Mietin tätä muistoa, kun valvon yöllä ja kuuntelen koneen ääntä koivikossa. Se on ollut siellä kaksi päivää.

Olemme seuranneet moton touhuja koko perheen voimin. Kuski kehui meille, miten hyvässä kunnossa metsämme on. Kehu tuntui omituiselta. Olemme puhuneet muistakin aiheista: tulevaisuudesta, säännöksistä ja rajoista. Suojapuista ja lahopuista. 

Olen ihastellut koneen tehokkuutta: alle minuutissa koivu on kaadettu, karsittu ja pätkitty kasoiksi. Ihmisvoimin samaan olisi mennyt moninkertainen aika. Tajuan, että tehokkuus luo harhan. Meillä ei ole aikaa, vaikka metsän aika on täysin eri kuin ihmisen aika. Ja mitä se ihmisen aika lopulta on, jotain todella arvokasta? Jotain arvokkaampaa kuin puulla?

Laahustan vessaan kirjoittamaan, sillä en saa enää unta. Kone etenee tulevana yönä naapurin maille. Rytöläksi isä sitä sanoi, pientä palstaa maidemme keskellä; palstaa, jolle ei oltu tehty mitään elinaikanani. Nyt se siivotaan, ja metsänomistajat keskustelevat, mikä raja kuuluu kenellekin.

Sanon rytölä ja siivous. Puhun metsäympäristöstä kuin likaisesta, hukkaan heitetystä tavarasta. Sanoihin sisältyy paheksunta. Miten tähän on päädytty? Puheen ja kasvatuksen kautta?

Tajuan, että en ole perustellut perheelleni harvennusta mitenkään muuten paitsi taloudellisin syin. Tarvitsemme lankut remonttiin. Tarvitsisimmeko lankut, jos edessämme avautuisi puupellon sijaan koskematon korpi? Onko minulla kykyä hillitä halujani, ja kenties odottaa, että tämä ihmiselämään, työhön ja tehokkuteen liittyvä hullu ajanjakso menee ohitse? Onko minulla aikaa odottaa vai pitäisikö päätökset tehdä heti? Voiko mielipiteeni muodostumiselle jäädä aikaa myös tilanteissa, joissa maailmaa tuntuu olevan ristiriitainen?

Mietin niitä kahta upeaa kuusta, jotka kasvavat minun ja Pekan maiden rajalla. Minä lupasin merkitä rajan, kunhan olen puhunut Pekan kanssa, mutta en saanut häntä kiinni kysyäkseni, mitä hän ajattelee puista. Nyt mieltäni kalvaa epäilys, että muutaman tunnin kuluttua puita ei enää ole, vaikka konekuski ilmoitti jättävänsä epäselvän rajan hakkuun ulkopuolelle. Mutta en minä nyt keskellä yötä voi sinne metsään lähteä asiaa tarkistamaan – vai voinko? Voiko metsäteollisuuteen ylipäätään luottaa?

Tuomas Pulsa selvittää artikkelissaan ”Puolet petäjäist䔹 metsäteollisuuden tilannetta. Kalliin luksuspaperin sijaan metsäyhtiöt tuottavat bulkkisellua, eikä sekään suju kovin hyvin. Pulsan käsittelemä kuhmolainen saha kuitenkin menestyy, vaikka satojentuhansien työntekijöiden sijaan metsäteollisuus työllistää vain kolmisen prosenttia koko maan työvoimasta.

Kuhmo Oy:n saha on tuotantopäällikon mukaan palveleva saha, vaikka ihan kaikkea sieltäkään ei saa. Esimerkiksi erityisen leveitä lankkuja, vaikka kysyntää olisi. Syy on raaka-aineessa, Pulsa avaa artikkelissaan. 150 kilometrin hankinta-alueelta ei löydy riittävän järeää tukkia, koska sellaisia metsät nykyään ovat. Suojelematta jäänyt metsä on todennäköisesi hakattu ainakin kerran sotien jälkeen. Tilalla kasvaa tasaikäistä puustoa.

Pulsan artikkelissa pohditaan pääasiassa Kainuun tilannetta. Vihreä siirtymä vilahtelee päättäjien hankesuunnitelmissa. Puuntarvetta pitäisi saada pienemmäksi verrattuna sellutehtaisiin, jolloin hakkuumäärät pysyisivät kestävinä ja lopputuotteena syntyisi jotain arvokasta. Sahanpurusta ja hakkeesta voisi uuttaa aineita, joilla korvattaisiin fossiilipohjaiset raaka-aineet elintarvike- ja lääketeollisuudessa.

Tämähän kuulostaa innostavalta, ajattelen, mutta heti perään Pulsa katkoo toiveiltani siivet: prosessi toimii laboratoriossa, mutta sen muuttaminen liiketoiminnaksi vaatii rahoitusta, tuotekehitystä ja hintakilpailun voittamista fossiilista öljyä vastaan. Eikä kukaan tunnu olevan kiinnostunut toimeen tarttumisesta.

Palatessani vessasta minun on pakko ottaa kamera käteen ja kuvata koneen valoja koivikossa. Voimakkaat valot viistävät ikkunaan. Tunnen jonkinlaista surua, vaikka en oikein samalla ymmärrä miksi.

Tarkoittaako se, että olen päätökseni tehnyt?

1 Long Play 18.10.2025, https://www.longplay.fi/pitkat/puolet-petajaista