Nuori opettaja Ester on tottunut salaamaan saamelaisuutensa. Hän koettaa sulautua valtaväestön joukkoon ja kamppailee koulumaailmassa vallitsevien ennakkoluulojen kanssa. On 1970-luvun loppu, jolloin Alta-jokeen aiottua patoa on vastustettu jo vuosikausia. Patokiista on paikallisten tiedossa ja näkyy jopa leikkeinä koulun pihalla. Sitten Esterin serkku, rehvakkaasti gáktiin pukeutuva Mihkkal vie Esterin saamelaisten ja ympäristöaktivistien yhteiseen leiriin. Vähitellen Ester herää sekä omaan saamelaisuuteensa että toimintaan. Ja kysymään, mitä tapahtui isälle.

Elokuva perustuu tositapahtumiin, vaikka Esterin hahmo onkin kuvitteellinen. Alta-joen patohanketta vastustettiin yli kymmenen vuoden ajan eri keinoin. Elokuva kuvaa patokiistan keskeisiä vuosia. Ester lähtee mukaan Oslossa järjestettävään nälkälakkoon ja Stillan suureen mielenosoitusleiriin, jonka poliisit hajottavat väkivaltaisesti.

Vuoden 1979 nälkälakon ansiosta patohanketta lykättiin, mutta rakentaminen jatkui vuonna 1982. Elokuva näyttää aktivistien musertavan pettymyksen ja epäonnistumisen: Alta-joen pato valmistui lopulta vuonna 1987. Vain kolme vuotta myöhemmin Norjan pääministeri Gro Harlem Brundtland totesi patohankkeen energiantuotannon kannalta turhaksi ja rakentamispäätöksen olleen virhe.

Taakkasiirtymä

Elokuvan kuluessa Ester joutuu kohtaamaan sekä oman kuulumisensa syrjittyyn vähemmistöön että sukuunsa ja perheeseensä liittyvät tragediat. Äidin mielestä saamelaisuudella ei ole tulevaisuutta, joten hän puhuu lapsilleen norjaa. Esterin onkin luotava saamelainen tulevaisuus itse. Tulevaisuus kuvastuu juuri kielessä: elokuvan alussa Ester puhuu pääosin norjaa, mutta vähitellen hän uskaltautuu puhumaan saamea, myös julkisesti.

Aktivismistaan huolimatta Ester on heikko, epävarma ja traumatisoitunut. Häpeä ja syrjintä eivät ole yksilöllisiä vaan yhteisöllisiä kokemuksia, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle. Kolonisaatio tiivistyy Alta-joen padossa, mutta elokuvassa käsitellään muitakin kolonisaation muotoja kuten poronhoidon ja kalastuksen vaikeuttamista, pakkoassimilaatiota kouluissa ja silkkaa väkivaltaa. Saamelaiskulttuuri ja saamelaisten elämä on maassa kiinni, ja kun maa viedään, viedään myös elämisen mahdollisuus.

Yksittäisten ihmisten murtuessa murtuvat myös perheyhteydet ja vähitellen koko yhteisö ja kulttuuri. ”Onko valtion suhtautuminen saamelaisiin maksanut jo henkiä?” kysyy eräs sivuhenkilö. Valitettava vastaus on kyllä. Nälkälakkoon osallistuessaan Ester on valmis vaikka menettämään henkensä, mutta vakaumuksensa puolesta kuolemisen sijaan suurin osa ennenaikaisista hengenmenetyksistä on hiljaisia. Ne sijoittuvat vajoihin ja komeroihin, viinapullon viereen. Miehet alkoholisoituvat, menettävät toivonsa, vaipuvat itsetuhoisuuteen. Pienissä pojissa näkyvät jo ulkopuolelle jättämisen jäljet ja väkivallan uhriksi joutumisen uhka. Itsetuhoisuus ei ole yksilön heikkoutta: se on tulos siitä, että kokonaiselta kansalta riistetään toivo selviämisestä.

