Pirjo Yli-Maunulan ohjaama Nighttown koettiin Oulussa 17.–19.11. Esitys rakentui kahden kulttuurihankkeen risteyskohtaan. Oululaisesta näkökulmasta se oli tilausteos vuodesta 2013 saakka järjestetylle Lumo-valofestivaalille sekä osa kansainvälistä ”Ulysses – European Odyssey” -kokonaisuutta. James Joycen Ulysses-romaani, modernistisen kirjallisuuden peruskivi, täytti vuonna 2022 sata vuotta.

Juhlan kunniaksi käynnistyneessä hankkeessa kahdeksantoista eurooppalaista kaupunkia on toteuttanut oman kulttuuritapahtumansa, kukin kirjan yhden luvun inspiroimana. Oulussa on tartuttu kirjan laajimpaan, viidenteentoista lukuun, joka tunnetaan nimellä ”Kirke”.

Mittavista immersiivisistä teoksistaan tunnettu Yli-Maunula työryhmineen on jälleen rakentanut sirkuksen, tanssin, valon ja äänen keinoin toisen todellisuuden, jossa katsoja saa vapaasti liikkua. Nimi Nighttown viittaa Dublinin punaisten lyhtyjen alueeseen, mihin romaanin surrealistinen episodi sijoittuu. Taidetalo Kulttuuripankin aulan katonrajaan levittäytyvä projisointi leiskuukin punaisena, mutta ennemminkin pahaenteisenä kuin kutsuvana.

Entinen Suomen Pankin konttori on kiehtova luksusbunkkeri, jonka seinissä ylellinen graniitti kiiltelee. Kalterit ja holvien absurdin jykevät ovet muistuttavat kutkuttavasti kielletyllä alueella liikkumisesta. Monet huoneet ovat kuitenkin teatterisalimaisen eleettömiä mustia – tai vihreitä tai valkoisia – laatikoita. Koruton linja poikkeaa monista aiemmista Yli-Maunulan immersioista, joissa on herkuteltu rapistuneilla interiööreillä ja mielikuvituksellisen runsaalla rekvisiitalla.

Pelkistetyssä tilassa huomio keskittyy esiintyjiin. Loisteputket hehkuvat terävinä. Merkityksellisiksi nousevat naamiot, köydet, terälehdet – vuoroaan odottavat tai päättyneistä hetkistä muistuttavat yksityiskohdat. Myös Janne-Pekka Mannisen valokuvien turmeltuneet näyt pääsevät oikeuksiinsa: sokea koira, kuolainen kita, silmälle laskeutunut kärpänen.

Heidi Kestin lavastus noudattaa houreen logiikkaa. Kylpyammeet lipuvat huoneesta toiseen, sänky on seinällä, pöytä ja tuoli katossa.

Romaanin Stephen Dedalus ja Leopold Bloom liikkuvat bordellikujilla, joten myös Nighttownissa seksuaalinen kuvasto on läsnä suorasukaisesti ja silti monisävyisesti. Emma Langmoen viekoittelee ohikulkijaa rypäleillä, Henna-Maria Hanhineva tarjoaa ruusun terälehtiä ja saattaa kutsua yksityiseen nurkkaukseensa. Öljystä kiiltävän Milla Virtasen hidas, raskas tanssi tuo mieleen seksityöntekijän näyteikkunan.

Ben Collis levitoi kuin hurmiossa shibari-sidonnan varassa; hänen ja Elisabeth Künkelen aistillisessa pariakrobatiassa BDSM-elementit kohoavat miltei hengellisiin sfääreihin. Vastakkaista, krouvia ja maanläheistä ääripäätä edustavat viereisessä huoneessa Katariina ja Jared van Earle, joiden koirahahmot nuuskivat ja nylkyttävät toisiaan estottomasti.

Pariskunta siirtyy tulkitsemaan mutkikkaampia suhdekuvioita päälaelleen kääntyneeseen huoneeseen. Katossa ylösalaisin istuva ja lattialla kurottelija tavoittelevat toisiaan, osat vaihtuvat, mukaan ilmestyy uusia pelaajia.

Painovoimaa tuntuvat uhmaavan myös Künkelen hiuksistariipunta ja Langmoenin hissikuilukoreografia, jotka hyödyntävät ovelasti pankkitilan erikoisuuksia. Myöhemmin Langmoenin räjähtävän energinen seinälläjuoksu sulauttaa hienosti yhteen ilma- ja permantoakrobatiaa. Epätoivoinen, kiinni kahlittu hahmo pyrkii kaikin voimin irti ja eteenpäin.

Sylvia Siltavirran puvustus korsetteineen ja sukkanauhoineen viittaa kirjan miljööseen mutta pysyy varsin hillittynä ja viitteellisenä, liikeilmaisua tukevana. Tyylitellyt terrierinpäät tuovat mukaan huumoria, kalmanlinnun hahmo taas lisäkauhua.

Lintunakin hiippailevan äänisuunnittelija Anssi Laihon monipuolisissa maisemissa uhkaavat jylinät limittyvät hartaisiin sävyihin. Maltillista paikallisväriä tuo muun muassa tinapilli. Lopulta riitasointuiset kirkonkellot kajahtavat kierroksen päättymisen merkiksi.

Kehämäisen pohjakaavan ansiosta edestakaisin ramppaamisen tunteelta välttyi. Joka kierroksella jokin oli muuttunut. Kohtaukset vaihtuivat toisiin rauhallisesti aaltoillen.

Kutsuvierasennakossa näkyjen täyttämissä kortteleissa sai harhailla rauhassa kahden tunnin ajan, mutta varsinaiset yleisökierrokset kestivät vain puoli tuntia kukin. Tunsiko kävijä jäävänsä jostakin paitsi?

Toivottavasti ei, ja tuskin. Vaikka aikaa olisi määrättömästi, olisi joka tapauksessa mahdotonta olla kaikkialla. Jälleen kerran suuri osa viehätyksestä syntyy juuri siitä, että teoksen maailma jatkuu niin lavealle yksittäisen katsojakokemuksen ulkopuolelle.