Ars Kärsämäki 2023: Vuotta nuorempi taiteilija. Taidetalo Nahkuri, Kärsämäki, 17.6.–30.7.2023.
Näyttelyn taiteilijat: Aila Ahmakallio, Suvi Autio, Mauri Lähdesmäki, Marja Helander, Mikko Jylhä, Koitto Körkkö, Säde Körkkö, Raine Körkkö, Mari Mäkiranta & Virtaavat vedet -kollektiivi, Siiri Korhonen, Mirva Valkama, Emmi Valve, Anna-Kaisa Vuonokari, Viivi Kiuru, Veikko Laakso, Niina Kela. Kuraattori Tessa Astre.

Tämän vuoden Ars Kärsämäki -näyttely kritisoi kevyesti taidemaailman, -koulutuksen ja ehkäpä arvostuksenkin keskittymistä etelän suuntaan. Kuraattori, taiteilija Tessa Astre tunnustaa peittelemättä valinneensa näyttelyn taiteilijoiksi perheenjäseniään, kavereitaan ja opiskelutovereitaan. Yhdistävinä tekijöinä toistuvat Limingan taidekoulu sekä Lapin yliopisto.

Näyttelyn teoksissa käsitellään muun muassa elämää, kuolemaa, seksuaalisuutta, identiteettiä, luontosuhdetta ja huolta luontokadosta. Isoja asioita. Kirjallisissa osioissa taiteilijat ovat sanallistaneet tuntojaan ja tekemistään hyvin, kuitenkin varsinaiset taiteelliset osiot jäävät suurella osalla vaatimattomiksi. Monella ideat ja niiden ilmaisukeinot ovat vielä nuoria ja kehitysvaiheissaan.

Alku on lupaava ja runsas, Raine Körkön piirroskollaasi Eläimet ja muu kotiväkeni (2022–2023) tuntuu vielä tässä vaiheessa näyttelykierrosta raikkaalta. Erilaisten ja eri tyyleillä toteutettujen piirustusten ryhmä toimii hyvin ”Ihmelapsi” -veistoksen (2023) taustassa. Mutta kun vastaava luonteeltaan epätasainen teosmäärä jatkui vielä portaikossa ja yläkerrassa, useamman eri taiteilijan toimesta, kuvavirta alkaa vaikuttaa kuvatulvalta ja katsojan keskittyminen herpaantuu.

Mikko Jylhän tarinalliset kuvat krokotiilistä ja pelletytöstä voi mieltää sarjalliseksi kokonaisuudeksi. Raine Körkön ja Mirva Valkaman kohdalla kyse on enemmänkin taiteen tekemisen alati jatkuvasta prosessista. Valkaman teostiedoissa mainitaan, että maalauksia on tehty niin oikealla kuin vasemmallakin kädellä, myös silmät kiinni. Teoskuvauksissa toistuu myös sana ”tajunnanvirta”. Se on nähtävissä tuotoksissa. Maalaustapahtuma on varmasti taiteilijalle itselleen merkityksellinen, mutta lopputuloksen tarjoama visuaalinen ja sisällöllinen elämys katsojalle jää niukaksi ja tyhjäksi.

Taitelilijuuden ja tekijyyden pohdintaa

Kuraattori on pohtinut näyttelyä kootessaan taiteilijuutta ja siihen liittyviä erilaisia kausia. Näyttelyn teokset laittavat katsojankin miettimään tekijän ikää, koulutusta ja uraa taiteilijana. Tämä johtuu osin siitäkin, että iso osa näyttelystä tuo mieleen oppilastyönäyttelyn. Teossarjojen ja teosten kohdalla miettii, onko kyseessä osa lopputyöstä tai onko ura vasta aluillansa.

Näyttelyyn osallistuu teoksillaan myös pari lasta, Säde ja Koitto Körkkö, heidän teoksissaan toistuu osin samoja aiheita kuin näyttelyn aikuisilla. Se antaa yleisemminkin aihetta pohdintaan: mikä erottaa lasten teokset aikuisten tai ammattitaiteilijoiden teoksista?

Yleisesti ottaen sekä lapsia että ammattitaiteilijoita yhdistää kyky nähdä mahdollisuuksia (taiteeseen) erilaisissa arkisissakin asioissa ja materiaaleissa. Näyttelyssä tämä on nähtävissä teoksissa, joissa on tavalla tai toisella muokattu tai kierrätetty jo olemassa olevaa materiaalia, esimerkiksi esineitä tai tekstiilejä.