Elokuva kertookin ennen kaikkea naisten sitkeydestä. Naiset joko siirtävät kulttuurin seuraavalle sukupolvelle tai yrittävät suojella lapsiaan torjumalla saamelaisuuden. Oman taustan kieltäminen kuitenkin ilmenee kriisinä perheessä. Ahkku opettaa kieltä ja perinteitä lapsenlapselleen silloinkin, kun äiti siitä kieltäytyy. Lapsiin ja heistä huolehtimiseen kiteytyykin elokuvan toivonkipinä ja ajatus siitä, että tulevilla sukupolvilla asiat voisivat olla paremmin.

Poliittinen aktivismi jää kuitenkin nuorten harteille, sillä edellisten sukupolvien saamelaiset on nujerrettu hiljaisiksi. ”Viimeksi kun väki nousi kapinaan, päitä putoili”, muistuttaa eräs viitaten Kautokeinon kapinaan, jonka johtajat mestattiin Altassa vuonna 1852. [Edellinen suuri saamelaiselokuva, Nils Gaupin ohjaama vuoden 2008 Kautokeinon kapina kertoi juuri tästä selkkauksesta. – toim. huom.]

Peskejä ja palestiinalaishuiveja

1970-luvun lopun ajankuva on luotu huolellisesti oransseja kangastelttoja, leveälahkeisia housuja ja jääkaappeja myöten. Myös musiikki tukee ajankuvaa. Esterin levysoittimisessa soi Joan Baezin ”Diamonds and Rust”, ja 1970-luvun musiikkia on myös Nils-Aslak Valkeapään ”Sámi eatnan duoddariid”, joka valittiin vuosi sitten Saamen kansallisjoiuksi.

Visuaalisesti elokuva ei ole mikään Pohjois-Norjan hienoja maisemia esittelevä matkailumainos. Alkupuoli sijoittuu nihkeään alkusyksyyn, jolloin sataa tihuttaa, mutta ruska ja yöpakkaset eivät ole vielä alkaneet. Hierakat törröttävät ruskeina tienpientareilla, pihoissa on ränsistyneitä rakennuksia ja epämääräistä sälää. Talveen sijoittuvissa kohtauksissa eletään syvintä kaamosta.

On virkistävää nähdä pohjoista luontoa kuvattavan maisemallisuuden sijaan läheltä ja epäesteettisesti. Kuvaustapa alleviivaa luonnon tärkeyttä: ohi virtaava joki ei tarjoa ihania luontoelämyksiä, vaan on olennaisella tavalla osa arkea ja elinkeinoja. Luonto rakentaa myös Esterin henkilöhahmoa, sillä sisätiloihin sijoittuvissa kohtauksissa hän näyttää pingottuneelta ja ahdistuneelta, kun taas ulkotiloissa hän on rentoutunut ja läsnä.

Elokuvan pääosaa esittää laulaja Ella Marie Hætta Isaksen, joka välittää Esterin epävarmuuden pienieleisesti ja ilmeettömästi, mutta kykenee myös vahvaan tunneilmaisuun. Ester pidättelee sisällään valtavaa ahdistusta, joka liittyy itseen, lapsuudenperheeseen ja saamelaisuuteen ylipäänsä. Kun ahdistus lopulta paukahtaa ulos, se tulee täysillä myös katsojan silmille.

Toinen olennainen hahmo on Esterin serkku, Gard Emilin esittämä Mihkkal, komea nuori kapinallinen, sätkä suupielessä roikkumassa kuin Marlon Brandolla. Mihkkal pukeutuu kaikkialla gáktiin, mikä on omiaan herättämään pahennusta edellisessä sukupolvessa. Mihkkal on nuorten naisten suosiossa, mutta kuten elokuvien nuorilla hurjapäillä usein, Mihkkalinkin tarina kiertyy loppua kohden synkäksi.

