Kotimaisia taiteilijakuvia valkokankaalle on tehty kasapäin läpi 2000-luvun. Timo Koivusalon ohjaamista pompööseistä Sibeliuksesta, Virrasta sekä Rautavaarasta ja Helismaasta on kuljettu kohti kriittisempiä kuvailuja.

Taiteilijamyyttejä neroista on romutettu varovaisesti, joskin päättäväisesti. Koivusalon Irwiniä käsittelevä Rentun ruusu kertoi sentään kohdehenkilöstään hitusen ryydittyneen ja rokonarpisen kuvan. Parikymmentä vuotta myöhemmin muut ohjaajat viitsivät jo kuvata Speden ja Juicen valkokankaalle reppanoina, ikävinä ja itsekeskeisinä ihmisinä.

Elävistä taiteilijoista neljännesvuosidassa omia henkilökuvia valkokankaalla ovat ehtineet todistaa pelkästään Matti Nykänen Matti-elokuvalla ja Cheek ponnettomalla nuoleskelufanielokuvallaan Veljeni vartija. Aleksi Mäkelän ohjaus Nykäsestä oli vuoden 2006 katsotuin kotimainen elokuva hulppealla teatterilevityksen 161 tuhannella katsojalla, Cheekin myötähäpeää herättävää idolisointia JP Siililtä vuonna 2018 seurasi teattereissa 121 tuhatta silmäparia.

Naistaiteilijoista on tehty pöljistyttävän vähän taiteilijakuvia 2000-luvulla: Antti J. Jokinen ohjasi henkilökuvan Helene Schjerfbeckistä pahimpaan korona-aikaan vuonna 2020 (elokuvalevityksen katsojia noin 177 000). Samana vuonna Zaida Bergrothin ohjaus Tove Janssonista keräsi niin kansainvälistä kuin valtakunnallista menestystä (katsojia jopa 152 000). Vuonna 2022 Anna Paavilainen käsitteli Kikkaa, mutta ohjaus keräsi katsojia alle 80 tuhatta. Jörn Donnerin omalaatuinen metafiktio teatteriseurueen harjoituksista käsitteli Armi Ratiaa vuonna 2015 (katsojia 38 000).

Enempää tilaa naistaiteilijoille ei ole annettu 2000-luvun valkokankaalla. Taiteilijakuvat ovat myyneet läpi 2000-luvun järjestään hyvin. Olipa niissä sisältöä tai ei, henkilökuvat houkuttelevat elokuvateattereihin edelleen.

Näitä lähtökohtia vasten Selma Vilhusen ohjaama elokuva Kaija Koosta herättää muutamia kysymyksiä: Miksi juuri Kaija Koo? Miten elokuva voi välttää imelyyden ja idolisoinnin, jos kohdehenkilö on edelleen elossa? Paljonko elokuva löytää lopulta katsojia elokuvasaleihin? Mitä uutta kerrottavaa elokuvalla on tarjota kohdehenkilöstään?

Kaija Koo on edelleen pinnalla valovoimaisella urallaan. Hän on säädellyt tarkoin lähivuosikymmenet näkyvyyttään mediassa ja välttänyt kohuotsikot. Hänestä on tehty kuluneen viiden vuoden aikana omaelämäkertakirja Taipumaton (2021) sekä fanimarkkinointituotteeksi kilpistyvä dokumentti Tinakenkäkuningatar (2023). Hänen uransa elää uutta nousukautta, ja nykyistä menestystä on uuden sukupolven myötä kestänyt reilu vuosikymmen. Omaelämäkertakirjan ja muovisen dokumentin jälkeen jää kysyttäväksi: mitä uutta kerrottavaa enää on?

Ilona Ahdin käsikirjoituksessa Kaija Koota käsitellään hänen parisuhteensa kautta puolisoonsa ja työpariinsa Markku Impiöön. Elokuva alkaa Kaija Koon Steel City -yhtyeen alkuajoista 1980-alkuvuosilta päätyen nykypäivään.

Ensin Kaija löytää Markun, sitten alkaa menestys. Alkoholin pilaaman parisuhteen lisäksi Kaija käsittelee elokuvassa isänsä tapaturmaista kuolemaa, uran hurjaa nousua, sen jälkeistä rajua laskua ja comebackia kansansuosioon 2010-luvulla. Paniikkikohtaus asettaa uralle haasteita, samoin menestyksen aaltoilu.