Sanataideinstallaatio ”Surukehrääjä” (2023) on koostettu sanoista, kiiltokuvista ja vanhoista valokuvista, rihma yhdistää kuvat ja sanat rukkiin. Viivi Kiurun teos käsittelee surua perinteikkään kuvaston kautta. Lopputulos on leikekirjamainen ja tunne jää enkelikiiltokuvan tasolle.

Samassa huoneessa on Niina Kelan keramiikkaveistoksia, teoksissa tuodaan traditionaalisten puukäsitöiden muotokieli ja koristeaiheet keramiikkaan. Varsinaisen käyttötarkoituksensa lisäksi kauniit rukinlavat ovat olleet kotien seinien koristeita. Kelankin teokset lähtevät tästä, kunnes muoto tekee irtiottoja perinteestään. Niina Kelan ja Viivi Kiurun rukkia ja rukinlapoja hyödyntävien teosten muodostama kokonaisuus näyttää siltä, kuin se olisi suunniteltu Nahkurin talon yläkerran nostalgiseen huoneeseen.

Siiri Korhonen on rakentanut laivaa Nahkurin talon pihamaalle ripustamalla kankaita puuhun. ”Laivan” (2023) ja ”Laivan aarteiden” (2023) ideat avautuvat vasta, kun lukee taiteilijaesittelystä Korhosen kuuleman tarinan turman välttäneestä aluksesta. Yleisökään ei ole oikein innostunut osallistumaan teoksen aarteiden keräämiseen, hyllyllä oli lähinnä kuiva sieni ja lupiini. Lapsuudessa tarumaisen kulkuneuvon rakentaminen tai toisen leikkiin mukaan meneminen on helpompaa kuin hyppääminen mukaan osallistujaksi taiteilijan teokseen.

Luontosuhteita ja luonnonsuojelua

Näyttelyssä korostuu pohjoisuus, etenkin piharakennukseen sijoittuvissa teoksissa. Navetassa teosten teemat liittyvät suurilta osin luontoon, esillepano on päärakennusta selkeämpi ja rauhallisempi.

Moni näyttelyn tekijöistä pohtii joko omaa tai laajemminkin ihmisen suhdetta luontoon; metsiin, vesistöihin, eläimiin, kaloihin kaikkinensa. Pohdinta voi näyttäytyä perusmukavana veistoksena tai reliefinä eläimestä, kukasta tai kalasta.

Näyttelyn helmi on Marja Helanderin ja Mauri Lähdesmäen Dolastallat – Tulistella (2016). Esteettisesti harkitun ja toteutukseltaan huolitellun videon tarinankerronta avautuu eri tavoilla katsojan tieto- ja kokemuspohjan mukaan. Teos on kuitenkin kiehtova ja humoristinen, vaikka katsojalle teoksen taustalla vaikuttava luonto ja kulttuuri olisivat totaalisen vieraita. Kahvihetki on absurdi, toisaalta se on myös viiltävän osuva kuvaus nykyihmisen luontosuhteesta ja välinekeskeisyydestä. Varustelun täytyy olla viimeisen päälle kunnossa, kun lähdetään luontoon.

Mauri Lähdesmäki on myös kuvannut ja leikannut Suvi Aution videoteoksen Tulokulmia I (2023). Siinä metsä puineen toimii lähinnä lavasteen kaltaisena tilana, jossa ihmishahmo siirtyy puun takaa toisen puun taakse.

Kameralla on hyvä ohjata katsojan katsetta; katso tätä ja tällä tavalla. Kuvakulmia metsään on näyttelyssäkin monenlaisia. Lähdesmäeltä on näyttelyssä myös yksin tehty teos Microwavecosmos (2023). Teoksessa liikutaan maalla, vedessä ja ilmassa, välillä eläviä olentoja kohdaten; tyyli muistuttaa enemmän videopeliä kuin luontodokumenttia. Taiteilija kertookin teoksen ilmentävän avaruusolioiden tapaa katsoa luontoamme.