Elokuvan sivuosissa on henkilöitä, jotka tunnetaan paremmin muualta kuin valkokankaalta. Tärkeän sivuosan tekee laulaja Sofia Jannok, joka esittää Risteniä, Esteriä vanhempaa ja itsevarmempaa aktivistia. Risten edustaa saamelaisnaisten välistä huolenpitoa: Ester saa tältä punaisen villahuivin, ensimmäisen saamenpukuun kuuluvan vaatteen, jota hän on pitänyt sitten lapsuutensa. Itsepäistä aktivistia, kuolemaankin valmista Pieraa esittää puolestaan Beaska Niillas, joka toimii Norjan saamelaiskäräjillä Norjan saamelaisten keskusjärjestön (Norske Samers Riksforbund) käräjäryhmän johtajana.

Näytä saamelaista henkeä!

Alta-kamppailulla oli myönteisiäkin seurauksia, jotka elokuva myös näyttää. Mielenosoitukset merkitsivät uuden saamelaisaktivistien sukupolven ja saamelaispolitiikan nousua Norjassa ja muissakin Pohjoismaissa. Padon vastustus yhdisti saamelaiset kansallisten rajojen yli. Vaikka Alta-joki lopulta padottiin, kamppailu merkitsi sekä saamelaisten kansallista heräämistä että saamelaiskulttuurin näkyvyyden kasvua valtaväestöjen parissa. Norjassa yleinen mielipide kääntyi saamelaisten puolelle, ja 1980-luvun aikana saamelaisten oikeuksia ja kulttuurista itsehallintoa parannettiin lainsäädännöllisesti. Norja on toiminut saamelaisoikeuksien esikuvana, jota Suomi ja Ruotsi ovat myöhemmin jossain määrin seuranneet.

Elokuvassa kuuluvat ja näkyvät saamelaisten voimaantumisen symbolit, kuten alkupuolella soiva kansallisjoiku, mielenosoittajien huutama slogan ČSV (Čájet Sámi Vuoiŋŋa, Näytä saamelaista henkeä) sekä varhainen saamen lippu. Nämä symbolit syntyivät ja tulivat laajempaan käyttöön juuri Alta-kamppailun aikana. Saamen lipulla on myös tarinallinen merkitys: lipun kautta Ester ymmärtää saamelaiset omana kansanaan ja kasvaa kansansa lipunkantajaksi. Ja kun lippu poljetaan maahan, kyse ei ole pelkästä kangaskappaleesta vaan kaikista saamelaisista. Yhteys todellisiin tapahtumiin on suora, sillä lipun ensimmäisen, kolmivärisen version suunnitteli vuonna 1979 nälkälakkoon osallistunut kuvataiteilija Synnøve Persen.

Elokuvissa, jotka käsittelevät historiaan sijoittuvia vääryyksiä, katsoja voi kokea katharsiksen astuessaan elokuvateatterista ulos ja muistaessaan, että nykyhetkessä asiat ovat niin paljon paremmin. Anna joen virrata -elokuvan katsomiskokemus on kipeä, sillä tällaista katharsista ei tule. Saamelaisten oikeudet Pohjoismaissa ovat toki parantuneet, mutta maaoikeuksia rikotaan häikäilemättä edelleen, yli 40 vuotta Alta-joen tapahtumien jälkeen.

Elokuvassa esiintyvistä näyttelijöistä ainakin Ella Marie Hætta Isaksen ja Beaska Niillas ovat osallistuneet mielenosoituksiin, jotka vastustavat porojen talvilaidunnusalueella sijaitsevaa Fosenin tuulipuistoa, jonka Norjan korkein oikeus on yksimielisesti määritellyt laittomaksi. Kun poliisit kantavat elokuvassa Esterin mustaan maijaan, on mahdotonta olla muistamatta, kuinka sama tapahtui helmikuussa Oslossa, missä Hætta Isaksen pidätettiin mielenosoituksen yhteydessä.

Edelleenkin saamelaisnuorten elämää värittää yhtäältä kamppailu oikeuksien puolesta ja toisaalta väsymys ja epätoivo. Elokuvan historiallisuudesta huolimatta sen aihe ei ole vanhentunut, eikä sitä myöskään voi katsoa irrallaan laajemmasta yhteiskunnallisesta kehyksestä.

—-

Elokuvasta on saatavilla Koulukino-oppimateriaali toisen asteen oppilaitoksia ja 9. luokkia varten >>