Vahvasti hoitavissa ja suojelevissa ympäristöissä taide tarjoaa mahdollisuuden olla jotain muuta kuin haavoittunut tai haavoitettu. Parhaimmillaan taide täydentää sitä arvokasta ja osaavaa työtä, jota henkilökunta tekee”, Harju kertoo ja jatkaa: ”Asukkaat saivatElämänkirjat-taidetyöpajoista hyviä kokemuksia taiteen tekemisen herkkyydestä ja ilosta, muutamassa tapauksessa rajuudestakin. Osa osallistujista sai valmiiksi elämänkirjansa ja samalla onnistumisen ja ylpeyden kokemuksen, jota näyttelykiertue uskoakseni vahvisti.”

Elämänkirjat-näyttelykiertue jatkui Tuiran mielenterveyskeskuksesta Oulun kaupunginsairaalan erikoislääkäripäivystyksen aulaan ja Koskelan suuralueen asukastupaan talvella 2015–2016.

Helmikuussa 2015 alkaneissa Kirjoitan elämänkirjaa -työpajoissa Timo Harju toimi suunnittelijan ja vastuuohjaajan roolissa, sanataiteilija Minna Mikkonen puolestaan tuki koko ryhmän työskentelyä tehden heidän kanssaan taidetta ja jakaen kokemaansa. ”Tämä työnjako palveli prosessiamme. Ohjaajana ei voinut uppoutua oman elämänkirjan tekemiseen vaan oli oltava kokonaisvaltaisesti ryhmän käytettävissä”, Harju kertoo. ”Usein ryhmäkertojen jälkeen purimme Minnan kanssa siivouskomerossa istuen ryhmän tapahtumia, keskustelimme jokaisesta osallistujasta ja mietimme, mitä seuraavalla kerralla haluaisimme heille tarjota. Oli tärkeää antaa aikaa tälle pohdinnalle.”

Muuttuneen elämäntilanteensa vuoksi käsityötaiteilija Mirka Kor­tes­oja ei ollut mukana taidetyöpajavaiheessa vaan projektin näyttelyn rakennusvaiheessa. Hän opetti työryhmälle, miten vanhasta kirjasta voidaan saada tekijän omaa elämäntarinaa heijastava teos altered books -menetelmällä. Kovertamalla, liimaamalla, maalaamalla, naulaamalla, ompelemalla ja muilla käsityötaiteen keinoilla voidaan tehdä muokattuja kirjoja. ”Työskentely vaatii pitkäjänteisyyttä ja jatkuvuutta. Tässä projektissa kirjan tekemisessä painottui sanataiteellinen osuus”, Kortesoja toteaa.

Usein laitoksissa tehtävän yhteisötaiteen onnistumisen kannalta on aivan ratkaisevaa, että osa työntekijöistä sitoutuu työpajatyöskentelyyn. Kirjoitan elämänkirjaa -projektissa monitaiteellisen elämäkerrallisen työskentelyn päämääränä oli, että jokainen osallistuja tekisi oman kirjan.

”Se olisi hieno taide-esine, josta voisi olla ylpeä pitkään. Työstetyn kirjan sisälle kiinnitettiin työpajoissa syntyneitä omakuvallisia runoja ja tekstejä. Tarkoituksena oli löytää omasta elämäntarinasta uusia puolia, jotka ilman taiteen kieltä olisivat voineet jäädä pimentoon tai unohduksiin”, Harju kuvailee työskentelyä. ”Mitään suoranaista parantamistarkoitusta työskentelyllä ei ollut, vaan taustalla vaikutti ajatus voida työskennellä paranemisen suorituspaineista vapaina. Tärkeää olisi vain elää ja nauttia taiteen tekemisestä siinä hetkessä.”

Vain lyhytaikaisesti asukkaina

Oulun kaupungin mielenterveyspalveluiden Koskivirran tarjoaman asumiskuntoutuspalvelun tavoitteena on ohjata mielenterveyskuntoutujien asumista, kehittää arkielämän taitoja ja tukea heidän osallistumistaan yhteiskunnalliseen elämään yleensä. Tämän lyhyen jakson jälkeen kuntoutujat palaavat asumaan omaan asuntoonsa tai siirtyvät pitkäaikaiseen asumispalveluun.

