Julkistaidetta katsastamassa

Kuusitoista vuotta sitten tutkiskelin Oulun taidemuseon amanuenssi Elina Vierun, Oulun taiteilijaseura -63:n silloisen puheenjohtajan Juha Sutisen ja valokuvaaja Vesa Rannan kanssa Oulun seudun kiertoliittymiin pystytettyjä teoksia (”Nää samat tylsät ympyrät”, Kaltio 5/2008). Osan tunnistimme taiteen kategoriaan kuuluvaksi, suurempi osa oli jotain muuta. Tänä keväänä kutsuin saman ryhmän koolle, tällä kertaa puhtaasti taidetta arvioimaan. Kohteenamme olisivat muutaman viime vuoden aikana Oulun alueelle pystytetyt teokset.

Ajat ovat kuitenkin toiset, ja yhteistä aikaa oli mahdotonta löytää. Nykyään taidemuseon intendenttinä työskentelevän Vierun ja pitkin poikin Suomea erilaisten projektien takia suhaavan Rannan kalentereista ei löytynyt yhteisiä vapaahetkiä, joten jouduimme suorittamaan tarkastelun kahdessa pienemmässä ryhmässä. Takaisin Ouluun muutamien Helsingin-vuosien jälkeen palanneelle Sutiselle onneksi sopivat molemmat perjantaiaamupäivät, joten yhä talvisena huhtikuun kahdennentoista päivän aamuna kello 9.30 kokoonnuimme kolmestaan – Vieru, Sutinen ja minä – Åströmin puistoon Myllytullin koulun taakse keskustakävelylle. Viikkoa myöhemmin suuntaisimme Sutisen kanssa Rannan auton keulan kohti Martinniemeä.

”Muistomerkki on usein taideteos, mutta kaikki taideteokset eivät ole muistomerkkejä”, kirjoitti Timo Jokela Kaltiossa 5/1987 tuolloin tuoreesta Oulun Toripolliisista. Julkisin varoin pystytetyt teokset ovat pitkään olleet enimmäkseen erilaisia historian merkkihenkilöiden (useimmiten miesten) ja tapahtumien muistomerkkejä. Julkinen taide on etenkin pohjoisessa tarkoittanut näköispatsaita, kuten Amanda Hakokönkään artikkeli Ensio Seppäsestä tämän lehden sivuilla todistaa. Mutta jo 40 vuotta sitten pyylevä poliisihenkilö torin laidalla oli taidekritiikin näkökulmasta enemmän kitschiä kuin nykytaidetta, ja tällä vuosituhannella näköispatsaat – kuten toki Toripolliisikin – on kustannettu pikemmin yksityisin varoin ja erilaisin keräyksin kuin veroja kantamalla. Pohjoisesta tulevat mieleen Andy McCoyn patsas Pelkosenniemellä sekä seitsenmetrinen Kassu Halonen Manamansalossa.

Vaikka Åströminpuistossa Oulun Taiteiden Yössä 2022 paljastettu Tiina Vehkaperän ”15 minuuttia” onkin selkeästi penkin muotoinen, se on paljon muutakin kuin istuimen kuva. Pohjois-Pohjanmaan Kulttuurirahaston Oululle lahjoittaman teoksen kerrotaan olevan ”kunnianosoitus omalle ajallemme” ja sille hetkelle, jonka kokijan halutaan ottavan sen äärellä itselleen.

”Tässä kohtaa ympäristö on harvinaisen historiallinen, jolloin tämmöinen tietynlainen keveys ja läpinäkyvyys sopii hyvin”, Vieru sanoo. 

”Varmaan kesällä näyttää hienolta”, Juha Sutinen kommentoi arvioidessaan, että muotokieli hukkuu nietokseen. ”Veistosta ei katsota kolmenkymmenen metrin päästä”, Elina Vieru komppaa auratulta kevyenliikenteen väylältä lumen peittämälle puistolaikulle tarpoessaan ja kehuu piirustuksenomaista veistosta hienoksi. Lähemmäksi päästessään Sutinenkin jo arvostaa ”häkkyrämäistä tekemistä”.

