”Valistus on ihmisen pääsemistä ulos hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta.” Me kaikki kukkahattutädit vaadimme, että Timo Airaksinen lisää tuon Immanuel Kantin kuuluisan rykäisyn teoksensa tulevien painosten motoksi. Siinä kiteytyy timanttina Sinivalkoisen kirjan aatos, jossa ylivertaisena moottoriturpana tunnettu viisaustieteen professori kieltäytyy konservatismin turvallisuudesta.

Nuotioon Väinämöisen tuohivirsut ja Mannerheimin pussihousut! Eläköön moderni! Kaikki vanhat pierut hyljäten akateemisena Jukolan Eerona tunnettu Airaksinen tekee 100-vuotiaaksi ukkoontuneesta Impivaarastamme raikkaan analyysin.

Valistus, edistys, demokratia ja tasa-arvo, siinä kirjoittajan johtotähdet. Hän paheksuu ihmisten ajamista leipäjonoihin ja itsestämme erilaisten päälle sylkemistä. Mutta ymmärtää myös herrasväen ongelmia valittaessaan, ettei  Suomessa ole saatavissa hienoja viinimerkkejä kuten Euroopan sivistysmaissa.

Airaksinen tituleeraa itseään ”kyyniseksi realistiksi”. Mitä se on? Tätäkö? Sanoman ryydittämistä anekdooteilla ja pikkuilkeyksillä. Hän kertoo vitsin hierojasta, joka ei löytänyt asiakkaaltaan selkärankaa ja arvasi, että kyseisen nisäkkään täytyy olla ministeri. Kerrattain filosofimme rohkeni julkisesti otaksua presidentti Tarja Halosta ateistiksi. Presidentin kansliasta tuli äkäinen ilmoitus, ettei Kallion lady mikään Jumalan kieltäjä ole. Airaksinen vienosti vittuillen: ”Ettei minulle kerrottu, mitä jumalia presidentti palvoo.”

Vitseillä filosofimme ei meitä päästä vaan lisää älyllisiä kierroksia, vakavoituu. Ihmiset vihaavat ja pelkäävät toisiaan ”toisina”, mätkivät stigmoja urakalla. Ja valehtelevat gallupeissa olevansa onnellisia, mutta tuota pikaa juoksevat masennuslääkepurkille. Kun ajattelun jättiläiset Esa Saarinen ja Pekka Himanen jauhavat kevytpaskaa terapiana kansalliseen depressioomme, Airaksinen pilkkaa heitä kuin Eero veljiään, joiden puupäihin aapiskirjain ei tahdo upota.

Sinivalkoisen kirjoittaja ei keikistele sivistyssanoilla eikä takerru muuhun länsimaiseen sivistykseen, mutta hänen maailmaa pahaksi ja sellaisena pysyväksi haukkuessaan lukijan on tartuttava itseään fiksumpien ajatelmiin.

Ensinnäkin Airaksinen torjuu historian peruutuspeiliin vilkuilun. Sieltä ei huominen katso. Menneisyys on keskiaikaisen hermeettisen filosofian katsannossa ”näkymätön pimeys”, joka levittää ympärilleen tietämättömyyden hämärää. Historia on pahimmillaan viihdettä, Airaksinen murjaisee. Näin hän torjuu firenzeläisen oppineen Niccolò Machiavellin ikimuistoisen historia magistra vitae -periaatteen. Sen mukaan tuleva aina tanssii samaa poloneesia eilisen kanssa ihmisluonteen raadollisuuden vuoksi. Siksi voimme oppia historiasta.

Kuka tahansa Kärppäfanikin älyää, että Airaksisen ihmiskäsitys sementoi meidät kuitenkin Machiavellin tavoin antropologisiksi vakioiksi. Airaksisen ”kyynisen realismin” valossa ikuisiksi ilkimyksiksi? Eikö tämä asetelma yhdessä teknologisen kehityksen kanssa tee tulevaisuudesta dystopian? Filosofillemme ei jää muuta mahdollisuutta kuin Immanuel Kantin järkeily, jossa ”järki” vaatii meitä pitämään tulevaisuutta nykyisyyttä parempana, vaikka mikään maailmaa koskeva tosiasia ei sitä tukisi. Tätä hän ei ota puheeksi.

Viimeistään Auschwitz teki Königsbergin vanhanpojan ajatusakrobatiasta megaluokan vitsin. Kuinka helppoa Airaksisen olisi ollut heittäytyä keskiluokan namusedäksi väittämällä, että ihmisestä tulee kehityksen kehittyessä täydellinen à la Rousseaun sivistynyt luolamies. Nyt hän heittää vain suolaa oman ajatusristiriitansa haavaan.

Voisiko liberaaliporvari (?) Airaksisen subtekstinä muhia Karl Marxin Kommunistisen puolueen manifestin ja Grundrissen estottomat kapitalismin ylistyslaulut? Niissä saksanjuutalainen kumousmies jumaloi kapitalismia modernisaation moottorina. Marx väitti kapitalismin avittamana siunautuvan kyvyiltään ja tarpeiltaan moderni ihminen. Hänen mukaansa pääoma luo materiaaliset puitteet rikkaan yksilöllisyyden kehittymiselle. Saarnatessaan modernismin ilosanomaa Airaksinen näyttää löytäneen Parta-Kallesta sielunveljen.

Ikäväksemme Zygmunt Bauman toteaa modernin valtion antaneen pois kaikki relevantit keinonsa puuttua markkinamekanismiin. Siksi Das Kapitalista on tullut Jumala johon ateistinkin on uskottava. Vaikka Marx rakastikin pääoman siviloivaa mahtia, tätä hän pelkäsi. Eikö ole pelkkää poliittista estetiikkaa höpistä mistään sinivalkoisuudesta, kun täivaltion kokoinen Suomi, varsinkaan, ei baumanilaisessa merkityksessä ole enää poliittinen subjekti?

Kaiken edellisen viisastelun tuloksena onkin kysyttävä, onko Airaksisen valistus- ja edistysliputus sittenkin Sisyfoksen työtä? Airaksinen kehuu ajavansa Nissan GTR -urheiluautolla. Tuon ekshibitionismin nähdessään Marx toteaisi, ettei kapitalismi tuota yksin ”esinettä subjektille vaan myös subjektin esineelle”! Vielä kun Airaksinen retostelee, että auto herättää huomiota Euroopan teillä, päädymme siteeraamaan toista juutalaista ajattelijaa. Sigmund Freud väitti juuri katseen pysäyttämisen olevan fetissin sielullisen funktion.

Miten suhtautua tähän hengen aristokraatin itserakkauteen? Ei köyhän ooppelimiehen kateudella vaan G. H. von Wrightin positiivisuudella: ”Yksilöllisyyden toteuttaminen ei johda väistämättä eettiseen hedonismiin.” Sitä paitsi Marx rehevänä syömärinä ja juomarina olisi mieluummin tullut Airaksisen Nissan GTR:n kyytiin ja juonut tämän kanssa Martin Bossoa kuin asunut askeettisessa Neuvostoliitossa. Marx tokaisikin vihaavansa ”raakaa kommunismia”. Varmaan yhtä paljon kuin Airaksinen ällöö vielä pusihousuäijien jalkahieltä haisevaa Suomea.