Alama tästä: Hyvin tunnettu, kansainvälisestikki tunnettu, taiteilija Anders Sunna (1985) hoksasi tehhä taitenäyttelyn nimelthään Meän Meän Sápmelaš. S’oli näytilä Luulajan konsthallissa 22.2.–26.4.2025 ja oli aivan varmasti Luulajan issoin ja nyt enniiten tunnettu taitenäyttely tähän asti.

Taitenäyttely ilmotethiin poliisile Svenska Tornedalingars Riksförbund – Tornionlaaksolaiset -liiton (STR-T) hallituksen toimesta. Net kirjotit ette taitelija ja Luulajan kunta taitenäyttelyn myötä tekevä viharikoksen ja loukkaava tornionlaaksolaisia, kvääniä ja lantalaisia. Temunstrasuunia pitethiin ja siinä pari kummenen ihmistä nostit plakaattia taihvaale käsin, missä sanothiin ”Taitheen ei piä loukata”. Nyt erit äänet laulaa koko maan ympäri: Met hunteeraama ja met tiskyteeraama.

Taitelija itte kertoo ette se oon kuvanu valtarakentheita. Mie näen melkhein sen oikeussalin, missä kaikki saattava olla rikoksista eppäiltyinä. Maalauksissa oon ihmisiä jokka mie tunnen ja paikkoja mikkä mie tunnen vielä paremmin. Konsthallissa oon veistoksia, maalauksia ja muita installaatiota. Tonionlaakson juhlapuku, Sámien flágga, verisiä poroja, hakaristit, entiset ja nykyset vallan haltijat ja kolme maan lakikirjaa, jokka oon läpin hakkattu kauhniila veittelä.

Meän, toelaki Meän, maasta kuuluu, johto taiteilijan ja teoksen välillä tuntuu olevan lyhyt. Nykyaika ja mennyt aikaa vielä lyhyempi. Multa kysythiin, jos mie tulisin sinne temunstreeraahmaan vihhaa ja loukkaantumista vasthaan. Omale kaverile sanoin, ette mie kyllä olen vihhaamista ja loukkaamista vasthaan, mutta mie pölkään, että siittä tullee enemmän sivuvaikutuksia ko mitä taitenäyttelystä.

Mulle, taitheen voima oon tehhä näkyväksi, mutta myös johatella väärinkäytökshiin, jotta ihmiset voisit tutkia asiaa tarkemmin elikkä vain hunteerata ja tiskyteerata yksin tai yhessä. Samala aikaa taitheela ei pitäs olla mithään muuta ko olla olemassa. Ilman fynksuunia. Taite saattaa olla kaunista ja kauheaa, riippuu (kyllä) kattojista.

Mie olisin varhmaan itte itkeny, jos minut olis näytetty huonossa valossa, semmosessa kontekstissä. Ja voin kuvitella net tuntheet, mitä taitheesta herrää ittele ja sukulaisile, jokka oon näyttelyn kuvissa. Sivustakattojana mie voin hunteerata miten ihmiset kuvassa oon sympooleja isossa muotostelmassa, pinnan ulkopuolisina.

Mie näen enniiten miehiä, mie näen ette yks naisista oon kuvattu färissä ja paljon isompi ko muut samassa taulussa, missä miehet oon enemmän harmaan vihreät ja pienet. Mie näen konsthallissa penkin mihin voipi istua ja kattoa vaikka lakikirjoja – tai kattoa niitten takkaa veistoksia ja maalauksia. Mie hunteeran itteä, ja tunnen ette kaikenlaista närästyksen väkevää soppaa tämä valtion väkivalta saattaa keksiä, ja sai keksiä.

Mie olen itte rohkeampi meänkielelä, minun kielelä. Samalla mie pölkään mitäs tämä vappaaääninen tepatti saattaa tehä, mulle, meile ja teile. Tepaatti oon hyväksi, se oon hyvä porista ja tiskyteerata ja hunteerata yhessä. Vielä parempi oon ette saapi olla eri mieltä. Tämä teksti oon minun taite, mutta en miekhään saa sanoa mitä vain. Enkä mie pysty olheen oikeassa jatkuvasti. Tietenki, mulla oon kuitenki, hunteerinkia ja hoksaan sitteko hoksaan. 

Mie tehen yhteistyötä STR-T:n kanssa sillon ja tällön. Net ja muut organisasuunit saavat kommentoia minun filmiä ja tekstiä konsultoinnin kautta siksi ko mie useasti tehen yhteistyötä valtionyhtiöiten kans.

Mie luotan temukratihaan ja siihen, ette ääni ja rohkeus oon ja saapi olla jatkossaki oikeus. Mie luotan siihen, ette saan olla eri mieltä ja saan sanoa, ette taitheen pittää olla vappaa, ilmottamatta. Siihen asti ko itte vaikutethaan. Sillon mie toivon ette voin kattoa suurempaa kontekstiä ja hunteerata ette ei tämä kuulu mulle, se oon jotakin isompaa mitä tämä taite kertoo.

Kiitos Sunna ette nostat esile ristiriitoja, kiitos STR-T ette tehettä sitä sammaa. Nyt mie toivon ette meän vaphautta ja oikeuksia ei rajoteta. Rajat oon kuitekki vallan voimaa ja sitä mikä halkasee ja saattaa(ki) ehkä korjatakki.