Teräksiselle teokselle on lupa istua: ”Se on tavallaan rohkeustesti, uskaltaako”, Vieru pohtii – ja uskaltaa. Tuskin kesälläkään näillä metallisäikeillä tulisi kuitenkaan varttituntia vietettyä. Sutisen mieli yhdistää teoksen myös siihen, miten kaupungit asentavat julkiseen tilaan penkkejä ja muita istuimia, joilla esimerkiksi kodittomien on mahdotonta pötkötellä. Kuka saa näkyä julkisessa tilassa?

Aurinko tulee esiin pilvien ja Myllytullin kerrostalojen takaa. ”Tämähän alkaa herätä kivasti henkiin”, Sutinen innostuu. Vieru hoksauttaa meitä myös teoksen valaisusta, joka on päällä pimeinä aikoina. Hän ajattelee ”15 minuutin” sulautumista lumiseen taustaansa myös resurssikysymyksenä: käytettävissä olevan rahan määrä vaikuttaa vääjäämättä siihen, millaisen tilausteoksen taiteilija saattaa toteuttaa. ”Taiteilijan halun ja todellisuuden ristiriita”, Sutinen nyökyttelee.

Oulun kaupungin julkiset teokset ovat osa Elina Vierun työnkuvaa, ja hän tunnustaa, ettei voi esittää siitä näkökulmasta käsin ”täysin subjektiivisia argumentteja”. Pohjois-Pohjanmaan kulttuurirahaston taideteostoimikunnassakin on yhtenä jäsenenä Vierun kollega, Oulun taidemuseon kuraattori Selina Väliheikki. Taidekävelymme mielipiteet jäävät siten Juha Sutisen (ja itseni) vastuulle. ”Hyvä teos ei oo koskaan yksiselitteinen”, Sutinen kommentoi, kun jätämme ”15 minuuttia” odottamaan lumen sulamista.

”Hupisaarille mahtuisi enemmänkin julkista taidetta”, Vieru toteaa ohittaessamme Ainolan ex-museoon johtavan kävelytien varteen 1985 pystytetyn, Terho Sakin veistämän V. A. Koskenniemen muistomerkin ”Merikosken muusat”. Toteamme tämän reliefin ja veistoksen yhdistelmän kumartavan taiteen historialle. ”Oletteko muuten huomanneet, että kaikki jollekin ihmiselle pystytetyt Oulun julkiset teokset on omistettu taiteilijoille?” Vieru kysyy. Saan kaivettua ainoaksi vastaesimerkiksi Yrjö Kallisen muistolle tehdyn ”Valaistuksen tien” (Laila Pullinen 1986) Raksilan Pikkukankaalla – teosofi ja pasifisti hänkin. Kolmelle lyseolaispresidentille ei tosiaan Oulussa patsaita ole.

Oulun taidemuseo on julkaisemassa keskustan alueen julkisteoksista jonkinlaisen veistosreitin, josta Vieru ei kuitenkaan vielä voi kertoa enempää. Se kuulostaa joka tapauksessa hyvältä lisältä Oulu2026-kulttuuripääkaupunkihankkeen jo lanseeraamille tarinareiteille (ks. s. 62). Seuraavaan kohteeseen edetessämme ohitamme kaupungin vanhimman julkisteoksen, Erland Stenbergin 1879 veistämän Frans Michael Franzénin pronssipatsaan pappisrunoilijan mukaan nimetyn puiston keskellä. Pohdimme viime talvena Tampereella tapahtunutta, romumetallin varastamisen motivoimaa pronssiveistosten tärvelyä sekä ilmansaasteitten aiheuttamia muutoksia metallipinnassa. ”Ei saasteet Oulussa vaikuta vielä”, Vieru lohduttaa huoliamme.

Puiston reunamilla on yhä suurehkoja katuhiekan sekaisia aurattuja lumikasoja. ”Kokkareista tulee keväisin hienoja muotoja”, Sutinen ilahtuu. ”Syntyy tämmösiä tilapäisiä veistosnäyttelyitä.”

