Sotahistoriasta paljon kirjoittaneen tohtori Lasse Laaksosen teos Viina, hermot ja rangaistukset. Sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat on päivätty viime vuodelle, mutta vasta nyt kirja on saanut enemmän julkisuutta. Se ei ole ensimmäinen paljastava tutkimus alkoholinkäytöstä rintamaoloissa, mutta kuitenkin tähänastisista kattavin ja paras esitys ylimmän sotilasjohdon ja kenraalikunnan juopotteluista ja töppäilyistä, vakavissakin tilanteissa.

Tietokirjailija ja toimittaja Jonna Pulkkisen kirjoittama teos Viinalla terästetty sota on ensimmäinen rintamaoloissa alkoholinkäyttöä kokonaisvaltaisesti käsittelevä tietoteos. Sen upeista, omaa tarinaansa kertovista lukuisista valokuvista ja näyttävästä ulkomuodosta vastaa mainonnan suunnittelija Mika Wist.

Viinalla terästetty sota

Vuonna 2017 julkaistu Viinalla terästetty sota käsittelee lähinnä rintamamiesten alkoholinkäyttöä, kiljunkeittoa, pimeän viinan ostoretkiä ja juhlapäivinä tai muuten vain taistelujen tuoksinassa nautittuja viinaryyppyjä. Toki siinä sivutaan päällystön juoppoputkiakin. Tavallisia olivat myös niin sanotut rohkaisuryypyt taistelutilanteissa tai esimerkiksi Pervitin-huumeen käyttö kaukopartiomiesten keskuudessa. Kirjan teksti on Jonna Pulkkisen ja hieno kuvitus Mika Wistin.

Pulkkinen kirjoittaa esimerkiksi siitä, miten Petroskoin eli suomalaisittain Äänislinnan valtauksen yhteydessä löydettiin kaupungista syksyllä 1941 valtava tuhannen litran vodkasammio. Juhlintaa jatkui päiväkausia eikä sitä meinattu saada aisoihin millään. Toinen yhtä vakava välikohtaus sattui kotirintamalla Kajaanissa, kun turhautuneet sotapojat ryöstivät talvella 1942 kaupungin viinakaupan.

Yhtään kummempaa väkeä ei ollut upseeristossakaan. Parempilaatuista Hennessy-konjakkia varastoitiin, varastettiin ja ”tilattiin” väärennetyin papereinkin. Muun muassa Hjalmar Siilasvuo mainitaan tässä yhteydessä ”pahimman sortin varastetun tavaran kätkijäksi”. Näin muistelee armeijan huoltopäällikkö Wolf H. Halsti.

Lapin sodan aikana sattui eräs hurjimmista viinaepisodeista, ”Tornion taikayöksi” kutsuttu juopotteluputki. Kun saksalaisia karkottamaan lähteneet suomalaisjoukot saapuivat Pikku-Berliiniksi nimetylle saksalaisten varastoalueelle Torniossa lokakuussa 1944, he löysivät yhden Lapin läänin suurimmista viinavarastoista. Alkoi välitön viinapullojen ryöstely. Myös torniolaiset siviilit kunnostautuivat: viinaa kuljetettiin kaikin mahdollisin keinoin kottikärryistä ja polkupyöristä lastenvaunuihin. Joukkojen johtaja eversti Armas Varla oli päiväkausia niin kännissä, että joukkojen eteneminen Kemin suuntaan viivästyi.

Viinalla terästetty sota osoittaa hyvin myös sen eron, mitä viinoja tavallinen rintamamies ja sodan ylin johto nauttivat tiukassa tilanteessa tai ”ryöstöretkellä”. Konjakkiin ja hienoimpiin juomiin ei tavallisella rivimiehellä ollut asiaa kuin harvoin, niitä hamstarasi usein laittomasti ylin sotilasjohto!

Viina, hermot ja rangaistukset

Pulkkisen ja Wistin sekä Laaksosen teokset täydentävät toisiaan. Tosin on sanottava, että dosentti Lasse Laaksonen tekee perusteellisempaa työtä nimenomaan arkistolähteisiin nojautuen. Lähteet ovat kunnioitusta herättävän kattavat:  Kansallisarkisto, Korkein oikeus, yksityisarkistot, päiväkirjat, ansioluettelot, henkilökokoelmat, haastattelut ja kirjeenvaihto.

Harvemmin sotajohdon ”suurmiesten” muistelmissa alkoholinkäyttöä edes sivutaan! Nyt tutkija keskittyy kenraalikuntaan, upseereihin ja sotiemme ylimpään johtoon, jota tuskin on ennen näin reippaasti ja hyvin dokumentoidusti ”riepoteltu” viinan vuoksi julkisuudessa. Teos on silti mitä lukijaystävällisin ja kiinnostavasti päähenkilöiden yksityiselämäänkin pureutuva.

