Ajattelen: Ukrainaan sotaan lähteneet suomalaiset vapaaehtoiset, Mona Mannevuon Ihmiskone töissä (Gaudeamus 2020), sotien jälkeinen aika, jälleenrakennus ja (taas, edelleen) betonivalumuotit (eivät jätä minua rauhaan, miksi).

Yle uutisoi: Lapin sodan päättymisestä 80 vuotta. Kalevassa: Aku Louhimies kertoo uudesta suurelokuvahankkeestaan.

Sota on suurta. Metsä pientä. Vai toisinpäin? Metsä suurta, sota pientä? Kumman henki painaa enemmän, ihmisen vai puun?

Miinat räjäyttävät siltoja, metsiä, luita, lihaksia.

Kemin (betoninen?) kaupungintalo seisoo pystyssä, vaikka sen juuressa ammottaa valtava aukko. Mustavalkoisessa kuvassa taivas loistaa talon läpi.

Mona Mannevuo kirjoittaa: ”Sotakorvausaika tarjoaa kiehtovan näkökulman suomalaisen tehokkuusajattelun historiaan. Sotienjälkeistä Suomea oli uudistamassa, modernisoimassa ja teollistamassa lukuisia rationalisoijia ja reformisteja, joiden tavoitteena oli yhteisen edun nimissä rakentaa Suomesta hyvinvoiva ja kilpailukykyinen valtio.”

Mitä ihmettä: ”sosiaalinen insinööritaito”? ”Hyvinvointivaltion hääräilijät”?

Olen joskus kirjoittanut: ”On tehtävä työtä, rakennettava.”

Mannevuon mukaan töitä on tehtävä, jotta osoittaa olevansa kunnollinen työihminen, joka osallistuu sotakorvauksien maksamiseen. Hengissäkin olisi toki ylipäätään hyvä selvitä. Teollistuvassa modernissa yhteiskunnassa joutilaisuus ja ajan tuhlaaminen on epäilyttävää.

Minä ehdottomasti haluan olla kunnollinen työihminen, en epäilyttävä. Metsä on kaoottinen ja kontroilloimaton. Kesytön. Villi. L. M. Montgomery: Sininen linna (1926). Ah, romantiikkaa.

Anna Ruohosen artikkeli Metsä meidän jälkeemme -teoksessa esittelee metsätaiteilija Osmo Palosaaren, joka on kehittänyt oman koneen ja tyylin metsien harvennukseen. ”Metsäkoneen kuljettaja on lopulta se, joka tekee päätöksen, mitkä puuyksilöt metsästä korjataan”, Ruohonen muotoilee.

Kone. Taiteilija. Metsä. Kone. Taiteilija. Metsä. Korvaus.

Arvasin, että uutiset ovat huonoja.

Louhimies ärsyttää. Mies itkee sodassa kuolleen poikansa perään Suomen lipun kupeessa.

Minut kutsutaan toimituskokoukseen. Soitan Maanmittauslaitoksen toimitusinsinööri Suomaalle ja pyydän ratkaisua, kenen kuusi rajalla on: minun vai Riekkisen. Lisäksi pontevoidun ja päätän, että minulta heruu vain talvitieoikeus joulukuun alusta maaliskuun loppuun. Muuta tieoikeutta ei. Insinööri ehdottaa tilusvaihtoa. Joudun soittamaan Riekkiselle: ”Maksan vaikka, että pääsen siitä eroon”, Riekkinen tokaisee. ”Onko rakennusoikeutta?” minä tivaan.

Minä: kunnollinen työihminen. Kuuletteko.

Mutta entä tällainen Palosaaren kaltainen metsätaiteilija? ”Palosaari on kehittänyt itselleen toimivan työtavan. Hän työstää metsää yläharvennuskoneen ohjaamosta aari kerrallaan. Välillä hän miettii, miten seuraavan palasen kanssa olisi järkevintä toimia.” (Kursiivi JK.)

Onko siis mahdollista, että metsäkoneet toimivat järjettömästi, vaikka niitä ohjaavat ihmiset? Miten on mahdollista, että tehokkuus ja kiire liittyvät puiden kasvamiseen? Eikö meillä ole aikaa miettiä ilman, että sitä aikaa erikseen otetaan? Kuka tässä nyt on oikein kuolemassa, ihminen vai puu? Kenen elinkaarta tehokkuudella pidennetään?

Se on se räjäytetty reikä, joka minua vaivaa. Että mitä sille pitäisi tehdä.

Mannevuo: ”Tehokkuuden ihanne on toisinaan kaukana todellisuudesta, vertailukohta sille, millaista elämä usein on: vähän sinne päin, epävarmaa, vinossa ja epäjärjestyksessä.”