Avajaispuhe Jouni S. Laitin näyttelyn avajaisissa 29.2.2024

Tässäkin näyttelyssä esillä oleva teos porautui tietoisuuteeni muutamia vuosia sitten, kun Jouni piti ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Saamelaismuseo Siidassa. Kuksa, jonka läpi oli isketty ruosteinen rautanaula, herätti ihmetystä, myös minussa. Edustavathan pahka- ja sarvimateriaaleista valmistetut esineet saamelaisen estetiikan eliittiä, huippuunsa hiottua teknistä taituruutta. Teosta ”Maan kipu” oli paha katsella. Meidän perinteikäs juoma-astiamme oli telottu. Kaunis esineemme oli rikottu.

Kemian piirissä radikaali liittyy ilmiöihin, joissa atomia yhdistävät sidokset katkeavat ja sidoksia muodostavat elektronit hajaantuvat eri atomeihin. Näiden seurauksena syntyy radikaaliatomeja, joiden parittomat elektronit ovat reaktioherkkiä. Koska humanistin ymmärrys ei riitä selittämään, mihin nämä elektronit pyrkivät reagoimaan, täytyy sopiva selityskonteksti hakea kulttuurisista katkoksista ja ketjureaktioista.

Saamelaisen taiteen kenttä alkoi kehittyvä vasta 1960-luvulla kouluttautuneiden saamelaistaiteilijoiden yhdistettyä voimansa. Perinteisen duodjin rinnalle pyrki uusi, symbolisempaa ilmaisutapaa edustava suuntaus, taide, dáidda. Ruotsin saamelainen Lars Pirak ja Norjan saamelainen Ivvár Jåks olivat tienraivaajia saamelaisen veistostaiteen saralla. He tulivat tunnetuiksi orgaanisen luonnonmateriaalin kautta avautuvan abstraktin muotokielen taitajina. Silti perinteisen duodjin menetelmät olivat kuorattavissa – jäljitettävissä – heidän teoksissaan. Pirakin ja Jåksin jalanjälkiä alkoivat kulkea myös saamelaiset kuvanveistäjät Ingunn Utsi, Per Isak Labba sekä käsitetaiteilija Rose Marie Huuva. On aivan ilmeistä, että Jouni S. Laiti liittyy tähän kunniakkaaseen saamelaisten kuvanveistäjien joukkoon. Näitä kaikkia yhdistävät elektronien kaltainen herkkyys tulkita luonnonmateriaalin, taiteilijan tunteiden ja saamelaisen maailman välistä suhdetta. Tämä herkkyys on saamelaisen veistostaiteen keskeisiä perintöjä.

Laitin ”Maan kipu” -teos alkoi hyvin pian keskustella Rose-Marie Huuvan ”Objekt för forskning – Hur länge?” -installaation kanssa. Siinä lasilaatikoihin suljetut pääkallot oli aseteltu kehäksi, jonka keskelle oli tuotu kasa multaa. Yksi lasilaatikoista kehällä oli tyhjä, ikään kuin odottamassa seuraavan saamelaisen pääkalloa. Minunko pääkalloani?

Huuvan teos jollakin eriskummallisella tavalla helpotti ahdistustani ”Maan kipu” -teoksen edessä. Ymmärsin, että katselen kauneutta ja rujoutta yhtä aikaa. Saamelainen perinteinen tieto on lävistetty kovalla raudalla, sitä myrkytetään ruosteella, siihen tunkeudutaan vierasesineellä. Katselen siis saamelaisen todellisuuden rumaa puolta, jatkuvan kolonialismin aiheuttamaa uupumusta, kehojemme ja mieliemme voimattomuuden tunnetta.

Kotimaisten kielten keskuksen, Kotuksen määritelmän mukaan radikaali tarkoittaa kumouksellista, äärimmäisyyksiin menevää ja muutosta vaativaa. Jouni S. Laitin taiteen yhtenä moottorina on ärtymys, jopa viha oman elinympäristön ja kulttuuriperinnön elinehtojen turmelemisesta. Laiti kanavoi pahkaan, poron sarveen tai riekon sulkaan saamelaisten maiden haltuunotosta ja tulevaisuudennäkymien sumentamisesta syntyvän turhautumisen. Laiti pilaa yhteiskuntakritiikissään kauniin esineen ja toteaa teostensa kautta: katso, sen minkä sinä teet luonnolle, sen sinä teet meille. Se on kumouksellista. Se on radikaalia.

