Lassi Hakulinen on 1969 syntynyt tamperelainen metsätalousinsinööri. Vahvat karjalaiset juuret antoivat perustan hänen esikoisromaanilleen Laatokan sini (Myllylahti 2014). Teoksen notkeaa kerrontaa oli ilo lukea. Monet oivallukset saivat hetkeksi pysähtymään ja nauttimaan sanojen voimasta.

Hakulinen voitti Eränkävijän kirjoituskilpailun kalastusaiheisen sarjan novellilla ”Musta lohi” vuonna 2007. Eränkävijään hän on kirjoittanut myöhemminkin. Yhdessä isänsä kanssa hän kirjoitti Haku-Veikko – suurhiihtäjä Veikko Hakulisen muistelmat (WSOY 1999).

Hakulisen toinen romaani, Syysjuhannus, kertoo vaikenevista isistä. Historian ja luonnon tuntemus ovat Hakulisen vahvuuksia.

Tarinassa on kaksi isää ja kaksi poikaa: Alpo ja Tapani sekä Tuomas ja Tomi. Tapahtumat käynnistyvät perinnönjaosta 1990-luvulla. Tomi saa kuulla, että hänen isänsä Tuomas on määrännyt testamentissaan osuuden tuntemattomalle Tapanille. Syy siihen johtaa tapahtumat aina jatkosodan aikaan saakka. En halua paljastaa avainlausetta, vaan kukin lukija saa itse sen lukea.

Tapahtumat polveilevat sota-ajoista 1940-luvulta 1990-luvuille ja lopuksi nykyhetkeen. Ruotsiinkin tarina vie.

Tomi alkaa selvittää tapahtumien taustoja. Päivi-vaimo sanoo, ettei hämmästynyt asioista. Hänellä on silmää nähdä, onko ihmisessä kaikki kohdallaan.

Isästä kysytään usein, minkälainen mies tämä oli. Tomi hehkuttaa isänsä kanssa tehtyjä kalastusviikkoja, retket Inarille olivat vuoden kohokohtia.

Isän vaikeneminen oli Tomille kova paikka. Hän ei puhunut omista tai perheen asioista. Tunne isään näkyy sanoissa: ”Kun heräsin, oli isä keittänyt aamupuuron ja istui katsellen suurelle selälle. Silloin minä pidin hänestä.”

Isän vasemmasta kädestä puuttui kaksi sormea. Myöhemmin Tomin kysyessä asiasta vastauksesta – onnettomuus – hän ymmärsi, että asia oli loppuun käsitelty.

Inari oli isälle tärkeä paikka. Siellä hän pääsi eroon toimitusjohtajan roolistaan. Inari tuli lopulta isän kohtaloksi.

Lyhyt kohtaus vuodelta 1940 kertoo sodasta. ”– Lepistö! Kiiveri! Alpo! Väinö Osuiko, osuiko… ei kai vaan osunut…” Sitten ollaan jo Rovaniemellä 1990. Tomi ja Tapani muistelevat lapsuuttaan. Isän odotus kesti talvisotatalven. Ei päässyt lomille.

Metsälle Tomi kärttää iloisena siitä, että isä tuli ehjänä takaisin. Silloin Tomi ei vielä käsittänyt, että sodassa voi vammautua muutenkin kuin fyysisesti. Sota oli tehnyt isästä eri miehen. ”Isä lääkitsi itseään työllä.” Äiti oli sanonut, että toipuminen vie aikaa.

Keväällä neljäkymmentä isä ehdotti, että lähdetään lippoamaan kuoreita. Nuotiolla joku rehvastelee isän urotyöstä sodassa. Sotajutut saavat Tapanin kysymään: ”Tuleeko uus sota? Jourukko sääkin taas sinne?”

Vanha tuttu tulee lippoajien luo. Nälkäiselle kulkijalle isä tarjoaa voileipää ja maitoakin. Lasipullossa villasukan sisällä maito säilyy.

Hakulisen yksityiskohtainen havainnointi on tarkkaa. Ajankuvat ovat kohdallaan. Sukuselvityskin tulee; se on Huotarin Oiva, Aholan Helkan veli ja Mirjamin eno. Aholan Mirjami oli Tapanin luokkakaveri. Sen isä, Aholan Voitto, oli kaatunut talvisodassa.

Isä antaa lipon Oivalle, jotta tämäkin saa lipota kuoreita. Juoppoporukka ryhtyy huutelemaan, älä ala Oivan kanssa kavereemaan.

Alpo ei lähtenyt jatkosotaan, vaan meni Oivan kanssa metsään.

Lapset tarttuvat näihin asioihin heti ja alkavat leikkiä sotaa. Joku vois olla marski ja muut jääkäreitä. Tapsa voi olla ryssä! Eihän se olisikaan ryssä, vaan menisikin mettään piiloon niinku isänsäkin.

Aikansa koulukiusaajia. Mirjami nousee puolustamaan kiusattua. Tapani kertoo tytölle, että miehet käyvät heillä salaa saunassa.

Alpon ja Oivan välit kiristyvät. Alpo haluasi jo lähteä piilosta, mutta ei saa käännytettyä Oivaa.

Kirjassa on salapoliisiromaanin aineksia, kun etsitään Tuomaksen jälkiä. Jännityskertomukseksi tarina muuttuu, kun käpykaartilaisia pidätetään.

Rankoille tapahtumille vastapainoa luo Tomin nuoren perheen herkkyys. Tomi etsii totuutta.

Tomin äidin yllättävä kuolema oli jäänyt vaivaamaan Tomin vaimoa. Oliko hoitajalla asian kanssa tekemistä?

Yllättäen Jukonen, toinen testamentin todistajista, soittaa Tomille. Hän on kirjoittanut muistelmansa ja haluaisi Tomin lukevan sen. Punakynääkin saisi käyttää, Jukonen sanoo.

Kirjailijan huumorintaju näkyy tekstissä, joka on painettu kirjoituskoneen tyyppitekstillä. Mietin, mitä Hakulinen parodioi yhdyssanavirheillä ja sattumanvaraisilla isoilla alkukirjaimilla väärissä kohdin. Jotenkin sitä oli hauska lukea. Luontevasti muistelmat sopivat kirjan juoneen. Vanhana kirjoittamisen ohjaajana tuumin, että onhan noita nähty.

Kirjan loppupuolella on innostavia kalastuskuvauksia. Hakulisella on ammattikirjailijan ote.

Loppurutistuksessa puuttuvat palat loksahtavat paikoilleen.

Viihdyin kirjan parissa, sillä vastaan tuli tuttuja paikkoja: Nellim ja Paatsjoki, mistä näki itänaapurin rajavyöhykkeelle. Inarin selällä Ukonkivi ja Hautuumaasaari herättävät matkamuistoja. Eikä kuoreitten lippoaminenkaan ole vierasta, tosin jo unohtunut lapsuusmuisto. Odotan innolla seuraavaa teosta.