuvasti, mutta palkintoja ei näytä silti olevan olemassa.

”Työttömyys, mitä se on? Se on syöveri, jossa paljastuu meidän ikuinen ylimääräisyytemme. Se, ken on työssä, voi piiloutua tuolta ylimääräisyydeltä kiireeseen ja toisten ihmisten suosioon. Mutta hän, joka jää yksin eikä ole hyödyksi kellekään, hänelle paljastuu ihmisen osa.”

* Kelan työttömyysturvahakemuksen kohtaan 9 ”Ilmoitus työttömyysajasta” on mahdollista kirjoittaa peräkkäin 42 kertaa ”työtön”.