Kirjan otsikko tuo esiin olennaisen. Martta Koskinen tunnetaan kuolemastaan. Hän on viimeinen Suomessa teloitettu nainen. 28.9.1943 hänet ammuttiin, oivaltavasti, ampumaradalla Helsingin pitäjän Malmilla. Sitä ennen oli tapahtunut paljon suurelta yleisöltä unohtunutta, johon on Ville Suhonen syventynyt kiitettävän perusteellisesti.

Yksin ei Martta Koskinen ollut. Vuosina 1939–1944 Suomessa teloitettiin 515 henkilöä, siis reilut sata vuodessa eli keskimäärin yli kaksi viikossa. Suurin osa ammutuista oli Neuvostoliiton kansalaisia: vakoilijoita, sotavankeja ja muuten vain surmattaviksi katsottuja. Suomalaisia ammuttiin 94 – virallisten tilastojen mukaan.

Laajassa ja runsaasti kuvitetussa kirjassa Ville Suhonen ruotii juurta jaksaen Martta Koskisen vaiheet. Päijäthämäläinen työläistyttö joutui vaikeuksiin jo sisällissodan jälkeen. Vapauduttuaan hän elätti itsensä ompelijattarena ja oli työssään taitava ja luotettava. Hän myös liittyi mukaan Suomen Kommunistisen Puolueen toimintaan. Koska SKP oli Suomessa kielletty, olivat Koskisen aktiviteetit lähtökohtaisesti laittomia.

Etsivä Keskuspoliisi peri epäviralliseksi nimekseen jo tsaristisen edeltäjänsä virallisen nimen Ohrana, venäjää: ”Suojelu”. Sen keskeisiä tehtäviä oli selvittää ja vastustaa vallankumouksellista toimintaa väliin hienovaraisemmin, väliin karkeammin keinoin. Martta Koskinen oli henkilö, jota ei arvattu epäillä: isokasvuinen puolikuuro nainen, ei edes tyypillisesti tehdastyöläinen vaan ompelijatar, pienyrittäjä.

Kun Saksa kesällä 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, lähti myös Suomi mukaan sotaan. Koskisen valinta oli selvä: hän puolusti työläisvaltioksi määrittelemäänsä Neuvostoliittoa. Kaikissa Saksan kanssa liittoutuneissa tai Saksan miehittämissä maissa esiintyi aseellista vastarintaa; Suomessa melko vähän, mutta esiintyi kumminkin, erityisesti sodan alkuvaiheessa. 14.9.1941 Helsingissä Katajannokan satamassa räjäytetään neljä saksalaista sotalaivaa. Alukset upposivat ja niiden mukana 70 saksalaista merisotilasta.

Tämä on kaikkien aikojen suurin Suomessa tehty sabotaaši. Mutta vastarintaliike on sittenkin aika tehoton ja ohut, salainen poliisi taas oli vuosien varrella oppinut yhä taitavammaksi. Toisin kuin muualla Euroopassa, vastarinta ei sodan loppua kohti Suomessa kiihdy vaan heikkenee.

Martta Koskinen oli salaisessa toiminnassa yhtenä varsin vaatimattomana lenkkinä. Hän jäi kiinni monen muun tavoin mutta ei kertonut mitään. Pelkällä olemuksellaan tämä kolhon näköinen vanhapiika nöyryytti kuulustelijoita: juuri hänkö on se vaikein tapaus.

Monet tuolloiset ja myöhemmän lainoppineet ihmettelivät Koskisen kuolemantuomiota suhteellisen vähäisistä rikoksista. Suhonen arvelee, että kyseessä olisi nolatun tiedustelupalvelun kosto – sekä tietysti halu päästä eroon kiusallisesta todistajasta. Koskista oli luultavasti kidutettu kuulusteluissa. Eräille pidätetyille luvattiin lievää tuomiota, jos he kertoivat. Hehän kertoivat – ja saivat silti kuolemantuomion. Myös oikeuslaitos näyttäytyy dokumenttien pohjalta erikoisessa valossa. Koskisen tapaukseen perehtyneet korkea-arvoiset juristit pitävät hänen syyllisyyttään melko vähäisenä ja silti päätyvät suosittamaan kuolemantuomiota.

Martta Koskisesta ja hänen tovereistaan voidaan tietysti olla montaa mieltä, ja on oltukin. Siis yksille petturi, toisille sankari. Näillä osilla on tapana vaihdella historian käänteissä. Näin ei käynyt Martta Koskisen eikä muiden suomalaisten vastarintatoimijoiden kohdalla. Jugoslaviassa, Italiassa, Ranskassa, Norjassa – jopa Saksassa – Hitleriä vastustaneista tuli sodan jälkeen julkisuuden sankareita. Ei tullut Martta Koskisesta, vaikka hän selvästi asettui tulevan voittajan puolelle. Suomessa jäi rehabilitoinnin takaava poliittinen käänne tapahtumatta. Siis jossain mielessä – ainakin virkamiestasolla – vanha valta sen kuin jatkui. Näin kävi myös Espanjassa, joka taas ei toiseen maailmansotaan osallistunutkaan.

Samoista vaiheista on suomalaisessa kaunokirjallisuudessa kerrottu jonkin verran. Tulevat mieleen Elvi Sinervon Toveri älä petä (1947), Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (1972), Kalevi Seilosen Vastarintaryhmä (1974) sekä Matts Andersénin Flykten västerut (1985). Pohjimmiltaan ei ole kyse vain Suomesta vaan koko toisesta maailmasodasta, jonka päänäyttämöön, itärintamaan, myös Suomi maantieteellisesti kuului. Koskinen ei ensisijaisesti toiminut Suomea, vaan Natsi-Saksaa vastaan. Että Suomi sattui olemaan sen puolella, sille ei mahtanut mitään.

Anglosaksisen populaariviihteen takuuvarma aihe on toinen maailmansota, joka heidän mukaansa ratkaistiin länsirintamalla ja jossa kaikki saksalaiset olivat ”natsisikoja”. Moiset lukemistot ovat pikemminkin etnisesti saksalaisvastaisia kuin poliittisesti natsivastaisia; eivät ideologista analyysiä, vaan muistumaa jo ensimmäisen maailmansodan propagandasta.

On kiintoisan kaksinaismoralistista, kuinka suosittua kyseinen kirjallisuus on meilläkin. Esimerkiksi Alistair MacLeanin Saattue Murmanskiin (1956), kertomus anglosaksien sotatarvikelaivauksista Halifaxista Murmanskiin, siis tuesta Neuvostoliitolle. Myös suomalaiset saivat niitä laivattuja pommeja niskaansa, mutta tässä ei nähdä ongelmaa. Suhonen kirjoittaa tärkeän muistutuksen: Suomessakin kamppailtiin Natsi-Saksaa vastaan. Virallisen jatkonsa se sai Lapin sodassa.