Oulun lyseon lukion perinpohjainen peruskorjaus saatiin valmiiksi viime vuoden kesällä, ja Carl Ludvig Engelin suunnittelema 1831 valmistunut koulurakennus pääsi jatkamaan eloaan tarkoituksenmukaisessa käytössä. Viidentoista miljoonan euron hintalapusta prosentti olisi noin 150 000, mutta taiteen prosenttiperiaate tarkoittaa erittäin harvoin kokonaisen prosentin käyttämistä taiteeseen. Lyseon pihalle prosenttitaiteena pystytetyn, 19.10.2023 julkistetun Kirsi Kaulasen ”Suoja”-terästeoksen hankintaan on kuitenkin voitu käyttää enemmän rahaa kuin SKR:n lahjoitusteoksiin.

Vieru kertoo, että teosta valittaessa ehdotuksia tilattiin juuri lyseosta ylioppilaiksi kirjoittaneilta tekijöiltä. Näin taiteilijalla olisi jo valmiiksi suhde myös rakennukseen. ”Suoja istuu mukavasti tähän rakennusten skaalaan – piha on jollain tavoin sylimäinen. Oppilaatkin varmaan suhtautuvat positiivisesti teokseen.”

Sutinenkin kehuu veistosta onnistuneeksi. ”Täällä on hyvin mukana laserleikattua, polttomaalattua terästä. Värit muuttuu kivasti valon mukana. Elämänmyönteinen!” ”Positiivisesti feminiininen”, Vieru lisää. Molemmat hoksaavat, että esimerkiksi Martti Aiha teki vastaavantyyppisiä teoksia.

Huomaamme lokakuussa valmistuneen teoksen ulko-osissa poisraapiutunutta maalia. ”Ei tämän pitäisi näin nopeasti rapistua”, Vieru hämmentyy. ”Onkohan lunta auratessa kolhittu, vaikka hyvin tarkat ohjeet on tehty huoltajille varoalueista.” Ei olisi ensimmäinen kerta; Raatin urheilukentän aitaan Tony Sjömanin kesällä 2021 tekemästä muraalistakin raapiutui heti ensimmäisenä talvena pois maalia useista kohdista.

”Suojan” alla on yhä pihan ainoa lumilampare, joten on sitä ainakin yritetty kiertää. ”Teoksen vaaleat osat sopivat hyvin myös ton lumen kanssa yhteen”, Sutinen ilahtuu.

Lyseolta jatkamme kohti Oulun Kauppahallin kahvilaa. Noin viidenkymmenen metrin etäisyydeltä ohitamme omassa nimikkopuistossaan töröttävän Leevi Madetojan (pronssi, Aarre Aaltonen 1960). ”Se on kyllä jäykkä teos”, Vieru tuhahtaa. ”Vanhan liiton patsas”, komppaa Sutinen. Mutta löytyy Madetojastakin jotain kiinnostavaa. ”Teoksen julkistustilaisuudessa Oulun päivillä 1962 puheen piti itse L. Onerva”, Vieru osaa kertoa. Toivottavasti puhe on jossain tallennettuna, edes teksti.

Etäältä kommentoimme myös Oskari Jauhiaisen ”Kalasääski ja lohi” -patsasta (pronssi 1959). Klassisia eläinaiheita ei Oulussa liiemmalti ole pystytelty, juuri edesmenneen Raimo Metsänheimon (1925–2024) ”Rupisammakko” (1983, pronssi) entisen keskustan terveyskeskuksen edustalla ja orankihahmoinen ”Tiedonjano” (1987, pronssi) Kaijonharjun kirjaston luona lienevät näkyvimmät poikkeukset. Tai onhan niitä kurkia ja joutsenia – tuntuvatko nämä liian itsestäänselviltä, kun en niitä tule ajatelleeksi tässä yhteydessä?