”Valitsemamme työskentelypaikka, Koskivirran asumiskuntoutus, oli pitkäkestoiselle teosprosessille hyvin haasteellinen. Se on paikka, johon ihmiset tulevat lyhyeksi aikaa asumaan vaikeassa elämäntilanteessa ja rajussa murrosvaiheessa. Tärkeintä heille oli saada rauhaa ja vähitellen tieto siitä, minne seuraavaksi”, Harju taustoittaa. Hänen mielestään siinä elämäntilanteessa ei kovinkaan monelle sopinut pitkäjänteinen, suuritöinen ja kunnianhimoinen taide-esineen valmistaminen.

Kävikin niin, että useimmat osallistujista eivät saaneet kirjaansa valmiiksi Koskivirran asumisjakson päättymiseen mennessä. Heille annettiin mahdollisuus jatkaa ryhmässä, mutta harva tarttui tähän mahdollisuuteen.

”Koskivirrassa olisivat mielestäni toimineet paremmin yksittäiset työpajat, joissa ihmiset olisivat saaneet antaa äänen sen hetken ololleen ja löytäneet sitä kautta tilanteeseensa selkeyttä ja iloa. Taiteen tulisi olla laitoksissa reaktiivista eli reagoida siinä hetkessä olevaan tarpeeseen ja palvella koko laitosyhteisöä asiakkaista henkilökuntaan ja omaisiin”, Harju pohtii. ”Hedelmällisimpiä hetkiä olivat ohjaajan ja ryhmäläisen kahdenkeskiset kohtaamiset elämänkirjan ja sen sisällysluettelon parissa yhteisen työpajatyöskentelyn jälkeen.” Näiden hetkien elämänkirjat valmistuivat lopulta mukaan näyttelykiertueelle.

Taide tarjoaa tekijälleen elämäntuntoa

”Tein ensimmäistä kertaa taidetyötä mielenterveyslaitoksessa ja jouduin ajattelemaan työskentelyäni uusiksi siinä yhteydessä. Mieleeni jäi kysymyksiä ja opetuksia siitä, mitä ei kannata tehdä, mikä on hyvä asia”, Harju toteaa. Vaikka Koskivirran työntekijät eivät ehtineet saada työpajojen aikana elämänkirjaansa valmiiksi, vaan pienimuotoisempi tekeminen olisi palvellut heidän tilannettaan paremmin, saivat he kuitenkin työpäiväänsä taidetyöskentelyn myötä lisää keveyttä. Yksi tärkeä tavoite oli saavutettu.

”Työpajoissa oli hyvä rakenne siinä mielessä, että niissä oli toistuva ja innostava rituaalimainen aloitus ja lopetus. Lisäksi syntyneen taiteen jakamiseksi muille annettiin tilaa. Ehkä tämä jäi jollekulle hyväksi kokemukseksi ryhmähetkestä”, Harju muistelee.

Timo Harju on sanataiteilijana kasvanut vanhus- ja lastensuojelutyön parissa. ”Taiteen pointti on nimenomaan vain tarjota sitä elämäntuntoa eikä esimerkiksi olla terapeuttista. Pyrin taiteilijana ainoastaan taiteen tekemiseen, en terapeuttisuuteen. Kuuntelen ja annan tukea ihmisille, jotta he tekisivät sellaista taidetta, mitä heidän pitää itsensä vuoksi tehdä, enkä tarjoa suoranaisia työkaluja paranemiseen”, hän tiivistää.

Harju sai Elämänkirja-työskentelyn ohjaamisesta altered books -menetelmällä uuden ja kiinnostavan tekniikan, jota hän aikoi hyödyntää jatkossa sanataideryhmissään. ”Vaikka minun oli välillä vaikea löytää taiteen paikkaa mielenterveyskuntoutuksen yhteydessä, koin kuitenkin, että tämä teosprosessi oli hyvä mennä läpi ja joutua taas kerran kyseenalaistamaan omaa tekemistään.”

