Ei helppoja vastauksia
Ville Lähde: Paljon liikkuvia osia. Savukeidas 2015.
Maailma ei ole yksinkertainen – se on monimutkainen. Näin filosofi, toimittaja ja tietokirjailija Ville Lähteen (s.1972) esseekirjan Paljon liikkuvia osia voisi yksinkertaisimmillaan tiivistää. Lähde käy läpi kirjassa julkisen keskustelun ongelmia esimerkkien kautta. Miksi julkinen keskustelu törmää aina samoihin miinoihin, jotka tyrehdyttävät keskustelun juupas–eipäs-tasolle? Mitä eroa mielipiteellä ja tiedolla on? Tulisiko suvaita vai ymmärtää? Entä ohjaavatko ideologiat meitä?
Lähde kutsuu kirjaansa itse esseeteokseksi, mutta silti teksteistä on helposti löydettävissä kokonaisuus ja punainen lanka, joka nivoutuu samaan johtopäätökseen aiheesta riippumatta: monimutkaisia asioita ei tulisi ymmärtää liian yksinkertaisesti. Mutta kuten Lähde itsekin kirjassaan toteaa, ei keskustelukulttuuri ja sen nykyinen infrastruktuurikaan ole aivan niin yksinkertainen asia, kuin se ehkä aikoinaan on ollut. Jos ennen oli vaikeampaa rakentaa omaa oikeassa olemisen linnaketta, tänä päivänä kuka tahansa voi löytää kaltaisiaan ja pystyttää suojavalleja ympärilleen olematta yksinäinen höpöttäjä. Tämä korostaa vastakkainasettelua, joka on myös valitettavan usein median synti tänä päivänä.
Suomen mielipideilmasto on kärjistynyt, jossain mielessä jopa tulehtunut, ja sosiaalinen media osaltaan ruokkii keskustelujen ja mielipiteiden vastakkainasettelua silloin, kun lähtötilanne on pielessä. Lähteen kirja ei sinällään tarjoa mitään uutta; ajatteleva ja järkevä ihminen ymmärtää nämä ongelmat pelkästään julkista keskustelua seuraavana. Silti teosta voi suositella: se on helppolukuinen ja pakottaa lukijan ajattelemaan myös omaa toimintaa suomalaisessa keskustelukulttuurissa ja osaltaan myös ymmärtämään sitä, miksi keskustelu tahtoo kärjistyä niin kovin helposti.
Lopulta perimmäinen kysymys kuitenkin on se, miten julkinen keskustelu saataisiin noudattamaan kirjassa esitettyjä huomioita ja sitä kautta nostamaan sen tasoa ja yhteiskunnallista merkitystä. Siihen ei Lähteelläkään ole suoraa vastausta. Ehkä ratkaisu piilee tulevissa, enemmän tiedostavissa ja ajattelevissa sukupolvissa. Vastuu on osaltaan myös yhteiskunnallinen; media- ja tiedelukutaitoa on kehitettävä kouluissa, jotta hankalan maailman ymmärtämiseen tarvittavaa hankalaa ajattelua oppii käyttämään. Se ei onnistu yksin eivätkä sitä varmasti helpota hallituksen koulutusta leikkaavat säästötoimet. Ehkä siinäkin ratkaisussa on lopulta päädytty vain helppoon vastaukseen monimutkaisessa kysymyksessä.