Kirjoitin näin aiemmin keväällä Taiteen edistämiskeskuksen Julkisen taiteen vuosikatsaukseen 2024: ”Julkinen taide on ehkä onnistuneinta silloin, kun sen kohtaava ihminen ei ajattele sitä ’taiteena’. Silloin, kun se on muuttunut täysin luontaiseksi, joskin samalla jollain tapaa luonnottomaksi tai luonnosta poikkeavaksi, osaksi elämää ja ympäristöään. Toki ’Hiljainen kansakin’ on teos, onhan se Reijo Kelan pystyttämä, mutta jo kauan sitten se on irtautunut alkutekijästään yhteiseksi symboliksi.” Laanaojan linnut ehkä ovat päässeet minulle jo tähän kategoriaan.

Kaarlenväylälle Oulun teatterin ja pääkirjaston väliin 1985 graniittijalustalle pystytetty pronssimuistomerkki ”Merelle” (Ossi Somma, Reijo Paavilainen ja Pertti Mäkinen) siirretään teatterin taakse uudelle aukiolle, kun uuden 60-metrisen Terwa Tower -hotellin rakentaminen alkaa Vänmanninsaareen, Elina Vieru kertoo. Tuskailemme tässä yhteydessä myös yhä keskeneräisenä ryytyvän torihotellin ja sen yhteyteen tulevan talvitorin surkeanlaatuista rakennustaidetta. Raadillamme ei ole kovin suuria odotuksia uudesta terwatornistakaan, jonka hotellia puuhaa Osuuskauppa Arina.

Kahvitauko tekee tehtävänsä, hyytävän kevättalven tuulen kohmettamat sormet vertyvät sen verran, että kynä pysyy taas kädessä. Tauolla ideoimme köyhän pohjoisen taiteilijan keittokirjaa; jostain kun taiteilijoiden pitää yhä niukentuvan taiderahoituksen maailmassakin elantonsa repiä. Tai ainakin syödä edullisesti.

Kauppahallilta käppäilemme rantareittiä Meritullin ja Kiikelin välistä Kanavarantaan, missä lokakuussa 2021 paljastettiin toinen SKR:n Pohjois-Pohjanmaan rahaston lahjoitus, Kaija Hinkulan ”Kummeli”. Paljastuspäivä oli hirvittävän kylmä, olikohan luntakin jo maassa. ”Kummeli” on melko pienieleinen, väreistään huolimatta se saattaa pyöräbaanaa pitkin ohikiitävältä työmatkalaiselta jäädä huomaamatta.

”Tarkoititko tätä lakkautettua kylmäasemaa?” Sutinen letkauttaa. ”Kummelin” värimaisema muistuttaa eittämättä kuusitoista vuotta sitten Iin keskustassa kohtaamastamme, tuolloin vielä keskeneräisestä KulttuuriKauppilan silloisten kotitaiteilijoiden (Helena Kaikkonen, Sanna Koivisto sekä Antti Ylönen) kiertoliittymäteoksesta, jonka väritys tuntui lainatun läheisen Nesteen huoltoaseman ilmeestä. ”Älä kirjoita tuota”, Sutinen lisää – lupaan vain, että en irroita kommenttia tästä kontekstista. Vieru kommentoi kylmien ja teollisten värien etäännyttävän kokijaa etenkin huurteisena talvisäässä ja muodon muistuttavan ehkä enemmän infrarakentamista kuin taidetta.

”Kaija on taiteilijana revittelevämpi, kuin mitä tämä teos ehkä antaa ymmärtää”, Vieru miettii. ”Tässäkin vaikuttaa budjetti tulleen vastaan.” Toisaalta maisemaan jopa sulautuvasti istuva teos ei ehkä haluakaan lyödä ohikulkijaa kasvoille. Sen tarkoitus on ennemminkin olla jokapäiväinen kanssakulkija, jonka kanssa katsojan suhde kehittyy hiljalleen.

Sutisellakin kokemus muuttuu jo muutaman minuutin myötä: ”Rauhoittuminen ja pohdiskelu parantaa teosta. Kun on tässä paikalla, asiaa alkaa elämään – yhtäkkiä se ensinäkemisen kuolleisuus alkaa häviämään, ja teoskin alkaa olla tässä, olla omalla paikallaan.” Eikä ”Kummelikaan” tyhjene vain merimerkkiluonteeseensa – näemme siinä drinkkilasin pillejä tai jäätelötikkuja, Sutinen myös 1960-luvun muotoja ja värejä.

