Näyttely rakentuu samannimisestä teoksesta, joka on saanut alkunsa oululaisen kuvanveistäjän Minna Kangasmaan vanhasta teoksesta vuodelta 1994. Teos on ollut sijoitettuna Oulussa Saarelan veistospuistossa, jonne sen seitsemän luonnollisen kokoista kipsistä ihmisfiguuria on ajan saatossa maatunut lähes kokonaan. Kangasmaa seurasi ja dokumentoi teoksen elinkaarta vuosien ajan valokuvaamalla ja lopulta keräsi talteen viimeiset luonnon muokkaamat ja sammaleen verhoamat kappaleet.¹

Muistan nuo kauniit kipsiset figuurit Saarelan veistospuistosta. Olin muuttanut Ouluun opiskelemaan ja otin kaupunkia ja sen laitamia haltuun pyöräilemällä. Samoihin aikoihin aloitin myös kuvanveistoharrastuksen Oulu-opistossa, missä Kangasmaa toimi tuntiopettajana.

Enää en ole varma, löysinkö polkuni Galleria Art Halvareen ja sen viereiseen veistospuistoon sattumalta vai suunnitellusti. Sittemmin vierailuja tuli useita. Pidin veistospuiston sallivan villiintyneestä ympäristöstä, ja Kalajokilaaksossa kasvaneena hakeuduin luontevasti puiston vieressä virtaavan Oulujoen äärelle.

1999 perustettu Saarelan veistospuisto oli tuolloin ollut kaikille avoin ulkoilmagalleria melkein kymmenen vuotta. Ideana veistospuistossa oli, että kuka tahansa sai tuoda sinne taideteoksiaan. Veistospuiston ympäristö on ollut Oulun kaupungin ylläpitämä, mutta teoksista kaupungilla ei ole ollut ylläpito- tai huoltovastuuta. Toiset teokset ovat kestäneet vuodenkiertoa paremmin kuin toiset, ja osa teoksista on kokenut toistuvasti ilkivaltaa.

Minna Kangasmaa valmisti seitsemän luonnollisen kokoista ihmisfiguuria lopputyönään Lahden Taideinstituutissa vuonna 1994. Ne esittivät seitsemää hyvettä: kohtuullisuutta, oikeudenmukaisuutta, viisautta, rohkeutta, toivoa, rakkautta ja uskoa. Kipsimuottien valmistuksessa malleina toimivat opiskelijaystävät ja Kangasmaa itse.

Veistokset nähtiin lopputyö- eli valmistuvien näyttelyssä Lahden taidemuseossa, missä jokainen kipsifiguuri oli valaistu erivärisellä valolla. Veistosten monivaiheinen valmistusprosessi ja näyttelyn esillepano dokumentoituivat valokuviin, jotka Kangasmaalla on yhä hallussaan.

Kangasmaa säilytti kookkaat kipsifiguurit, mutta koska niiden siirtäminen muuttuvien työhuone- ja varasto-olosuhteiden vuoksi kävi hankalaksi, syntyi ajatus niiden lopullisesta sijoittamisesta Saarelan veistospuistoon. Monen Saarelansaaren taideteoksen tausta taitaa olla samankaltainen.

Ajan kuluessa Kangasmaa huomasi veistoksissa tapahtuvat materiaalimuutokset. Näin alkoi syntyä valokuvien sarja, jossa hän dokumentoi teoksen muutosprosessia. Paljon oli jo ehtinyt hajota ja kadota maan uumeniin, kun hän puistossa tehdyn raivaamisen johdosta lopulta alkoi ottaa jäljelle jääneitä veistoskappaleita talteen: jalkateriä, käsivarren, käden.

Galleria Myötätuulen näyttely muodostuu maatuneen veistoksen jäljelle jääneistä kappaleista, valokuvista ja maa-aineksesta. In Progress -nimi viittaa keskeneräisyyteen ja käynnissä olevaan prosessiin. Minkä taiteilija on kerran ajatellut olevan valmis teos, onkin ajan kuluessa muuttanut muotoaan ja paljastanut potentiaalinsa johonkin uuteen, jatkuvaan. Teos ja sen prosessi elävät.

In Progress -teoksessa menneisyys, ajan kuluminen ja katoavaisuus ovat läsnä monella tapaa. Jo veistosten tekovaiheessa muotteihin – ja kipsivalun myötä valmiisiin figuureihin – tallentui ihon jokainen juonne. Kipsi tallensi lyhyen hetken jatkuvasti muutoksessa olevan ihmiskehon aikajanalta.

Katoavat hetket ja mennyt tulevat näkyviksi teoksen valokuvien kautta. Ne paljastavat materian hapertumisen ja peilaavat hetkiä, jotka taiteilija on teoksensa äärellä viettänyt. Valokuvat huokuvat tyyneyttä ja rauhaa, mutta niistä välittyy myös kipua.

Pitkällä aikajänteellä muutoksen voi nähdä kipsiveistosten materiaalissa, mutta muutos ilmenee myös siinä, miten Minna Kangasmaa täydentää tai muuten muokkaa teosta. Aiemmissa näyttelyissä Kangasmaa on asetellut veistoskappaleet esille vapaasti erilaisille tasoille, kun taas Galleria Myötätuulen näyttelyssä kipsiset kädet ja jalkaterät on suojattu pleksikuvuilla.

