Fellinin viimeisiksi ohjaustöiksi jäi kolme mainoselokuvaa Banca di Roma -pankille – vaikka hän oli kampanjoinut raivokkaasti elokuvien tv-esityksiä pilkkovia mainoksia vastaan.

La voce della luna jatkaa jonkinlaista synteesiä Fellinin siihenastisen uran keskeisistä aineksista. Kuin proosarunoa sitä hallitsee eräänlainen tajunnanvirtamaisuus.

Koko Fellinin ura meinaa pakkautua hänen toiseksi viimeiseksi jääneeseen elokuvaansa Haastattelu, joka leikittelee representaation ja todellisuuden suhteen sirpaleilla.

Fellinin Laivan menestys olikin vain näennäistä. Mutta niin alkoi olla koko audiovisuaalinen kenttä televisioineen ja mainoksineen 1980-luvun Italiassa. Totta kai Fellini tarttui seuraavaksi tähän trooppiin.

Vaikean Naisten kaupungin jälkeen Fellini keskittyi heinäkuuhun 1914 sijoittuvaan käsikirjoitukseen ”L’assassinio di Sarajevo”, josta kehittyi uusi fellinimäinen menestys Fellinin Laiva.

Orkesteriharjoitus on kuin televisiolle tehty harjoitelma, joka syntyi Italian entisen pääministerin Aldo Moron murhaan päättyneen sieppauksen aikana keväällä 1978. Naisten kaupunki (1980) jää myös jäntevyydeltään veltoksi.

Amarcordin jälkeen Fellini tarttui Giacomo Casanovan elämäkertaan. Euroopan klassinen kulttuurihistoria esitetään jälleen pornografisen irvokkaana.

Amarcordissa Fellini karnevalisoi fasismia ja näyttää sen sekä Italian lähihistorian naurettavuuden mutta myös julmuuden. Voimakkainta on seksuaalisuus, ja Amarcord toikin Yhdysvalloissa Fellinille neljännen parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

”En tiedä mikä on unta, mikä muistoja”, laulaa keskushahmo Absoluuttisen nollapisteen ”Suvannossa ylpeä ilme” -sikermässä. Klovneissa (1970) Fellini puolestaan kyseenalaistaa dokumentarisuuden ja fiktion rajan yhä voimakkaammin.

1960-luvun loppupuolella hengenvaarallinen keuhkopussintulehdus keskeyttää Fellinin fantastiset suunnitelmat. Vuoden 1969 Satyricon tuo kuitenkin jo kolmannen parhaan ohjaajan Oscar-ehdokkuuden.

Elokuvassa Giulietta ja viettelykset Fellinin fantasiat näyttäytyvät näkyinä ja henkinä – sekä väreinä selluloidilla.

Ihanan elämän jälkeen seuraava Fellinin ”suuri” elokuva on vuoden 1963 8½ (Otto e mezzo). Henkilökohtaisuuden rajat ylittyvät ja teos laajenee yleiseksi ja ihmeellisen koskettavaksi.

Vuoden 1960 elokuvassa La dolce vita eli Ihana elämä hajoavat niin kommunikaatio kuin kulttuurikin; koti, luonto sekä totuus ovat tästä maailmasta poissa. Mutta tulevaisuuden mahdollisuus jää.

Vuonna 1957 ensi-iltansa saaneeseen Cabirian öihin Fellini teki taustatutkimusta Rooman lähiöissä ja ilotyttöalueilla alakulttuurien asiantuntija Pier Paolo Pasolinin kanssa.

La strada eli Tie keräsi kehuja myös katolisilta kriitikoilta kristillisenä vertauskuvana. Fellinin seuraavassa elokuvassa Huijarit toivonkipinä vaihtuu ankaraan ristiriitaisuuteen.

Cesare Zavattinin episodielokuva Amore in città ei aloittanut ”tutkivan elokuvan” voittokulkua, ja Fellini jatkoi Tiessä karnevalisoivaa estetiikkaansa.

Vetelehtijät (I vitelloni, 1953) oli Fellinin ensimmäinen kansainvälisesti menestynyt ohjaustyö. Päähenkilöt yrittävät luovia vapautensa ja velvollisuuksien ristiaallokossa.

Illuusioiden tematiikka on vuoden 1952 Valkoisessa sheikissä (Lo sceicco bianco) varsin kehittynyt. Varoitus: sisältää juonipaljastuksia.

Federico Fellinin esikoisohjaus on Varieteen valot vuodelta 1950. Neorealismin oppi todellisuuden tiukasta kuvaamisesta alkoi murtua.

Jarno Mällinen aloittaa juttusarjansa 20.1.1920 syntyneestä Federico Fellinistä lyhyellä katsauksella Italian neorealismin alkuajoista.

Elokuvaohjaaja Federico Fellini (1920–1993) kuuluu elokuvataiteen suuriin klassikoihin. Hänen filmografiansa edustaa kenties tärkeintä kehitysvaihetta italialaisen elokuvan historiassa.