Usein lappilaiset taiteilijat erottautuvat muista pohjoisen taiteilijoista. Lapissa on aivan omanlaisensa mentaliteetti, myös taiteen tekemisessä. Pohjois-Pohjanmaalla haikaillaan, kuinka kaukana olemme Helsingistä. Lapissa sitä puhetta ei juurikaan kuule, Lapin taiteilijat eivät sure sijaintiaan. Heillä suhde omaan ympäristöön vaikuttaa tiedostavammalta ja kantaaottavammalta, myös terveellä tavalla ylpeämmältä.

Lisäksi Lapin yliopistolla on oma vahva vaikutuksensa alueen taiteeseen useammallakin eri tavalla; työpaikkana, opinahjona, sekä taiteen ja tieteen keskinäisissä vaikutussuhteissa. Tämä näkyy esimerkiksi taiteilija, tutkija Mari Mäkirannan & Virtaavat vedet -kollektiivin laajoissa teoksissa.

Lapissa useat taiteilijat kokevat ympäristökysymykset tärkeiksi, osalla se näkyy omassa tai yhteisessä taidetyöskentelyssä. Omaksi ja yhteiseksi koettua luontoa ja ympäristöä puolustetaan kärkkäästi – myös taiteen keinoin. Toiminnalla on myös saavutettu tuloksia.

Mari Mäkirannan ja Virtaavat vedet -kollektiivin taide konkretisoituu aktivismiksi, jossa pyritään muuttamaan vallalla olevaa asioiden tilaa tai tulevaisuuteen sijoittuvia suunnitelmia. Kantaaottavan tai jopa suoraan toimintaan pohjaavan taiteen menetelmissä korostuu yhteisöllisyys ja tieteidenvälisyys. Sekä prosessin dokumentointi.

Aikoinaan Matti Saanio (1925–2006) otti kantaa ja vaikutti yhteiskuntaan valokuvillaan Lapista. Kyseiset kuvat ovat kestäneen aikaa, osa niistä on muodostunut jopa ikonisiksi. Nyt vallalla olevassa tavassa kuvata korostuu tekijyys, toimijuus ja taiteellisuus, osin ehkä varsinaisen asian kustannuksella. Kuvataan esimerkiksi pintoja, jotka ei-esittävine värikenttineen näyttävät abstrakteilta maalauksilta, usein ne esitetään suurina näyttävinä printteinä. Tai kuvataan ihmisiä – usein vakavia taiteilijoita – poseeraamassa.

Saanio kuvasi kansan arkielämää korostamatta itseään ja omaa taiteilijuuttaan. Matti Saanion kuvat ovat kestäneet aikaa, Kollektiivin kuvamateriaalista ei ehkä nouse vastaavia klassikoita.

Nyt nähtävä taiteen ja tutkimuksen yhdistelmää edustava dokumentoiva valokuva voi jättää monet kylmäksi. Hyvä valokuva voi sisältää paljon tietoa ja samalla myös vedota katsojan tunteisiin, oli kuvattuna sitten ihmisiä, eläimiä tai luontoa. Suojapuku päällä kuvassa pönöttävä taiteilija tai tutkija ei lisää katsojan tietomäärää tai herätä kiinnostusta. Kuvataidetta seuraava, nykytaiteen kuvastoja tunteva ihminen kuitenkin tunnistaa kuvan taiteeksi.

Kuvaustavan muutos on hyvin nähtävissä teoksessa ”Kapinakonttori” (1983–2023), jossa varhaisemmat kuvat ovat Mervi Auttin ottamia. Vanhemmissa kuvissa ajankuva ja toiminta näyttäytyvät toisenlaisena. Aktivismi on tavallisten ihmisten toimintaa. Ilman (näennäisen) tieteellistä rekvisiittaa. Souturetkellä on mukava yhteisöllinen meininki, vaikka vakavan asian äärellä ollaankin. Se koskettaa ja on samaistuttavaa myös kansakoulupohjalta toimiville luonnontilasta huolestuneille kansalaisille.

Näyttely on ehdottomasti tässä ajassa kiinni, niin teemoilta, tekniikoilta kuin kuvaustavoiltakin. Yksittäisen kuvan merkitys on vähentynyt lähes olemattomaksi. Piirrokset, maalaukset ja valokuvat hukkuvat kuvatulvaan. Kuvan äärelle pysähtyminen ei ole ehkä edes tarkoitus. Pintaa syvemmälle mennään vain lohen kanssa.