Näin kokonaisvaikutelma on selvästi muuttanut luonnettaan. Pleksikuvun tai vitriinin voi nähdä museon symbolina. Vitriinin tehtävä on suojata esineitä, mutta samalla se toimii sekä ylevöittävänä että etäännyttävänä tekijänä luoden erilaisia jännitteitä ja merkityksiä sinne sijoitettujen esineiden välille.²

Jo veistoskappaleiden talteen ottaminen on ollut eräänlainen suojaava teko, ja suojaavien kupujen alla kappaleet alkavat muistuttaa museoesineitä. In Progress voi näin herättää kysymyksiä siitä, mikä meille muuttuu ajan myötä arvokkaaksi tai merkityksettömäksi. Mitä haluamme varjella ja miksi?

Mitä kuuluu seitsemälle hyveelle meidän ajassamme?

Galleria Myötätuulen näyttelyyn Kangasmaa on tuonut valokuvien ja veistoskappaleiden lisäksi Saarelansaaren maa-ainesta. Maahan vaipuneet kipsifiguurit ovat edelleen olemassa, muuntuneessa muodossa vain. Mitä orgaaniselle maalle tapahtuu, kun se on galleriatilassa kolme kuukautta? Oletettavasti maan prosessit jatkuvat tavalla tai toisella.

Veistoskappaleiden pinnalla luonnon prosessit näyttävät päättyneen tai ainakin ne ovat hiipuneet: elinvoimaisen muhkea sammal on kuivunut ja osin varissut kipsin pinnalta.

Prosessissa suunta on vaihtunut. Talteen otetut veistoskappaleet ovat palanneet luonnon ja vuodenkierron armoilta takaisin taiteilijan muokkaavien käsien luo.

Kohdistamalla huomion materiaaliin ja sen elinkaareen In Progress peräänkuuluttaa suhdettamme myös kestävään tulevaisuuteen ja vastuulliseen kuluttamiseen. Mitä kuljetamme mukanamme? Mitä meistä jää jäljelle? Kuinka luonto voi ottaa kantaakseen kaiken sen materian, minkä ostamme, käytämme, jätämme käyttämättä, hylkäämme?

Minna Kangasmaa on kertonut, että hän keräilee ympäristöstä materiaaleja, luonnon ja ihmisen jälkiä, jotka puhuttelevat häntä. Hän löytää, poimii ja kerää talteen, yhdistelee ja muokkaa. Talteen ottamisen hetkellä ei vielä tarvitse tietää, minkä muodon teos ottaa. Alkaa ajattelun prosessi, joka kulkee materian ja ajan kulumisen rinnalla. Prosessi saa edetä hitaasti. Kangasmaa työstää tyypillisesti useaa teosta yhtä aikaa. Hän on myös julkisen taiteen tekijä. Julkinen tilausteos suunnitellaan ja toteutetaan määrättyyn paikkaan ja tilaan, jolloin työskentelyn prosessi on erilainen kuin teoksissa, joita voi työstää pidemmällä aikajänteellä.

Tunnistan sen viehätyksen, joka syntyy ajan kulumisen ja pienten muutosten huomioimisesta. Jollain tapaa myös veistospuistojen vetovoima tuntuu muodostuvan tällaisesta viipyilemisestä. Teokset veistospuistossa ovat joka vierailukerralla samoja, mutta silti ne pystyy näkemään aina hieman muuntuneina, jollain tapaa uusina. Luonto ympärillä kasvaa, villiintyy ja etsii veistospinnoilta asuinsijaa. Sää vaihtelee, vuodenajat vaihtuvat. Mikä kerran oli ihmisen, mukautuu vähitellen ihmisen ja luonnon jälkien vuoropuheluksi.

Elokuussa kävin Saarelan veistospuistossa ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen. En enää löytänyt jälkiä Kangasmaan kipsifiguureista, en kyennyt edes muistamaan paikkaa mihin ne oli sijoitettu. Sain vaikutelman, että moni muukin tuttu veistos oli kadonnut. Päädyin lopulta tapailemaan muistikuvia menneisyyden itsestäni kuljeskelemassa alueella. Loppukesän veistospuisto oli rönsyävä ja tuoksuva.

Nyt arvokasta ja merkityksellistä Minna Kangasmaan In Progress -teoksessa tuntuu olevan se aika, jonka läpi teos on elänyt, sekä se potentiaali, miten Kangasmaa sitä vielä haluaa muokata. Ainutlaatuista on se, kuinka kattavasti teosta on dokumentoitu nyt jo neljällä vuosikymmenellä.

Galleria Myötätuulen näyttelyn on tuottanut alueellisena vastuumuseona toimiva Oulun taidemuseo, joka on osa Oulun museo- ja tiedekeskusta. Kirjoittaja on näyttelyn toinen kuraattori.
In Progress -näyttelyn myötä Raahen kulttuuripalveluiden Galleria Myötätuuli avattiin remontoituna. Galleriaan on jatkuva avoin haku ja se on näyttelyn järjestäjälle ilmainen.

Minna Kangasmaa: In Progress
Galleria Myötätuuli, Raahe, 6.9.–24.11.2024 
Kirkkokatu 28 (3. krs), Raahe 

1 https://www.minnakangasmaa.fi/fi/ajankohtaista/62/ Luettu 6.9.2024.

2 Marja-Liisa Rönkkö: ”Museorakennukset ja näyttämisen taide”, teoksessa Susanna Pettersson & Pauliina Kinanen (toim.): Suomen museohistoria. SKS, 2010.