Kuva Aino Kallaksesta (1878–1956) henkilönä ja kirjailijana on moni-ilmeinen. Hän oli vahva, itsenäinen, kultivoitunut persoona, jolle kirjailijankutsumus oli jo nuorena tullut polttavaksi. Suomalaisena kulttuurikodin kasvattina hänestä tuli virolaisen kansanrunoudentutkija Oskar Kallaksen vaimo.

Kallas julkaisi esikoisrunokokoelmansa Lauluja ja balladeja vuonna 1897. Tuolloin hän käytti kirjailijanimeä Suonio, joka oli hänen Julius-isänsä käyttämä nimi. Julius kuoli 53-vuotiaana purjehdusonnettomuudessa. Isän varhainen kuolema oli raskas isku koko perheelle, niin myös 10-vuotiaalle Aino-tyttärelle.

FT Silja Vuorikuru on kirjoittanut ansiokkaan ja uusia näkökulmia niin Aino Kallaksen persoonaan kuin kirjalliseen tuotantoonkin avaavan elämäkerran. Aino Kallas. Maailman sydämessä vie lukijan Suomenlahden molemmille puolin ja näyttää Kallaksen kirjallisen tuotannon juuria rikkaasta kulttuuriperinnöstä ammentaen. Vuorikuru tuntee kohteensa erittäin hyvin, sillä hän on kirjoittanut myös väitöskirjansa vuonna 2012 nimenomaan Kallaksen tuotannosta. Vaikka tässä elämäkerrassa käsitellään paljon myös Kallaksen tuotantoa, pääpaino on kuitenkin hänen elämänvaiheissaan ja vaikutteissaan, jotka näkyvät hänen teoksissaan.

Aino Kallaksen suhde runoilija Eino Leinoon on askarruttanut monia tutkijoita. Suhde alkoi vuoden 1916 lopulla Ainon ehdottaessa tapaamista. Aino teki matkoja Virosta Helsinkiin ja tapaili Leinoa. Tunteet roihusivat todellisuutta enemmän kirjeissä ja päiväkirjan lehdillä, mutta silti Leino jätti Aino Kallakseen lähtemättömän jäljen. Suhde vaikutti myös Oskarin ja Aino avioliittoon. Vähitellen suhde väljähtyi ja hiipui.

Oskari Kallas teki vaikuttavan uran diplomaattina, ensin lähettiläänä Helsingissä vuodesta 1918 alkaen. Sitten hänet nimitettiin lähettilääksi Lontooseen vuonna 1922. Lontoossa vietetyt yli kaksitoista vuotta olivat Ainolle merkittävää aikaa myös kirjallisesti. Hän teki paljon esitelmämatkoja luennoiden Viron historiasta ja lukien otteita omista teoksistaan. Kassarin saari Hiidenmaan rannikolla oli tärkeä kesänviettopaikka, jonka rauha merkitsi vastavoimaa kiireiselle lähetystöelämälle.

Kallas oli hyvin tuottelias kirjailija. Hän antautui kirjoittamiselle niin palavasti, että koki syyllisyyttä myös suhteessa lapsiin. Hän syytti itseään viiden lapsensa koettelemuksista jouduttuaan elinaikanaan hautaamaan näistä neljä. Vanhuusvuosinaan Kallas tapasi harvoin poikaansa Hillaria, joka kuoli vuonna 1978. Hän toistelikin, että ”ruumiilliset lapset” kärsivät, kun taas ”henkiset lapset” eli kirjat kukoistivat.

Viro merkitsi Kallakselle kohtalon maata, josta hän oli löytänyt tuotantonsa keskeisimmät aiheet ja aineistot. Hänen proosansa on saanut vaikutteita runsaasti suullisena perinteenä kulkeutuneista tarinoista sekä Kassarin metsistä.

Aino Kallas perehtyi perusteellisesti ihmissusiuskomuksiin sekä syrjäisiä saaria koetelleisiin ruttoon ja lepraan. Kaiken taustatyön hän teki tutkijan tinkimättömällä otteella, mutta kirjoitti ne loistavaksi kaunokirjallisuudeksi, joka yhä kiehtoo lukijoita niin Virossa kuin Suomessakin.

Omaelämäkertaa Kallas ei julkaissut, mutta useita päiväkirjoja elämänsä viimeisinä vuosina. Ne saivat erinomaisen vastaanoton ja myös kriitikoilta hyvät arvostelut. Jopa usein hyvin kriittisesti Kallaksen teoksiin suhtautunut V. A. Koskenniemi intoutui niitä kehumaan. Kallaksen tuotanto on inspiroinut myös monia kirjailijoilta kirjoittamaan Kallaksesta ja hänen tuotannostaan omia versioitaan.

Kallas kuoli 9. päivä marraskuuta vuonna 1956. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen Krohnien perhehautaan.

Silja Vuorikuru kirjoittaa asiantuntevasti ja juohevasti Kallaksen elämän sekä teokset limittäen. Elämä kasvattaa kirjailijan ja kirjallisuus kasvattaa maailman, niin yleisen kuin yksityisen. Teoksen lopussa Vuorikuru esittelee myös Kallas-tutkimuksia, joista lukija voi jatkaa matkaa Kallaksen rikkaassa ja kosmopoliittisessa maisemassa.