Unenomainen seikkailu vanhalla Varikolla

Tämä on minulle toinen kerta, kun pääsen osallistumaan Flow Productionsin immersiiviseen teokseen. Edellisen upotukseni koin Hiukkavaaran entiselle kasarmialueelle rakentuneessa Hylky-teoksessa, jossa käsiteltiin haaksirikkoja ja selvitymisteemaa. Hylyssä tapahtumapaikka ei noussut olennaiseksi osaksi tarinaa toisin kuin uusimmassa, teossarjan viidennessä osassa, joka on nimetty esitysmiljöönsä mukaan. Hartaanselällä Länsi-Tuirassa sijaitsevat entisen Oulun kaupunginvarikon rakennukset ja teollisuusympäristö luovat kiehtovat puitteet esitykselle, ja alueen historia näkyy vahvasti teoksen sisällöissä.

Jokaisen katsojan kokemus on erilainen valitusta reitistä ja kohtaamisista riippuen. Yleisö on vuorovaikutuksessa teoksen hahmojen kanssa, mikä vaatii esiintyjiltä paljon mukautumis- ja improvisaatiokykyä. Immersiivisen teoksen suunnittelijatiimi on pysynyt lähestulkoon samana kuin Hylyssäkin, mutta esiintyjäkaartiin on saatu myös uusia, kansainvälisiä vahvistuksia. Pirjo Yli-Maunulan ohjaama teos sai ensi-iltansa lauantaina 27.8.2022 ja esityskausi jatkui syyskuun loppuun asti. Oma vierailuni Varikolle tapahtui keskiviikkona, syyskuun seitsemäntenä päivänä.

Teollisuustilan ja akrobatian vuoropuhelua

Tilan massiivisuus paljastuu vasta astuessamme odotustilan pienestä ovesta korkeaan ja kolkkoon teollisuushalliin. Kuin sanattomasta sopimuksesta puheensorina hiljenee väkijoukon edetessä varovaisin askelin betonilattiaa pitkin kohti tuntematonta seikkailua. Upea luonnonvalo tulvii viistosti suurista hallin ikkunoista sisään maalaten kaiken kellertävällä ilta-auringon hohteella. Ilmassa leijailevan, salaperäisen udun lävitse voi erottaa ympäri tilaa kiemurtelevia putkistoja, metallisia portaikkoja ja vanhoja koneenosia.

Katon rajasta hahmottuu köyteen itsensä kietonut oululaislähtöinen sirkustaiteilija Katariina van Earle, joka avaa teoksen päätähuimaavalla köysiakrobatiasoololla väkijoukon ihaillessa jalat turvallisesti maan kamaralla. Dramaattinen, Anssi Laihon säveltämä elektroninen musiikki tahdittaa esitystä, ja äänimaailmassa kaikuu luontevasti myös teollisuushallin kilske ja kolina.

Esiin astuu pari vaatimattomiin työhaalareihin ja kumppareihin sonnustautunutta naista (näyttelijät Merja Pietilä ja Susanna Pukkila), jotka alkavat sanoittaa huimaa ilma-akrobatiaa pohdiskelevilla otteilla Wisława Szymborskan runoista, joissa puhutaan arvoituksellisesti valvontamonitoreista, koe-eläimistä laboratoriossa sekä sodasta.

Näyttävän avauskohtauksen jälkeen sirkustaiteilijat Katariina ja Jared van Earle houkuttelevat yleisön mukaansa toiseen hallitilaan, missä katseet kiinnittyvät lattialle levitettyyn, jättimäiseen turvekasaan. Multavuoren liepeillä kukkaistutusten parissa hääräilee tomera nainen lapioineen ja kastelukannuineen. Katseeni kiipii kasan huipulle, missä esiin pilkottaa hautautunut käsi. Tarkemmin katsottuna siellä näkyy myös jalka! Muutkin kehonosat paljastuvat vähitellen naishahmon möyriessä tietään vapauteen mullan alta.

Herkät viulumelodiat säestävät pariakrobatiakohtausta, jossa Jared kannattelee Katariinaa harteillaan. Suuret ikkunaruudukot vetävät paria puoleensa: he koskettelevat lasia ikäänkuin pilviä kohti kurotellen, ehkäpä ulospääsystä unelmoiden. Ikkunoiden toisella puolen näkyy samaan tahtiin liikkuva heijastus, joka paljastuukin sisäpihalla tasapainoilevaksi, toiseksi akrobaattipariksi (Marta Alstadsaeter ja Kim-Jomi Fischer). Kohtauksen tunnelma on eteerisen haaveileva.

