Torniossa lapsuutensa viettänyt Riikka Ulanto (s. 1982) julkasi runsaan tuotantonsa oheen vasta nyt ensimmäisen romaaninsa. Aiempi lyhytnovellikokoelma Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (2018) viitoitti kenties tietä Neitsytlennolle: molemmissa teoksissa on vääristyneitä kertojatasoja, runsaasti viittauksia populaarimusiikkiin sekä lyyrinen kielellisyys.

Neitsytlennossa Kaisu-niminen yliopisto-opiskelijatar vajoaa euforisen tuntuiseen psykoosiin, jossa hän kokee suuren taiteilijuutensa ja tylsähköstä ulkomaailmasta vapautumisen hurman. Jotta psykoosi täydentyisi huippuunsa, Kaisu tapaa idoleitaan musiikkimaailmasta. Näihin lukeutuvat muun muassa Led Zeppelin -yhtyeen alkoholimyrkytykseen kuollut rumpali John ”Bonzo” Bonham (1948–80) sekä ranskalaisen pianomusiikin avantgardisti, myöskin suureen alkoholikulutukseen kai menehtynyt Erik Satie (1866–1925).

Musiikki on teoksessa vahvasti läsnä. Se punoo kirjaan sivujuonteita eräänlaisiksi tapeteiksi ja laajoiksi mielikuvakartoiksi. Kirja muun muassa antaa tinkimättömän kuuntelusuosituksen Blondien parhaimpaan albumiin, tarjoaa viittauksia suomalaiseen iskelmään Eino Grönistä aina Hectoriin ja uuttaa vertauksiin paljon tanssimaailman askellusta. Kaunein pohdinta on esseistinen tai novellimainen sivun mittainen kirjoitus, joka pohtii metaforisesti sellonsoittoa.

Ulannon tapa käyttää kieltä Neitsytlennossa kiehtoo. Kieli on äärimmilleen tiivistettyä, sisältää harvakseltaan edes sivulauseita ja nojaa päälauseiden muodostamiin vimmaisiin ketjuihin. Kielelliseltä rekisteriltään kirjan parhainta antia on epikriisin dialogi päähenkilön sisäiseen melskeeseen vertautuvana.

Ulannon aiemmasta tuotannosta runous paistaa läpi. Harvassa tämän ajan suomalaisessa proosassa käytetään yhtä runomuotomaista ilmaisua. Vääjämättä mieleen tuleekin Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) tai huomattavasti raskasrytmisempi Mikko Rimmisen proosatuotannon alkupää. Viikilän tavoin Ulanto säilyttää kepeyden. Toisinaan pilkutukset poistamalla ja rivitystä muuttamalla eräät tekstiainekset ovat nähtävissä myös runoina.

Lyhytproosan lainalaisuuksinkin nähden teoksen henkilögalleria on äärimmäisen niukka, jokseenkin yksiselitteinen ja päähenkilövetoinen. Minäkertojan havainnot psykoosissakin ovat teräväpiirtoisia ja nojaavat runsaaseen adjektiivien ja alluusioiden kehään:

”Naiset, jotka ovat mustanneet silmänsä, ei smokey eye -tyyliin, vaan lama-ajan tuhdeilla kauhuviivoilla, ovat vaarallisia, kuin verta haistavat hait. Hänen ihonsa on valkoinen kuin Erik Satien mieli, kuin maalilla myrkytetty maito, valkoinen rizlapaperi, hänen siniset suonensa näkyvät kakkupaperi-ihon alta…”

Kielen rytmi teoksessa on nopeaa, ajoittain jopa kaahailevaa. Taiteilijan hulluuden kuvailu ei kirjallisuudessa tietenkään ole mitenkään uutta, mutta Ulannon rytmiikalla, lyhyellä dialogivasteella ja kuvailulla tekstistä muotoutuu rivakka, hersyvä ja mielekäs jälki. Vahvemmalla sivuhenkilöstöllä olisi ehkä teokseen saatu enemmän resonointia.

Vaikkakin teos onkin nähdäkseni lyhytproosaa 104 sivullaan, myönsi Ulanto Oulun Muusajuhlien haastattelussa teoksen kirjoitusprosessin kestäneen liki kahdeksan vuotta, ”monta kustannustoimittajaa ja liian monta käsikirjoitusta”. Liekö teoksesta hioutunut ja tiivistynyt tällainen kimpale ajan myötäisesti, mutta lukukokemuksena kokonaisuudesta jää hallittu kuva. Kokeellisuuteen ei antauduta liiaksi, mutta myöskään tavanomaiseksi proosaksi tätä on turha kuvailla.