Vihannin alkuvaikeuksien jälkeen vauhtiin Raahessa

Elämäntuntoa taiteesta -hankkeen viimeisin teatteri-ilmaisuun ja tanssiin keskittynyt, alakouluikäisille lapsille suunnattu yhteisötaideprojekti oli tarkoitus aloittaa yhdessä Vihannin SOS-lapsikylän kanssa. Jälkimmäinen tarjoaa varhaisen tuen sekä lastensuojelun avo- ja sijaishuollon palveluja.

”Lapsiryhmään ei kuitenkaan saatu tarpeeksi osallistujia, jotta se olisi voinut kunnolla käynnistyä, joten yhteistyöstä jouduttiin luopumaan. Ehkä lapsilla oli meneillään elämäntilanteissaan jo niin paljon muutoksia, ettei uudenlaisen ryhmätoiminnan aloittaminen tuntunut ajankohtaiselta”, tanssitaiteilija Henna Hanhineva kertoo työskentelyn aloitusvaiheesta yhdessä Raahen teatterin johtajan, teatteri-ilmaisun ohjaajaToni Kettukankaan kanssa.

Lopulta Vanhus ja Meri-tyttö -esitykseen johtava yhteisöllinen projekti toteutui Raahen kaupungin hanketoiminnan ja sen kehittämisyksikön työpajojen työttömien nuorten ja aikuisten kanssa viikoittain maaliskuusta toukokuuhun 2016. ”Ryhmä oli hyvin sitoutunut tekemiseen. Mies- ja naispuolisia osallistujia oli kaiken kaikkiaan kymmenen, joista kahdeksalla oli mahdollisuus olla mukana myös lopullisessa esityksessä”, Hanhineva iloitsee ja jatkaa: ”Ryhmässä pyrittiin löytämään omaehtoista taiteen luomista ja kehittämään itseilmaisua. Työskentelyn aiheena oli ’Meri’.”

”Projekti tarjosi erilaista, arjesta poikkeavaa toimintaa. Ryhmäläiset olivat iloisia siitä, että he pystyivät tulemaan työpajaan omina itsenään ilman erityisvaatimuksia. Meillä oli oikein lämminhenkinen ja kannustava ilmapiiri, joka loi omalta osaltaan mahdollisuuden itsetunnon kehittämiseen. Osallistujat heittäytyivät mukaan toimintaan täysillä pienen alussa näkyneen epäluulon jälkeen. Osallistujat kannustivat myös meitä tekijöitä eteenpäin”, Kettukangas pohtii.

Naurun pyrskähdyksiä ja yhteenkuuluvuutta

Ryhmäkertoja ideoitiin ja ohjattiin yhdessä. Kettukangas vastasi teatteri-ilmaisusta, Hanhineva tanssista ja liikkeestä. He pyrkivät limittämään ohjaamista ja tekemistä niin, että kumpikin ohjasi vuorollaan.

Työskentely sisälsi muun muassa lyhyitä kohtauksia, joita osallistujat työstivät lisää pienryhmissä. ”Aika paljon yhtäläisyyksiä löytyi tanssin ja teatterin harjoituksista”, Hanhineva kertoo. ”Ryhmäläiset sanoivat usein, kuinka mukavaa ja hauskaa yhdessä tekeminen oli, ja että keskiviikko oli odotettu päivä. Syntyi paljon hyviä ideoita, naurun pyrskähdyksiä, myös yhteenkuulumisen tunnetta. Sain todistaa hetkiä, kun kehollinen oivallus syntyi, tai joku alkoi todella irrotella teatteri-improissa.”