Kaikkiaan toteamme Oulun keskustan teosten paikkavalinnat hyviksi. ”Keskustan puistoalueilla ei uusille teoksille ole juurikaan tilaa”, Vieru pahoittelee. Onneksi Oulu laajenee, ja taidetta levittäytyy keskustan ulkopuolellekin.

Lyhyen kierroksemme lopuksi johdatan raatikaksikon Torikadulle Nuorten ystävien toimistolle. ”Waenerbergin talon ovessa Torikadulla Oulussa on ripa, jota esittelen ihmisille, kun olen oikein tohkeissani”, sanoi tammikuussa menehtynyt Reijo Hukkanen Kalevan haastattelussa elokuussa 2012 Helsingin Musiikkitalon ”Laulupuut”-teoksen paljastamisen jälkeen. ”Se on paras julkinen taideteokseni.”

Iloitsemme yhdessä sitä, että taiteilijan suosikki on teos, johon saa ja pitääkin koskea. ”Tämmöstä yllätyksellisyyttä pitäis olla enemmän”, Vieru hymyilee. ”Oulun paras muraali ehkä ikinä oli Martti Mäen ’Elämä on palamista’”, hän jatkaa. Mäen teos katosi 2007 Pakkahuoneenkatu 21:n toimistorakennuksen purkamisen myötä. Väliaikaista kaikki on vaan.

Sutinen tai minä emme ole erityisesti aamuihmisiä, joten seuraavan perjantain autoretken lähtöhetken lykkäämme puolta tuntia myöhemmäksi. Kohtaamme Vesa Rannan siis kymmeneltä Kauppahallin parkkipaikalla, mistä matkaa Martinniemen sahamuistomerkille kertyy vajaa kolmekymmentä kilometriä.

Sanna Koiviston suunnittelema ja Iin Konepajalla teräksestä laserleikattu ”Sahatyölle” paljastettiin viime marraskuussa kylänraitilla eli Martinniementien ja Kurtintien risteyksessä. Teoksen valaistus ja ympäristötyöt tehdään alkavana kesänä, minkä takia se kierroksemme hetkellä vielä jää ympäröivän puuston varjoon. Oulun suunnalta saapuessa lähes seitsemän metriä korkean teoksen ohi hujahtaa helposti.

”Aika littana tästä sivusta”, Juha Sutinen toteaa, kun kävelemme läheisen ruokakaupan pysäköintialueelta muistomerkille. Paras havainnointisuunta on autotieltä Martinniemestä päin. Aamupäivän auringonvalon suunta teoksen takaa ei auta asiaa.

”Sähkötolppa tuossa vieressä dominoi, ei meinaa huomata”, retkemme kuljettaja-valokuvaaja Ranta harmittelee. ”Paikkakin on vähän rumannäköinen”, hän jatkaa – emme ole vielä tässä vaiheessa tietoisia tulevasta maisemoinnista.

”Tämä on kuin perinteistä 1940–1950-lukua, julkisten rakennusten reliefin tyyppinen”, taiteen historiaa tunteva Sutinen arvioi. ”Vähän retroa. Teoksen hahmot yllättävät.”

Mietimme, miksi ”Sahatyölle” on haluttu laittaa ison tien pientareelle eikä lähemmäksi Martinniemen kylänraitin asuintaloja tai liikerakennuksia. Pitää palata tarkastamaan tilanne ja näkymät uudelleen, kunhan ympäristötyöt on saatu valmiiksi.

Siirtymän Martinniemestä Pateniemeen teemme vanhaa nelostietä pitkin. Kellon kiertoliittymän kello näyttää edelleen kolmea kuten edellisen arvioajelumme aikaan. Pari pystin neljästä kellotaulusta on kuitenkin saanut hieman iloisempaa väriä. Sotkujen puhdistukseen tarkoitetut määrärahat ovat ehkä tielaitoksellakin vähissä. Tai kenen vastuulle nämä liikenneympyrät nykyään kuuluvatkaan.