Vaikeuksien kautta voittoon – peruskamaa henkilökuville, peruskamaa Ilona Ahdinkin käsikirjoitukselle, totta kai. Mitään uutta katsoja ei Kaijasta opi, eikä mitään uusia elokuvataiteellisia juolahduksiakaan synny.

Kaija Koon roolissa nähdään Oona Airola, Markkua esittää Jari Virman. Taiteilijapariskunnan yhteiselämää kuvataan arkisesti. Keikkaelämää ja glamouria nähdään elokuvassa vähänlaisesti. Arkisuuden valinta aiheeksi syventää elokuvaa. Näyttelijät tekevät roolisuorituksillaan elokuvasta vähemmän siloitellun, uskottavan ja elähdyttävän.

Elokuvan lavastus on kelpoa. Yhdeksänkymmentäluvun kaljateltat näyttävät siltä, miltä ne ovat tuolloin näyttäneet. Parinkymmenen sekunnin kohtaus Anttilan TopTen-osastolla on näkyvyyteensä nähden huikea resurssointi. Jostakin on pengottu kalustesarja Amarillo-ketjun 2000-luvun alun sohvakalusteita. Kotikameralla kuvatut VHS-pätkät rytmittävät elokuvaa ja tukevat arkisuutta. Ysärin rivaritalon keittiö on näyttänyt juuri tuollaiselta.

Elokuvan keskiössä ei sittenkään ole Kaija Koo, vaan muuan Kokkolan Kaija ja hänen aviomiehensä Markku. Tavanomainen pariskunta jokseenkin tavanomaisin ongelmineen selvitä arjesta. Elokuva antaa pariskunnastaan vilpittömän ja kiiltokuvattoman pinnan.

Tekniseltään toteutukseltaan elokuva on niin keskinkertainen, ettei siitä jää sanottavaksi kehuja tai moitteita. Kameratyöskentelyssä käytetyt ikkunaheijasteet ja lavastuksen eri aikakaudet nostavat muutoin keskinkertaista elokuvaa välähdyksillään.

Oona Airolan kunniaksi on sanottava luonteva ja herkkä esiintyminen. Hänen lauluäänensä ja lavaesiintyminen on luontevaa. Jari Virman kuluneena rapajuoppona on koskettava vastapari. Pariskunnan nahistelu ja kyräily on aikalailla uskottavaakin.

Elokuva keskittyy niin intensiivisesti päähenkilöpariin, että muut näyttelijäsuoritukset jäävät taka-alalle. Toni Wirtasta levy-yhtiön osakkaana imitoiva Tatu Sinisalo ansaitsee roolisuorituksellaan kuitenkin ilahduksen kiljahduksen. Oikeastaan kukaan muu näyttelijöistä ei mokaile tai liioittele, mutta kukaan ei ole myöskään niin valovoimainen, että jäisi sivurooleillaan mieleen.

Sävellystyöskentelyssä Salla Luhtala tekee hienon nyanssin Kaija Koon hittikavalkadiin. Luhtalan sävellystyöskentely tukee pienieleisyydellään kohtauksia. Taustalla soiva metallinen kierto luo hienoja tunnelmia ja värittää vuoropuhelun sävyjä. Elokuvan lopun sentimentaalisessa kohtauksessa kuorolauluosuus jopa säväyttää. Läpi elokuvan taustamusiikki kantaa elokuvan juonta onnistuneesti ja tarjoaa hyvän vastapainon puhkikulutetuille Kaija Koon hittisingleille.

Kaija Koosta luodaan kuva päättäväisenä ja itsepäisenä artistina. Hän on haavoittuva, mutta hän voimaannuttaa muita kolhuja kokeneita naisfanejaan. Hän on ihmisläheinen, hän on arkinen. Hän ei diivaile, hänellä on aikaa faneilleen. Hänellä on inhimillinen puoli, hän osaa olla läsnä. Välillä hänen käsilaukkunsa tuoksuu korvapuusteille.

Ainakaan elokuva ei ole kiusallinen niin katsojalleen kuin kohdehenkilöilleen Kaijalle ja Markulle. Keskinkertaisuuteensa elokuva ajautuukin näymmä arkisuutensa tähden, mutta löytänee siitäkin huolimatta katsojansa elokuvateattereihin.