Mutta radikaalilla on molekyylikemian ja kumouksellisuuden lisäksi vielä kolmaskin merkitys. Latinan adjektiivi radicalis merkitsee juureen menevää tai juureen liittyvää, perusteellista, ja se on johdos sanasta radix,”juuri”. Kotuksen mukaan radikaalin alkuperäinen merkitys näkyy edelleen esimerkiksi suomalaisille tuttujen juureksien nimityksissä retiisi ja retikka.

Jouni Laitin taide ei kuitenkaan palaudu retiisiin ja retikkaan, vaan juureen, juureen menevään. Lähes jokainen saamelainen pohtii jossakin elämänsä vaiheessa juuriaan: mistä minä tulen, mihin ja ennen kaikkea keihin minä kuulun. Taideduodjissa ja ylipäätään duodjin kautta välittyvässä ilmaisussa kuuluminen saamelaiseen sukuyhteisöön on perustavaa laatua oleva näkemys saamelaisuuden ytimestä. Duodji liittää meidät esivanhempiemme perintöön ja saamelaisten historiaan laajemminkin. Mutta tämänkaltainen juurevuuden ilmaiseminen duodjin välityksellä ei mielestäni ole niin radikaalia. Pikemminkin historia meissä, kuten professori Veli-Pekka Lehtola ilmaisee, on osa nykysaamelaista itseymmärrystä.

Jouni S. Laitin veistostaide kumouksellisuudessaan palautuu mielestäni aivan toiseen suuntaan. Otan esimerkkeinä teokset ”Kaipaan sinun kosketusta” ja ”Se on se väenpaljous”.

”Kaipaan sinun kosketusta” on yksinkertainen sileäksi hiottu pahka. Se houkuttelee ottamaan esineen käteen ja tunnustelemaan sen sileää pintaa. Ehkä painamaan esineen kasvoja vasten ja tuntemaan sen lämmön ja pehmeyden. Yksinkertaisuudessaan teos on saamelaisittain erittäin rohkea avautuminen maailmalle ja ennen kaikkea rakkaudelle, lämmölle ja lempeälle kaipuulle rakastetun luo.

Teos ”Se on se väenpaljous” on pahkasta koverrettu kaara, joka on pistelty täyteen sarven kappaleita, nekin viimeisteltyjä ja koristeellisia lusikan tai jonkin pitkän esineen aihioita. Teos kiteyttää jokaisen introvertin tuntemuksia silloin, kun henkinen kapasiteetti ei enää jaksa ottaa vastaan sosiaalisia kohtaamisia. Itsekin ahdistun väenpaljoudesta, jossa ehkä olen joutunut väsymiseen asti pitämään kiinni omasta yksityisestä tilastani.

Näissä teoksissa saamelaisuus yhteisöllisenä ja historian läsnäoloa korostavana itseymmärryksenä on häivytetty pois ja esiin on nostettu tunteet jokaisen ihmisen sisimmässä. Kahden ihmisen välinen rakkaus ja intohimo, toisaalta ihmisen ahdistus ja pelot. Rakkaus, kaipuu, pelot ja ahdistus eivät ole aiheita, joista duodjin kautta kovin paljoa ilmaistaan.

Saamelaisessa kulttuurissa ei ihmisen yksilöllisten tunteiden näkyvää ilmaisua ole tavattu arvostaa. Sen vuoksi voin kuvitella, että monet yhteisöllisiksi kriiseiksi puetut ahdistukset saattavatkin joskus olla verhottuja persoonallisia pelkoja. Mutta saamelainenkaan ei ole yksistään sukunsa jatke, vaan yksilö, tunteva ihminen iloineen ja murheineen, kateuksineen ja intohimoineen.

Juuri siitä syystä Jouni S. Laitin duodji on radikaalia. Se artikuloi tunteita ja tunteellisuutta vastoin kaikkea perinteiseksi miellettyä tunteista pidättäytymistä. Puu, riekonsulat ja sarvi avaavat mahdollisuuden osoittaa tunteita – myös miehille. Ne raivaavat tilaa turhautumiselle ja vihalle, mutta myös toiveikkuudelle ja ennen kaikkea rakkaudelle. Ne silittävät rosoisen maailman kuhmuraista kättä ja sanovat: ”Olen umpirakastunut sinuun, kaipaan sinun kosketusta. Terveiset hillajängältä!”

Kiitos!

Jouni S. Laiti, vierailevana taiteilijana Kirsi Máret Paltto:

Bassi muoraid vuovdi / Pyhien puiden metsä / Forest of the Sacred Trees

Rovaniemen taidemuseo 1.3.–11.6.2024; puhe pidetty avaisissa 29.2.2024