Elina Vieru on huomauttanut, että Pateniemen sahamuistomerkki ei ole taidetta vaan kulttuurihistoriallisen museon hallussa. Muistomerkki on Pateniemi-Seuran jalustalle Pateniemen sahamuseon eteen nostama sahan raami, joka samalla muistuttaa patruuna J. G. Bergbomin toiminnasta Oulun teollistamisessa.¹ Olemme perinteen ytimessä.

”Kone nostettu telineelle”, kuten Vesa Ranta sanoo. ”Kivan näköinen.”

”Tavallaan muistuttaa vanhoista painokoneista”, Sutinen tutkailee. ”Hienon näköinen masiina!”

”Niin ne on tehny lautaa sillä!” Ranta hoksaa. ”Raakapuu menny läpi tuosta.” Innostumme vanhoista koneista, vaikka emme olekaan insinöörejä. Ehkä pitäisi lähteä kesällä Oulaisiin Wanhan Woiman päiville (tänä vuonna 5.–7.7.), missä veteraanikoneiden näyttely houkuttelee joka vuosi parikymmentätuhatta kävijää.

Sahan raami ei sen enempää tulkintaa tarvitse, joten matka jatkuu.

Jatkamme kuitenkin veistosreitiltä poikkeamista, koska haluan nähdä myös Rajakylän Ruiskukkatien kerrostaloon maalatun Oulu2026-muraalin. Kulttuuripääkaupunkihanke toteuttaa yhdessä Upeart-toimiston kanssa yhden teoksen vuodessa, ja tämä Eloise Gillow’n kesällä 2022 toteuttama ”Käännekohta” Rajakylän koulua vastapäätä on näistä ensimmäinen.

”Tämän talon pihaan tulee poliisiauto vähintään kerran päivässä”, naurahtaa Ranta, joka on kuvannut muraalia ennenkin. Hän sanoo pitävänsä Gillow’n teoksesta, ja sitä ensimmäistä kertaa tutkaileva Sutinen on samoilla linjoilla.

”Sulautuu hyvin ympäristöön: koivut, kuuset. Jatkumo.” Sutinen ilahtuu myös yksityiskohdista: ”Kiva, että on kiinnitetty huomiota detaljeihinkin, eloisa valo ja varjo. Vuoropuhelee ympäröivien asioiden kanssa, metsä jatkuu.”

Alamme tarttua yksityiskohtiin enemmänkin. ”Kuvissahan se valinta, mennäänkö oikealle vai vasemmalle, on niin, että oikealla on pimeä puoli ja vasemmalla valo”, Sutinen miettii. ”Tässä kolme lasta kulkee oikealle, kaksi vasemmalle.” ”Ja samat vaatteet kaikilla, mikä kultti tämä on?” Ranta kysyy – uskoakseni retorisesti. ”Ja betonipinnan karheus jopa toimii tässä”, Sutinen lopettaa.

Lounaalle Toppilaan pyrähdämme toisen Oulu2026-muraalin, Itä-Tuiraan 2023 Ilana Pichonin maalaaman ”Ovensuussa”-teoksen kautta. Pichonin teos on abstraktimpi, joskin päädymme näkemään siinä alueen tiekartan tai jokivarren muotoja.

”Kyllähän tuo ympäristöä raikastaa”, Sutinen hymähtää. ”Eka äkkihavainto: miksi on vasemmalla alettu sekoilla, eikä ole pidetty yhtä pelkistettynä kuin oikeata puolta, jossa muotokieli toimii. Ois hieno skaala olemassa, mutta turhaa vinkuraa vedetty sekaan. On alettu luomaan tilallisuutta yhtäkkiä, kun on aluksi alettu luoda pintaa.”

Vaikka on jo huhtikuun loppupuoli, hyinen viima pitää ilman arktisena. Ennen seuraavaa kohdettamme, Toppilansalmen ”Tervan teitä” lämmittelemme lohikeitolla vastikään avatussa Café Huvilassa. Vanhaan puutaloon remontoitu hostelli-kahvila ilahduttaa muutenkin.