Alun yhdessä koettavien kohtausten jälkeen teoksen maailma avautuu laajemmin tutkittavaksi. Olo on kuin seikkailupelissä: Mihin menisin ensin? Ketä hahmoista kannattaisi jututtaa? Juuri tästä odotuksentäyteisestä tunteesta ja seikkailumielestä nautin immersiivisissä teoksissa eniten. Valinta ei ole helppo: huomaan ihmisten hakeutuvan toistensa seuraan ikään kuin lauman turvaa hakien ja liikkuvan pienissä, vaihtuvissa ryhmissä kohti tapahtumapaikkoja.

Edellisestä teoksestakin tuttu, hieman menneiden aikojen merirosvoa muistuttava hahmo (Nikke Launonen) johdattaa minut ja muutaman muun hetkeksi hallin pohjoispäädyn portaikosta tippuvan höyhensateen alle. Jatkan sieltä itsenäisesti matkaani kohti hallin toiselle reunalle sijoitettua asuntovaunua.

Vaunu on turvapesäke muutoin ihmisen pienuutta korostavan jättimäisen tilan keskellä: on kuin astuisi mummon pienoismökkiin, joka on täynnä punaisia ja vaaleanpunaisia ruusuja, ristipistotöitä, vanhoja valokuvia ja muistoja. Katselen pienestä ikkunasta hetken ulos halliin, missä akrobaatit tanssivat pareittain, ja kirjoittelen muistiinpanoja mukavasti pehmustetulla penkillä pöydän ääressä. Pienen hengähdystauon jälkeen on aika jättää ruusuinen keidas ja suunnata kohti uusia seikkailuja.

Lähistöllä notkeusakrobaatti Henna Kaikula vääntelee kehoaan pyöreän peilipinnan päällä uskomattomiin asentoihin ja venytyksiin. Performanssiin yhdistyy Merja Pietilän lausumana otteita puolalaisen nobelistin Wisława Szymborskan runosta ”Onni onnettomuudessa”: ”Se tapahtui, mutta ei minulle. Pelastuit, koska olit ensimmäinen. Pelastuit, koska olit viimeinen. Koska olit yksin. Koska oli muitakin. Koska olit vasemmalla. Koska olit oikealla.”

Samaan aikaan korviini kantautuu omituinen, rapsahteleva ääni. Ääntä kohti kulkiessani huomaan, että se on peräisin lasinsiruilla täytetystä altaasta, jonka päällä saappaineen tanssahtelee Kim-Jomi Fischer kantaen kivenmurikoita paikasta toiseen. Lasinsirpaleet murskautuvat pienemmiksi joka askeleella.

Performanssit ja runo muistuttavat katsojaa elämän hauraudesta ja sattumanvaraisuudesta: siitä, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni. Vielä ennen yläkertaan nousua saamme nauttia tanssija Milla Virtasen ilmeikkäästä soolosta bossa novan aurinkoisiin rytmeihin. Tanssiparina loistaa pehmolelunalle, joita lojuu rekvisiittana multakasan liepeillä useampiakin.

Historian havinaa ja työn tohinaa

Nousemme yhtenä letkana portaat yläkertaan, missä sukelletaan Oulun kaupunginvarikon menneisyyteen ja arjen aherrukseen. Pitkän käytävän varrelta löytyy loputtomalta tuntuva määrä huoneita: toimistoja, kokoushuoneita, työntekijöiden pukuhuoneita, suihkutilat, ATK-huone ja niin edelleen.

Aloitan yläkerran tutkimusretkeni eräänlaisesta arkistohuoneesta, jonka seinät ja lattiat on vuorattu vanhoilla sanomalehtileikkeillä, rakennuskaavioilla ja lomakkeilla. Paperivuoren keskellä tasapainoilee Katariina itsekseen höpötellen ja lomakkeita sekamelskasta metsästäen. Valkokankaalla pyörii vanhaa videomateriaalia, jossa keskustellaan Oulun mukulakivikaduista ja tietöistä.

