Joskus mie satun hunteeramhan ette 100 vuotta etheenpäin ehkä meän kartano oon täynä heinää ja puita. Sisälä tapetit oon kuivanu ja katto oon puonu lattialle. Kartiinit heiluva murusina, kukat oon kuivanu ja hiiret oon maistelheet sohvaa ja syöhneet kaikki kynttilät jokka jäivä loovhaan.

En saata uskoa, ette het, jokka rakensit pölkkytaloa, aattelit, ette paikka jäis tyhjilheen. Ette sielä olis muutaki elämää ko vain hiiret ja hyöntheiset. Mie haluan uskoa, ette net hunteerasiva, ette rakennuksien piti kestää monta sattaa vuotta ja kläppiä ja säätä – heän kans ja ilman heitä.

Seittemäntoista vuotta mie olin, hemvändare, kothiin takasintulija tai kothiinpallaaija, elikkä tulin kotia enniimmäkseen kesäksi, juhla-sesonkien aikhaan ja joskus viikonlopuksi. Mie olen ihmetelly, ko meänkielen netti-sanakirjoissa ei ole sannaa hemväntarille. Meänkielen sanakirjoista löytyy käännös hembrännarille (viinankeittäjä), mutta ei kotia pallaavalle, miksikhään ei?

Sääskimäärä Matarengissä saattaa yllättää heät jokka ei käy täälä niin useasti. Markkina-sesonki oon pikkuhiljaa ohi, sillon ylheensä saapii tavata ihmisiä jokka nykyhään ”näyttää tutulta” ja mietithään, ”onkhaan tuo sukua Luttuile?” Tänä kesänä mie olen hunteerannu paljon näitä, hemväntaritten kläppiä.

Hemvändarnas barn, kotia pallaavien kläpit, oon minun ikhäisiä, jokka oon saanu itte jo kläppiä ja joila oon ylheensä ”Muffa Korpilombolosta, niin mie käväsen nyt ensimäistä kertaa kylässä”. Monesti net hakevat tietoa ittestä elikkä sitte muffasta, mummosta ja suvusta. Ymmärrän kyllä sen, ette kaikkien elämänhistoriat oon ”best sellers” joita ei vältämättä ole kirjotettu – vielä.

Juuret selittävät joskus aivan just sen mitä haluaa tietää.

Net, jokka ei itte aikoihnaan päättäny jättää paikkoja, ihmisiä ja taloja, mutta het oon saanu aina ookata pohjosseen kattomhaan traasumattoa ja poisnukkuhneen taloa, vierhaana mutta kotona. Het ovat meikäläisiä. Varsinki net, jokka aikusenna päättää, ette ”pitäis nähä fammun taloa sielä Aittamaassa”, ja net, jokka ei ole oppinut meänkieltä ja silti tuntee olevan kotona ko kuuleva meänkieltä.

Pajalan markkinoile tullee joka vuosi tuhansia hemväntaria. Jokku niistä oon eläny osan elämästä jossakin Pajalan kunnassa ja jokku oon vain kävässy mamman ja pappan kans joka kesä. Ja net kesät oon antanheet kavereita ja halun tulla takasi asumhaan sielä kotona. Meitä oon kaikenlaisia. Myöhemmin jokku tuleva takasi ja jokku varhmaan jäävä etehlään sitte isompana, ko ei ole ennää pakko kulkea mamman ja pappan kans.

Sunkhaan sole paikka ko vain paikka. Yks kaveri sano, ette se ei ennää kaipaa Svansteiniä siksiko isovanhemmat ei ennää ole paikan päälä. Talosta oon tullu tyhjä, farpruurit prookaava siittä, ette kua saapi pittää huolta talosta ja niin siittä oon tullu kohtalotalo. Mistäs se kohtalo tulee oikeasthaan? Se oli joillekki onni ja nyt se oon jälkipolvile kohtalo. Jollekki s’oli elämä, muile vaatimuus pittää huolta vain.

Hemväntaritten kläpit saattava tietekki olla ihmisiä, jokka kasuvat missä päin Ruottia ja maapallon tahansa missä tarttethiin työntekijöitä vaikkapa tehtaissiin. Monet muutti Suomesta Ruothiin ja tästä historiasta oon kirjotettu Ruottissa tosi vähän. Ruottinsuomalaisia hemväntareita Suomessa oli varhmnaan tosi paljon kesäsiin noin 70-luvula. Nyt aihheesta oon tehty yks sarjakuvarumaani täälä Ruottin puolela niminen ”Finnkampen”, mikä kertoo ruottin ja suomen historiasta samalla aikaa vaikkapa pelipaikka oon ruottissa. Kirjailia Ali Jonasson ja piirtäjä Mats Kejonen tekivä sen yhessä. Lue se.
Antti Jalavan nimessä, ah-men.