Jonotan New Yorkin luonnontieteelliseen museoon tammikuisena lauantaiaamuna tarkoituksenani kuluttaa lentoa edeltävät tunnit itseäni sivistäen. Keskuspuiston laidalla töröttävä American Museum of Natural History on toiminut useiden elokuvien kuvauspaikkana, joten tiedän, että siellä on ainakin aulan täyttävä dinosauruksen luuranko. Lippujonossa takanani on nainen pienen lapsensa kanssa. Lapsi vaikuttaa kärsimättömältä, ja kuulen, että he ovat käyneet museossa aiemminkin.

Lipunmyyntisali kaikuu kivisten käytävien ja holvien voimistamia lasten ääniä. Ilmeisesti lauantai on museopäivä monelle perheelle.

Museossa on yllättäen samanlaista neuvostoliittolaista tunnelmaa kuin Metropolitanin oopperatalossa. Käytävät loisteputkineen kaipaavat modernia valaistussuunnittelua. Ehkä rakennukset ovat aikansa tuotteita, ehkä yksityisiä lahjoittajia ei vain ole tarpeeksi. Ehkä valtavaa rakennelmaa uusitaan hissukseen siipi ja sali kerrallaan.

Matkaan ajassa taaksepäin 1990-luvun alkuun, jolloin kävimme äidin kanssa usein Kuopion museossa. Muistan näyttelysalien mystisen jännittävän tunnelman täytettyine karhuineen ja maalattuine lavasteineen. Ja itse talo, vuonna 1907 valmistunut jugendromanttinen rakennus, näytti aivan linnalta, joka oli säilönyt luonnontieteelliset ja kulttuurihistorialliset erikoisuudet savupirtistä lähtien.

Snellmaninpuiston laita on kuitenkin eri asia kuin Keskuspuiston kuve. Olen uupunut metropolin tarjonnasta, enkä missään nimessä aio kiertää koko museokompleksia. Katselen öttiäisvitriinien edestä sopivaa penkkiä, sillä reppu painaa jo mahaa. Olen reissullani oppinut, että reppu pitää kantaa etupuolella, jotten tökkisi sillä muita kävijöitä ja viattomia museoesineitä. Tosin joissakin esineissä on peruutustutka, joka ilmoittaa, jos menee liian lähelle, kuten Metropolitanin taidemuseon Tudor-näyttelyssä. Olet liian lähellä, se ilmoitti, kun halusin nähdä seinävaatteen rakenteen tarkemmin. Luonnontieteellinen museo ei ole kauttaaltaan niin hi-tech, vaikka toisin luulisi.

Kurvaan hämärissä saleissa aina vain vasemmalle ja vasemmalle, ohi pieneläinten, kuoriaisten, simpukoiden ja niveljalkaisten, ja päädyn lopulta hiljaiseen nurkkaan, jonka kaarevaa vitriiniä hallitsee valtava puu. Metsä on täynnä elämää, pieniä yksityiskohtia, syntyviä ja kuolevia lehtiä, utuista valoa. Koivun runkojen takaa siintää vesi. Vitriinin puiset reunalistat ovat hapertuneet, näyttelytietolappu kastunut alareunastaan. Siihen on tullut ruskeita aaltoja, mutta pystyn silti erottamaan lajien nimet. Etualalla on valkokuusi, Pohjois-Amerikan metsä- ja selluteollisuuden perusraaka-aine.

Ihastelen maisemaa ja mietin niitä ammattilaisia, jotka ovat rakentaneet kuvaelman vuosikymmeniä sitten. Näyttelysuunnitelman koostaminen, näytteiden hankinta, konservointi, käsittely, maalaus, valaistus, tietojen kerääminen. Vitriini on lahja herra ja rouva Robert D. Sterlingilta. Tutkin elokuun puolivälin pohjoisamerikkalaista kuusi-pihtametsää Nipigon-järven rannalla, lähellä Macdiarmidia, Ontariota, vain 30 mailia Superior-järvestä pohjoiseen. Kiinnyn helposti Kanadan ja Yhdysvaltojen rajan järvialueeseen kaiken sen suuren keskellä, enkä yhtään ihmettele, että pohjoismaalaiset aikoinaan emigroituivat juuri tuolle alueelle niin kovin mielellään.

Etenen syvemmälle metsänäyttelyyn. Hiljaisessa nurkkauksessa aika kääntyy taaksepäin ja perehdyn metsämaiden moninaiseen käyttöön. Metsät estävät eroosiota, niiden läpi virtaavat joet tarjoavat puhtaita vesivarantoja, ne toimivat laidunalueina ja virkistyskäytössä. Metsuri harventaa puita, jotta uusi kasvu varmistuisi. Seuraavassa kuvaelmassa esitellään, miten käytämme puuta: sahatukeista pulppiin ja polttopuuksi. Sitten muistutetaan metsien suojelusta, sillä koti- ja villieläimet voivat tuhota taimikkoja, eikä yksikään metsä ole turvassa hyönteis- ja tautituhoilta. Pienoismallitaiteilija on luonut vitriinin alaosaan kuusikon, jonka päällä lentävä keltainen kaksitasokone levittää harmaata tuholaistorjuntaseittiään ”mitä suurimmalla varovaisuudella”, kuten teksti huomauttaa.

Palaan takaisin Nipigon-järvelle. Siellä kasvava koivu ei ole mikä tahansa koivu, vaan paperikoivu (Betula papyrifera). Niinpä tietenkin, ajattelen. Tulinkin New Yorkiin katselemaan koivuja, paperia.