Myöhemmin selviää, että videolla esiintyy Katariinan isoisä Volmari, joka teki työuraa varikolla 1960-luvulta alkaen. Volmari on luonteva osa kohtausta, ja kuulemmekin hauskoja tosijuttuja hänestä Katariinan roolihahmon kertomana. Henkilökohtaiset muistot yhdistyvät näin sulavasti kaupunginvarikon historiaan ja fakta fiktioon.

Hulvatonta tilannekomiikkaa ja fyysistä slapstickiä tarjoillaan työnjohtajan huoneessa. Heti ovesta sisään astuessa voi aistia kiireisen ilmapiirin: työnjohtaja (Merja Pietilä) puhuttelee minua ja tuputtaa käteeni lomakkeen täytettäväksi. Huomaan, että penkeillä on jo muitakin työntekijöitä (eli katsojia) lomaraha-, eläke- ynnä muut laput käsissään. Pomo säntäilee ympäri toimistoa ja puhelin pirisee: ”Hei, vastaisitko tuohon?” Työpaikan ryhmälottokin pitäisi täyttää ja kirkkovenesoutukilpailut ovat jo ylihuomenna! Nyt onkin siis jo korkea aika pistää harjoitukset pystyyn. Ei muuta kuin kravaatista solmittu päähine päähän ja penkille jonoon soutamaan.

Pomolla on kaapissa piilossa väkeviä, ja hän kaataa itselleen lasillisen, murskaa jäät reippaasti korkokenkänsä kannalla ja laittaa kasettinauhurista latinoklassikko ”Quimbaran” soimaan. Hän keinuttaa lanteitaan peilin edessä, ehostaa meikkiään ja eläytyy musiikkiin. Kaapista ulos tipahtaa puhallettava dinosaurus, jonka pomo kutsuu tuuraamaan siksi aikaa, kun hän itse lähtee ottamaan torkut.

Hullunkurisesta toimiston arjesta meidät johdatellaan viereiseen, Twin Peaks -kulttisarjan Black Lodgea muistuttavaan huoneeseen. Shakkiruutulattiat, punaiset seinät ja hämyisä valaistus kietovat katsojat mystiseen tunnelmaan. Keskellä huonetta on mikrofoni ständeineen, televisio, jossa pyörii cabaret-tyylinen esitys, sekä marmoripylväs, jonka päällä lepää valmiiksi pureksittu sikari. Täällä pomo esittää meille dramaattisin elkein käheällä äänellään Laila Kinnusen ”Tiet”-kappaleen (venäläinen kansansävelmä), jonka lyriikat maalailevat kuvaa kohtalosta, jota ei voi muuttaa:

Edessäsi tiesi löydät ja päähän sen kuljet.
Valita ei tietä saada, se annettu on.
Katso tietä pitkin, katso vierehen,
vaikka toivoisitkin, et saata muuttaa suuntaa sen.
Monta kohtaat tiellä kulkijaa,
mutta suuntaan samaan kaikki viimein vaeltaa.

Sain jo aiemmin vihiä, että jos osuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, saattaa päästä nauttimaan kahvitarjoilusta. Kun eräs esiintyjistä kyselee vapaaehtoisia talkoohommiin, sanelen ehtoni: ”Jos saan kahvia.” Näin minut ohjataan kokoushuoneen suuntaan, jossa on kuin onkin kahvipannu kuumana. Pöydän ääressä on meneillään eräänlainen työhaastattelu, jossa kuulustellaan yhtä katsojista hänen työhönsä liittyen. Haastattelija (Katariina van Earle) taiteilee puhuessaan haastavilta näyttävissä akrobaattisissa asennoissa toimiston pöydän päällä. Haastateltava nainen paljastuu kuvaamataidon opettajaksi.

”Ahaa, jäikö oma taiteilu opettajan uran myötä? Niinhän siinä usein käy. Onko suvussa muitakin taiteilijoita? Miten suhtautuivat tuohon taiteiluun? Jaahas… niinhän sitä sanotaan, että ne opettaa, jotka ei osaa itse tehdä.” Koska katsoja on niin hyvin mukana keskustelussa, herää melkein epäilys siitä, että katsojien joukossa olisi myös kohtauksiin valmistautuneita näyttelijöitä. ”Noh, eläkkeellä sitten ehtii!”, toteaa haastattelija ironisesti.