”Tervan tiet” on Oulun Seudun Kainuulaiset ry:n teettämä, Oulun Päivillä 2022 paljastettu tervansoutajien muistomerkki. Mikko Tapion toteuttaman teoksen liepeiltä puuttuu yhä jonkinlainen infotaulu, ja epäilemme, että moni tässäkin lenkkeilevä päätyy näkemään vain muutaman lohkareen.

”Pitää olla tarkkaavainen, jotta huomaa muutakin kuin kivet”, Ranta kommentoi. ”Lähemmäksi tullessa tämäkin alkaa herätä henkiin”, Sutinen toistaa ja jatkaa: ”Hieno tää kiillotettu kivi, kuten myös kontrasti kiven ja metallin välillä. Tuo kiven kiillotus on kuin virtaavaa vettä.”

Teoksen kiviaines on kainuulaista luonnonkiveä. Virtamielleyhtymät tuntuisivat osoittavan, että ”Tervan tiet” onnistuu teoksena. Myöhemmin kuulen Vierulta, että Oulun taidemuseo on saanut määrärahan kaupungin julkisten teosten kylttitarpeen kartoittamiseen, joten eiköhän tämäkin muistomerkki saa jonkinlaiset opasteet ensi vuoteen mennessä – kesällä 2025 tälle alueelle odotetaan tuhansittain asuntomessuturisteja, eli paikkojen pitäisi olla tiptopkunnossa jo ennen kulttuuripääkaupunkivuotta.

Tämän enempää emme hyytävässä lopputalvessa tervansoudusta saa irti, ja posotamme moottoritien kautta viimeiselle etapillemme Taka-Nokelaan. Ari Björnin ”Palais de Mustajalka” on valmistunut keväällä 2022 Oulun kaupunginosakulttuurin ”2/1 – Toinen tilassa” -projektin väliaikaiseksi teokseksi Varikonpuistoon. ”Kuten linnun pesä”, Kulttuuritalo Valveen verkkosivulla kerrotaan, teos on rakennettu ”kerätyistä, sattumanvaraista muotoa noudattavista puun oksista. Teoksen talomainen muoto viittaa sijaintiympäristöönsä mutta eroaa lopulta siitä mitä ympärillä on.”

Talopesä oli tarkoitus pitää puistossa 2023 elokuun loppuun, mutta se päätettiinkin antaa taidemuseon hallinnoitavaksi ja jättää sijalleen niin pitkäksi aikaa, kuin se kestäisi säiden armoilla. Museokin haluaa, että taiteen äärelle pääsee myös kaupunkikeskustan ulkopuolella.

”Kasvihuoneesta lähteny muovit käveleen”, Sutinen vitsailee noustessamme autosta. ”Jaa, alaosa on tumma, tässä on joku idea… läheltä näyttää jälleen toiselta. Mutta mikä on funkkis, idis, avautuuko se?” Tarvitseeko taiteen idean avautuakaan?

”En kyllä keksi, mikä tuo musta… ei tuo varmasti kaikkien silmää miellytä”, Ranta miettii. ”Varmaan lapset tykkää.” Pohditaan myös sitä, onko teoksessa leikkiminen turvallista.

Tunnistamme kuitenkin, että ”Palais de Mustajalka” on taidetta eikä pelkästään leikkipaikka, jonkinlainen kiipeilyteline. ”Kun valo tulee alhaalta, teos varmaan istuu kesällä paremmin maisemaan”, Sutinen huomauttaa. Ja kun en mainitse teoksen nimeä, Ranta jää vastauksetta kysymykselleen: ”Miksi sokkeli on musta?”

Pakkaudumme takaisin autoon ja toteamme, että taidekin on näillä leveyksillä parempaa kesällä. Ainakin ulkotilojen taide.

Mutta sen toteamme myös, että julkisten tilojen taide on merkityksellistä, oli se minkälaista tahansa. Uskomme, että julkiset teokset saavat muutkin kuin meidät kokoontumaan ryhmiin ja miettimään, mitä ihmisenä oleminen loppujen lopuksi tarkoittaa.

Tai siis minä totean ja uskon. Emme me tästä autossa enää keskustele. Jatkamme kukin tahoillemme taas seuraavia kohtaamisia odotellen.