Toukokuussa 2016 syntyi yhteisöllisesti toteutettu teatteri- ja tanssiesitys Vanhus ja Meri-tyttö Raahen teatterin näyttämölle. Ryhmän kanssa oli ideoitu esityksen rakennetta ja sen päähenkilöitä. Ryhmä toi myös tekstejä ja musiikkia, joista osaa käytettiin käsikirjoituksessa. Esitystä ohjattiin yhdessä ja käsikirjoitusta tehtiin yhdessä ryhmän kanssa. Kettukangas vastasi äänitekniikasta ja valoista, Hanhineva puvustuksesta ryhmäläisten avustamana.

”Prosessin edetessä koettiin myös jännityksen ja epävarmuuden hetkiä, mikä kuuluu olennaisena osana esitysprosessiin. Jokainen esittävää taidetta tekevä varmasti törmää kysymyksiin: Mitä seuraavaksi? Mihin olemme menossa? Tuleeko tästä riittävä? Tai saammeko yleisön paikalle? Monelle osallistuminen oli askel uudelle alueelle ja varmastikin rohkeutta lisäävä kokemus”, Hanhineva pohtii.

Esityksen lopussa yleisölle jaettiin Vanhuksen takin taskusta löytyviä viestejä kuin pulloposteja, joissa oli kannustavia lauseita. Yleisö luki niitä äänen, ja siten päästiin myös keskustelemaan esityksestä.

Vanhus ja Meri-tyttö vieraili myös ikäihmisten luona Raahen Krei­vin­ajassa ja Pyhäjoen Jokikartanossa. Siellä yleisöstä sanottiin: ”Voi sitä nuoruuden hurmaa.” ”Tuli mieleen se meidän kyläkauppa, joka on nyt purettu. Ei saa enää hiivapalaa, ei jauhopussia.” ”Ennenhän soudettiin kirkkoveneillä.” ”Oli niin elävä se meri siinä, tuli ihan kylmät väreet”.

Mikä on teoksen viesti?

”Ryhmäläiset yllättyivät siitä, miten helppoa loppujen lopuksi oli esiintyä elävän yleisön edessä, vaikka aluksi heillä kaikilla oli omat epäilyksensä siitä, miten esitysten suhteen tulisi käymään. Olisin mielelläni työskennellyt ryhmän kanssa työpajoissa pidemmän aikaa. Aikaa on aina vähän. Sisällöllisesti projekti toimi hyvin, mutta käytännönjärjestelyissä olisi voinut toimia niin, että olisimme voineet kommunikoida enemmän or­ga­ni­saa­tio­tasolla tilaajan ja tekijöiden välillä”, Kettukangas summasi.

”Minulle tanssitaiteilijana oli uutta yhdistää omaa osaamista teatterialan osaamiseen, myös teos oli hyvin yhteisöllisesti toteutettu. Se oli varmastikin ensimmäisiä, jossa oli näin paljon ryhmän ideoita ja heidän toteuttamaansa materiaalia. Käsikirjoituksen tekeminen oli uutta, mutta samalla mielenkiintoista. Kaikesta materiaalista ja tuoduista teksteistä kiteytyi lopulta viesti: ”Ihmisessä on lukuisia mahdollisuuksia.” Toiseksi tärkeäksi aiheeksi nousi sydämen viisaus ja ystävyyden merkitys. Innostavaa oli nähdä miten tekstit limittyivät toisiinsa ja löysivät lopulta paikkansa. Esityksestä tuli kollaasimainen kokonaisuus”, Hanhineva puolestaan kiteytti omaa osuuttaan.

”Liikkeellinen ja draamallinen ilmaisu voi mielestäni olla yhtenä tekijänä mukana kuntouttavassa työtoiminnassa kehittämässä osallistujien itsetuntoa ja rohkeutta. Olen nähnyt omin silmin tämän toimivan ja auttavan ihmisiä. Toimimme pienin askelin ja teemme pieniä asioita yhdessä, mutta yksittäiselle ihmiselle tällainen toiminta voi kohota merkittäväksi. Taiteen hyvinvointivaikutukset eivät silloin jää vain sanahelinäksi ja kaunisteluksi”, Kettukangas totesi lopuksi.