Työelämä ja arjen aherrus sekä toisaalta vapaa-ajan haaveet tulevat esille useissa yläkerran huoneissa. Pieni välihuone on täynnä työläisten lomamatkoiltaan toisilleen lähettämiä postikortteja muun muassa Italiasta, Espanjasta ja Kheopsin pyramideilta. Turistikrääsää ja tuliaisia on joka nurkka täynnä, ja kartat seinillä kuljettavat katsojan hetkeksi kaukaisiin maailman kolkkiin. 

Toisessa huoneessa eksyneitä puhutellaan seinätekstillä: ”Missä rentoudut?” Vastaus raapustetaan post it -lapulle ja lätkäistään seinälle muiden joukkoon.

Lomateemaa jatkaa Havaiji-tyyliin sisustettu suihkuhuone käytävän päässä. Letkeä musiikki steel-kitaroineen sekä kitchit muovipalmut ja glitteriverhot houkuttelevat trooppiseen keitaaseen rentoutumaan toimiston tohinan keskeltä.

Jaan yksityisen hetken sirkustaiteilija Kim-Jomi Fischerin seurassa. Hän pyytää minut mukanaan huoneeseen, joka on täynnä erilaisia kaappeja ja lokerikkoja. Sitten hän alkaa suorittaa yllättäviä voimannäytteitä nostellen ja kieputellen painavaa kaapistoa eri suuntiin. Lopulta hän jopa laskee kaapin hallitusti päällensä jäädessään itse makaamaan sen alle.

Seuraan esitystä hämmästyneenä ja yritän varoa, jotten vahingossakaan sotke riskialtista performanssia omilla äkillisillä liikkeillä tai teoillani. Rekvisiittana huoneessa on myös painavat, metalliset kahleet, joiden toisen pään Fischer ojentaa minulle. Performanssi herättää minussa ajatuksia fyysisen työn rankkuudesta, työtapaturmista, valtasuhteista ja niiden väärinkäytöstä.

Dramaattinen loppukohtaus ja puhdistava sade

Aika teoksen maailmassa seikkaillessa kuluu yllättävän nopeasti ja kutsu takaisin alas tuntuu tulevan aivan liian pian: minullahan on vielä monta huonetta täysin tutkimatta! Syöksyn pikakävelijän vauhdilla käytävää pitkiin kurkistamaan vielä tutkimattomiin huoneisiin, jotka ovat jo tyhjentyneet esiintyjistä. Yleiskatsauksen jälkeen suuntaan viimeisten joukossa kohti alas johtavaa portaikkoa. Näky porrastasanteelta on dramaattinen, ja teoksen sävy muuttuu jälleen synkemmäksi ja traagisemmaksi.

Kolme akrobaattia (Katariina, Marta ja Kim-Jomi) nostetaan hallissa sijaitsevalla jättimäisellä nostokoukulla korkealle ilmaan roikkumaan kuin teuraat. Alhaalla mustaan kaapumaiseen takkiin pukeutunut Jared ohjailee kauko-ohjaimen avulla liikkumattomina roikkuvia, ketarat kattoa kohti sojottavia ruumiita edestakaisin avarassa hallitilassa. Osa esiintyjistä kaivaa samanaikaisesti turvekasaa, ja mielleyhtymät karkaavat väkisinkin hautaamiseen. Naisnäyttelijöiden lausumat Szymborskan säkeet runosta ”Loppu ja Alku” tekevät spektaakkelin ilmapiiristä entistäkin hyytävämmän.

Joka sodan jälkeen
jonkun pitää siivota.
Minkäänlainen järjestyshän
ei synny itsestään.
Jonkun pitää työntää
tiilimurska tien sivuun,
jotta täydet ruumisvaunut
mahtuvat ajamaan.
Jonkun pitää sukeltaa
liejuun ja tuhkaan
sohvan vietereihin
lasinsiruihin
ja verisiin rääsyihin.

Nostokoukku liikkuu vääjäämättömästi turvekasaa kohti ja odotushorisontissa leikitellään ajatuksella, että akrobaatit tipautettaisiin yläilmoista lopulta sen päälle. Näin ei kuitenkaan tapahdu: he vain hipaisevat multaa käsillään ohi mennessään.

Lopuksi esiintyjät riisuuvat työasunsa alusvaatteisilleen ja vaeltavat kohti katosta puhjennutta puhdistavaa vesisuihkua. Sateen ropina luo rauhallisen meditatiivisen äänimaiseman loppukohtaukselle. Hahmot ovat viimein vapautuneet arjen rooleistaan ja esitys on ohi.

