Tasavuosia täyttävä sarjakuva- ja kirjallisuuskriitikko Ville Hänninen (s. 1976) on tänä vuonna julkaissut kaksi teosta. Toinen käsittelee sarjakuvatekijä Hjalmar Löfvingiä, jonka syntymästä on kulunut 120 vuotta (Setä Pim-Pom, Arktinen banaani). Toinen on esseekokoelma, jossa Hänninen pohtii suomalaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden keski-iässä tekemiä töitä ja elämän ratkaisuja.

Keskipäivän miehissä on kaksitoista esseetä. Kukin alkaa kuvalla, josta saatetaan edetä hyvinkin kauas. Esimerkiksi Ville Rannan Köyhän miehen Jerusalemista päädytään Olavi Paavolaisen ja Yrjö Leinon kautta Henrik Tikkaseen. Käsiteltyjä tekijöitä on paljon. Lukijan avuksi kirjan loppuun on koottu henkilöhakemisto.

Hänninen aloittaa nykyajasta ja Matti Hagelbergin Läskimooseksesta. Nykyisin aktiivisimpia sarjakuvien harrastajaryhmiä ovat nuoret naiset ja keski-ikäiset miehet. Hagelberg on käsitellyt useissa töissään jälkimmäistä harrastajaryhmää. Monille heistä fanitus on, kuten Hänninen tiivistää, lapsuuden lukukokemusten kapselointia. Suosikkisarjakuvan uudistumista ja muuttumista ei katsota hyvällä. Läskimooseslehtimuotoisena ja takavuosikymmenien sarjakuvalehtien vakiopalstoineen pitää yllä muotoa, samalla luoden jotakin kokonaan uutta. Fanaatikolle, joka ei osaa nauraa itselleen, lehti ei sovi.

Hagelbergin aikaisemmat, arvostetut työt on tehty nykyisin työläänä pidetylle raapekartongille. Läskimooses on ulkoasultaan samanlainen, mutta se on tehty tusseilla. Sarjakuvataiteilija voi näin tehdä valmiita sivuja paljon enemmän. Poukkoileva suomaalaisten tarina voi näin saada kaikki tarpeelliset sivupolut.

Hänninen käy läpi eri aikakausien kuvantekijöiden keski-iän kriisejä ja niiden ratkaisuja. Hännisen omat kokemukset lomittuvat sekaan. Oman esseen saa Pälkäneellä isonvihan aikaan painetusta aapisesta tunnettu Daniel Medelplan (1659–1737). Vanhemmat pitivät huolen, että Hänninen on pienestä pitäen tiennyt kuuluvansa Medelplanin jälkipolviin.

Teoksen lopuksi Hänninen päätyy Astuvansalmen kalliomaalausten pariin. Kun esimerkiksi Aarno Karimo kirjoitti suomalaisten suurta muinaisuutta, niin kalliomaalaukset eivät kuuluneet siihen. Suomen ensimmäiset maalaukset löysi Jean Sibelius vuonna 1911. Vasta 1950-luvulla niitä alettiin tutkia.

Kalliomaalaukset menneiden ihmisten töinä ovat 1900-luvun loppupuolen ilmiö. Kaikkialla maailmassa yksi suosituimmista maalausaiheista on käsi. Muinaiset maalarit ovat jättäneet kädenjälkiä historiaan – näin ainakin on viime vuosikymmeninä haluttu ymmärtää.

Keskipäivän miehet on leppoisan syvällinen teos ikääntymisestä. Kaikkihan me vanhenemme ja lähenemme päivä päivältä kuolemaa. Ennen sitä räpistelemme enemmän tai vähemmän kansakunnan muistiin jäävästi