Marjut Aikio paljastaa Nils-Aslak Valkeapään elämän alkupuolen

Tämän vuosituhannen alussa tekijä ilmoitti sommittelevansa monitaituri ja joikumestari Nils-Aslak Valkeapään elämäkertaa, ja vuosien vierren hän haastatteluissa kertoi valmistumisen olevan ihan huulilla. Kun teosta ei kuulunut, moni uskoi, ettei se koskaan valmistukaan. Mutta toisin kävi: tänä syksynä on ilmestynyt kolmiosaiseksi ilmoitetun eepoksen ensi osa. Mikäli kokonaisuus todella paisuu likelle 1 500 sivua, aikaa aineiston keruu ja kirjoittaminenkin on vaatinut.

Olipa kantamisaika lyhyt tai pitkä, olennaista on lopputulos. Kun elämäkertalajilla on runousoppinsa, sitä vasten tuotosta on tarkasteltava. On kahdenlaisia biografioita: älyllinen elämäkerta keskittyy kohteen elämän merkittäviin tapahtumiin ja suuriin käänteisiin. Kaikensyövä elämäkerta ottaa huomioon elämän joka risauksen. Aikion työ edustaa jälkimmäistä tyyppiä.

Vain kohteen nimellä kulkevassa esityksessä on kiinnostavaa aineistoa, paljon uutta sellaisellekin, joka suurin kaarin on perillä kohteen elämänvaiheista ja saavutuksista. Paljon on juorunsekaista huhupuhetta ja aanailua. Tätä tekijä osoittelee suorastaan saamelaisten kansallisominaisuudeksi. Vakavampaa on hänen tuottamuksellisen pahantahtoinen tulkintansa ennen kaikkea äidin, Susanna Valkeapään aikomuksista ja toimista, vaikkapa lastensa naittajana. Tämä siksi, että vainaja ei voi protestoida.

Ansioita opuksella on. Erityisen merkittävä on perusteellinen selvitys Ailu Valkeapään suomalaisesta vaiheesta 1970-luvun alkupuolelle asti, kun hän älyllisellä tarmollaan ja itseluottamuksellaan verkostoitui suomalaiseen kulttuurielämään tuntien kirjallisuudessa, kuvataiteissa, musiikissa ja järjestöissä miltei kaikki. Jotkin pitkäaikaiset kontaktit olivat ratkaisevia. Tällainen oli monitaitoinen Lapin sivistysseuran sihteeri Karl Nickul, joka kaikissa vaiheissa tuki Valkeapään nousua. Jos noudatetaan toimintateoreettista tunnusta, ettei lahjoja ole vaan kaiken tekijä kehittää itse, näiden yhteyksien kautta sankari loi monitaiturin kykynsä.

Verkostoituminen ei rajoittunut pääkaupunkiin, vaan ympäri maan. Oulussa hän oli Kaltion kirjallisuuskriitikko vuodesta 1964 ja parin vuoden päästä toimituksen jäsen toimittaen saamelaiserikoisnumeron 4/1966.

Vähältä piti, ettei hänestä tullut suomalainen kirjailija. Koska Valkeapää ei ollut saanut oppia äidinkielellään kirjoittamisessa, hän sepitti runoja ja sommitteli useita romaanikäsikirjoituksia suomeksi – mutta WSOY ja Otava bakkasivat ne. Jälkimmäinen suurkustantaja julkaisi hänen esikoisteoksensa, pamfletin Terveisiä Lapista vuonna 1971, mutta sen jälkeen tulokas vaihtoi äidinkielelleen Saamen ja maailmankirjallisuuden onneksi. Saamelaisvaihteen ja globaalin maineen iskettyä pykälään Valkeapää vaikeni tästä suomalaisvaiheestaan. Siksi Aikion vaivannäkö esittää monitaiturin lähtö suomalaisista starttikuopista on kiitettävää.

Tekijä käsittelee merkittävästi saamelaisten eksotisointia ja monenlaista hyväksikäyttöä turismin kohteina ja kirjallisuudessa, minkä Valkeapää monen muun saamelaisintellektuellin tapaan tuomitsi, räikeimpinä Yrjö Kokon suositut Lapinteokset.

Näiden ansioiden jälkeen on vaihdettava elämäkerran lukuisiin ongelmiin. Aikiokaan ei välty tietynlaisesta kohteen holhoavasta eksotisoinnista, mikä näkyy sekä etnisesti että seksuaalisesti. Vaikka tekijä on ikään kuin saamelaisuuden asiantuntija, kaikentietäjä ei hänkään ole. Ongelmallisempaa on tarpeeton toisto, mikä osoittaa jättiaineiston kaatuneen tekijän niskaan. Fakkiajattelu teettää myös heimoriitoja: Aikiolla on toistuva tarve nokitella asiavirheistä Lehtolan veljeksiä, Veli-Pekkaa ja Jormaa.

Ottaen huomioon tekijän akateemisen uran opuksen lähdeviitteet ovat vajaita. Mainitaan vaikkapa Siidan arkisto, muttei tarkempaa signumia. Kun Aikio useaan kertaan puhuu Rovaniemen kulttuurielämän navasta, hammaslääkäri-kirjailija Viola Kuoksa-Wavesta, hän ei tiedä, että tällaisia salonginpitäjiä kutsutaan Madameiksi. Tyylillisen vanhanaikaisesti Aikio heittelee usein huutomerkkejä, kuten viitatessaan Eeli Aallon lausumaan Reidar Särestöniemen sivistyneisyydestä: ”Aivan kuten Ailu!”

Aikio etsii vanhakantaisesti Valkeapään kirjallisen tuotannon todellisuusvastineita, innoittajia ja esikuvia. Ja hän näkee vaivaa osoittaa, milloin kohteen runoissa tai lausumissa jokin yksityiskohta ei vastaa todellisuutta. Taiteilijalle ns. totuus on avarampi käsite, hän muovaa sitä luovasti.

Teoksen suurin ongelma on suorastaan monomaaninen tarve todistella Valkeapään homoseksuaalisuutta. Tekijä käsittelee lähes kuudellakymmenellä sivulla tämän rakkaussuhteita, ensin Kaj Franckiin, sitten Särestöniemeen. Tämä tuntuu aikansa eläneeltä, kun kukaan ei nykyään erityisemmin oudoksu ihmisten homo-, lesbo-, bi- tai queer-ominaisuuksia. Jo ajallaan taiteilijapiireissä ei paheksuttu homoutta, kuten tekijäkin siteeraa Kalevan Kaisu Mikkolaa.

Kun Aikio lopussa osoittaa Valkeapään toisen runokokoelman, suomeksi Laula viserrä sinirinta (1976) rakkausrunosyklin kohteeksi rehevän Reidarin, mielikuvan transponointi voi jollekulle olla vaikeata, onhan kyseessä ”Tähtikaisa”. Muttei se mahdotonta ole.