Lähes täysi sali todisti kokeneen brittikapellimestari Christopher Warren-Greenin Oulun-vierailua Oulu Sinfonian syksyn kymmenennessä kausikonsertissa. Orkesterin jäsenet eläytyivät teoksiin siinä määrin, että jättivät illan viulusolistin Kasmir Uusituvan täysin varjoonsa.

Konsertin avasi Felix Mendelssohnin (1809–1847) Hebridit-alkusoitto, joka nimestään huolimatta on itsenäinen teos. Brittein saariin ihastunut Mendelssohn sävelsi teoksensa vuonna 1830 vierailtuaan vuotta aiemmin Hebrideihin kuuluvalla Staffan saarella. Saarella sijaitseva Fingalin luola innoitti säveltäjää siinä määrin, että kerrotaan hänen merkinneen sävellyksensä ensitahdit jo tuolloin, ja ”Fingalin luola” onkin jäänyt teoksen sitkeäksi lisänimeksi.

Oulu Sinfonian tulkinta teoksesta oli rosoinen. Ensitahdit kuulostivat minun korviini jopa epävireisiltä. Haparoivan alun jälkeen päämelodia toistui kirkkaana, ja teoksen loppu sai melkeinpä aavistuksen loisteliaisuutta.

Väliaikaa edeltänyt Sergei Prokofjevin (1891–1953) Viulukonsertto nro 2 g-molli, op. 63 on minusta sangen yliarvostettu teos. Vuonna 1935 kantaesitetyssä sävellyksessä on kolme osaa: ”Allegro moderato”, ”Andante assai” sekä ”Allegro, ben marcato”. Ensimmäisen osan yksinkertaisen viulumelodian sanotaan liittyvän venäläiseen kansanmusiikkiin; minä en linkkiä huomannut. Toisen osan melodiaa monet pitävät kauneimpana lajityypissään; minusta se oli sekava, epävarma ja kaoottinen. Sama meno jatkuu kolmannessa osassa, ja huokaisin helpotuksesta teoksen päätyttyä.

Teoksen solistina kuultiin kysyttyä ja palkittua Kasmir Uusitupaa (s. 1995). Uusitupa jätti minut kylmäksi, sillä hänen soitostaan puuttui tunne, ja orkesteri jyräsi sen täysin alleen. Uusituvan muusikkoutta ilmentääkin kenties paremmin hänen ylimääräisenä soittamansa Einojuhani Rautavaaran (1928–2016) ”Pirunpolska”. Se on osa Pelimannit-sarjaa, joka puolestaan on Rautavaaran teos numero 1. Sarja pohjaa pohjalaiseen kansanmusiikkiperinteeseen, joka jättää tilaa irrottelulle ja improvisoinnille.

Väliajan jälkeen kuultu Ludwig van Beethovenin (1770–1827) Sinfonia nro 7 a-duuri, op. 92 lienee säveltäjän tunnistettavimpia. Beethoven sävelsi sen vuonna 1812 protestina Napoleonin toimille, ja teos sai kantaesityksensä vuotta myöhemmin. Beethoven sanoi ensi-illassa teoksen olevan yksi hänen parhaimmistaan, ja sekä yleisö että arvostelijat olivat samaa mieltä.

Sinfonian osat ovat ”Poco sostenuto – Vivace”, ”Allegretto”, ”Presto” sekä ”Allegro con brio”. Tässä vaiheessa kapellimestari Christopher Warren-Green (s. 1955) pääsi todella näyttämään osaamistaan. Paljon maailmaa kiertänyt Warren-Green luotsasi ensimmäisen osan varsin lupaavasti. Suosituksi mainittu toinen osa sujui myös mallikkaasti. Kolmas osa varioi vanhaa pyhiinvaellushymniä kerta toisensa jälkeen, mikä antoi eri instrumenteille mahdollisuuden loistaa vuorollaan. Neljännen osan Beethoven sävelsi päihtyneenä tai sitten ei – yksimielisyyttä tai varmuutta asiasta ei ole. Miten lie, Warren-Greenin se ainakin innoitti hyppäämään ilmaan kesken kaiken.

Ilta muodostui onnistuneeksi, mistä kertoo myös orkesterin jäsenten kiistaton eläytyminen. Harvoin näkee esittäjien noin avoimesti kiittelevän ja halailevan toisiaan.