Viina, hermot ja rangaistukset etenee henkilö henkilöltä, pääosin kronologisesti vuodesta 1918 aina jatkosodan päättymiseen. Teoksessa on viisi päälukua alkaen kansalaissodan päättymisestä ja kieltolain vaikutuksista sekä edeten talvisodan kenraalien viinan käyttöön ja hermojen pettämiseen. Seuraavat luvut käsittelevät sitten jatkosodan vuosia, tapahtumia keväällä ja kesällä 1944 niin Kannaksella kuin päämajassa sekä hieman rauhanajan alkoholiongelmiakin. Henkilökeskeisyys tekee tutkimuksesta hyvin luettavan ja kiintoisan ja on siksikin perusteltua: Laaksonen tuo esiin nimenomaan ylimmän sotilasjohdon henkilökohtaiset ongelmat tiukoissa paikoissa.

Jo alkuluvun kysymys, saako sotapäällikkö juoda viinaa, herättää uteliaisuuden. Mannerheimin vanhan kaartin kenraaleista esitellään muun muassa Lauri Malmberg, Karl Wilkama ja Aarne Sihvo, joista raivoraitis oli vain Wilkama. Wilkamalla olikin vaikeuksia sopeutua juopottelevien kollegojensa elämäntyyliin. Sitten tulevat viinan ohella kuvioon myös ”hermo-ongelmat”, vaikkapa Hugo Östermanin, Martti Walleniuksen ja Taavetti Laatikaisen kohdalla. Myöhemmin myös Paavo Talvela, A. F. Airo, Aladar Paasonen sekä muut Mannerheimin lähipiirin ihmiset saavat oman käsittelynsä.

Silti on hyvä muistaa, että välillä kohtuudesta itsekin lipsunut Mannerheim katsoi alkoholinkäyttöä usein sormien läpi vaan ei sietänyt ”hermoheikkoutta”, ei edes omalla kohdallaan.

Toisaalta voi olettaa, että hermojen pettäessä aika moni kenraalikin turvautui viinapaukkuihin.  Näin taisi käydä esimerkiksi kenraalimajuri Walleniukselle, Mäntsälän lapualaiselle kapinakenraalille, joka Viipurinlahdella helmi-maaliskuun vaihteessa 1940 osoitti kehnot johtajantaitonsa. Silti erottamiseen tarvittiin monenlaisia syitä, vaikka juopunut joukkojen johtaja oli välillä päiväkausia kadoksissakin! Jotkut kenraalikunnasta, kuten esimerkiksi A. F. Airo tuntuivat kestäneen viinaa muita paremmin, ainakin monen päämajan upseerin todistuksen mukaan – ja juuri tätä puoltahan myös Mannerheim arvosti.

Yksityiskohtia alkoholinhuuruisista sattumuksista, päätöksistä ja pahoista mokista suorastaan vilisee. Laaksonen ei säästä ketään, vyöryttää dokumenttilähteitä toisensa perään ja todennäköisesti saa myös paljon kritiikkiä jos ei nyt sotasalaisuuksien niin ainakin tiettyjen tabujen ja henkilökohtaisten ongelmien paljastamisesta! Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että juopot kenraalit ja upseerit pääsivät yleensä viinaongelmansa aiheuttamista syytteistä kuin koira veräjästä.

Kysymys ei ole kuitenkaan juorupuheista vaan tarkasta dokumentteihin perustuvasta historiankirjoituksesta – henkilöhistorioista parhaassa tai pahimmassa mielessä. Monen käsitellyn kenraalin tai upseerin kohdalla tekee mieli kysyä: Miten kännissä sotaa välillä johdettiin? Kuinka moni rintamamies kuoli juoppojen tai hermoheikkojen sodan johtajien virheisiin, pikaistuksissa ja juovuksissa tehtyihin tilannearvioihin?

Näitä kysymyksiä Laaksonen olisi kenties voinut pohtia enemmänkin. Tiedämmehän myös Hitlerin lääkkeiden ja huumeiden käytön, Churchillin mielijuomat ja Stalinin katoamisen eli rankat vodkaillalliset Operaatio Barbarossan alkuvaiheessa kesällä 1941.

Toivonkin, että Lasse Laaksosen perusteellinen tutkimus pistää pohtimaan myös sitä, miten paljon alkoholi ja muut päihteet, lääkkeet ja huumeet itse asiassa ovat vaikuttaneet meillä kuten muuallakin sotatapahtumiin ja sotien lopputuloksiin, jopa rauhanneuvotteluihin.