Seikkailu kehottaa pysähtymään hetkeen

Muuttuva ja arvaamaton maailmantilanne näkyy teoksessa vahvasti. Alakerran hallitiloissa ollaan tekemisissä suurten yhteiskunnallisten ja filosofisten linjojen kanssa ja kohtaukset esitetään yleisölle voimakkaiden visuaalisten näkyjen ja unenomaisten vertauskuvien kautta. Viime vuosina koetut maailmanlaajuiset mullistukset ja kriisit – pandemia, ilmastokriisi, Euroopassa puhjennut sota – tuovat teokseen syvemmän ulottuvuuden ja haurauden tunnun niin ulkoisten tapahtumien kuin myös esiintyjien tunnelatauksen myötä.

Korkeakattoisten ja kolkkojen teollisuushallien suuri mittakaava korostaa yksittäisen ihmisen voimattomuutta yhteiskunnallisten kriisien keskellä. Tunnelma on välillä vakava, ellei jopa pahaenteinen.

Yläkerrassa ilmapiiri on ihmisläheinen ja humoristisempi. Toimistohuoneissa eletään työntekijöiden arkea lomaunelmineen ja hupeineen, surrealistisen vinksahtaneella tvistillä. Heidi Kestin merkityksellisiin ja leikkisiin yksityiskohtiin panostava lavastustyyli ilahduttaa ja innostaa tutkailemaan pienimpiäkin esineitä ja lehtileikkeitä tarkemmin.

Edelliseen immersiiviseen teokseen verrattuna Varikossa on huomioitu esiintyjien ja yleisön välistä vuorovaikutusta paremmin: hahmot ottavat enemmän kontaktia, heidän kanssaan voi myös puhua ja he osallistavat katsojia aktiivisesti mukaan kohtauksiin. Katsoja pääsee yhä enemmän teoksen sisälle ja vaikuttamaan hieman myös tapahtumien kulkuun, mikä tekee kokemuksesta entistä henkilökohtaisemman ja hauskemman.

Esiintyjät sulautuvat useisiin rooleihinsa ihailtavalla työmoraalilla ja heittäytyvät improvisaatioon yleisön kanssa rohkeasti eläytyen. Katsojaystävällisyyteen on panostettu myös käytännön tasolla: vesipisteet, vessat ja kahvitarjoilu ovat mukava lisä kahden tunnin mittaiseen esitykseen.

Yhtenäisyyttä alakerran ja yläkerran tapahtumien välille on äkkiseltään vaikea löytää. Rakennus ja sen eri tilat ovat selvästi vaikuttaneet kohtausten tunnelmaan ja sisältöön: alakerran isot hallit kaipaavat spektaakkelimaista akrobatiaa ja dramatiikkaa, yläkerran toimistohuoneet intiimimpää kanssakäymistä ja pienemmän mittakaavan esityksiä.

Oman seikkailuni pohjalta löysin joitakin yhtenäisiä teemoja, jotka jäävät kutkuttelemaan mieltä myös esityksen jälkeen. Yksi näistä on ihmisen pienuus ja rooli yhteiskunnan valtakoneistossa: yläkerrassa aihetta lähestytään työelämän kuluttavuuden ja eriarvoisuuden kautta, alakerrassa vielä raaemmin sotaan viittaamalla.

Katsojaa kehotetaan pysähtymään hetkeen ja miettimään omia arvojaan ja elämänvalintojaan seinäkirjoituksin ja hahmojen repliikeissä: ”Mitä tekisit, jos saisit tehdä mitä haluat?” ”Elätkö hetkessä?” ”Missä rentoudut?”

Kuolevaisuus ja elämän hauraus on läsnä koko teoksen läpi: maailman kriisi tai tapaturma voi muuttaa hetkessä elämän kulun ja laittaa suunnitelmat uusiksi. Riittävätkö kosteat baari-illat, etelänloma tai hatara toivo lottovoitosta kuittaamaan arjen, joka ei ole omannäköistä? Elävästi mieleeni painuivat etenkin hauskat kohtaamiset ja tilanteet esiintyjien ja muiden katsojien kanssa: hetket, jolloin uppouduin täysin mukaan kohtauksen tapahtumiin miettimättä, mistä jään paitsi tai mitä muissa tiloissa tapahtuu.