Oulun teatteri: Kaboom ja kuvittelun voima.
Alkuperäisidea ja ohjaus Alma Lehmuskallio, käsikirjoitus Eira Virekoski. Koreografia Jenni Nikolajeff, lavastus Kalle Nurminen, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, äänisuunnittelu ja musiikin sävellys Rauno Paananen, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho, valot Jukka Kyllönen, Elina Romppainen ja Mika Ryynänen.
Ensi-ilta lapsen oikeuksien viikolla 21.11.2020 Oulun teatterin suurella näyttämöllä. Ikäsuositus 6+.

Näytelmän käsiohjelmassa, ohjaajan ja koreografin sanassa lainataan filosofi Sara Heinämaata: ”taiteilijan rakkauden kohteena on kauneuden hidas, jatkuva tuleminen.” Ilman toista ihmistä, katsojaa, rakkaus ei kuitenkaan pääse esiin. Nyt suuri näyttämö täyttyy taiteen kauneudesta ja sulkee ulkopuolelleen arkiset asiat. Samalla käsitellään järisyttävän suuria asioita, itsenäistymistä ja mielikuvituksen tärkeyttä. Katsoja vetäistään mukaan leikin ja mielikuvituksen maahan.

Kaboomin (Merja Pietilä) paras ystävä Shäbäm eli Mikael (Timo Pesonen) on vaarassa kadota lelumaailmasta pelien ja varhaisteiniyden syövereihin. Kaboomia uhkaa muuttuminen tylsäksi kuin tikku. Lelumaailman lavastus vaihtelee oivaltavasti minimalismista valtavien rakennuspalikoiden kätkemään, ylitsepursuavaan kavalkadiin Shäbämin leluja. Puvustus tukee saumattomasti hahmojen rakentumista. Pelillisyys on liitetty näytelmään niin videoiden kuin tarinan loppuvastuksen avulla.

Tarinan kertomiseen ei ole pakko käyttää sanoja. Alma Lehmuskallion ohjaus ja Jenni Nikolajeffin taidokas koreografia kuljettavat tarinaa eteenpäin paikoin ilman puhetta. Suuren näyttämön pyörivä liike on yhdistetty koreografiaan. Näytelmästä iloitakseen ei siis tarvitse osata suomea kovin hyvin. Sanattomuudessa on sekin etu, ettei aikuisten tule liikaa selitettyä tai alleviivattua tärkeitä asioita.

Hätkähdyttävä fyysisyys, tanssi, akrobatia ja sanaton viestintä muistuttavat Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiasta. Ruumis on näkökulmamme maailmaan ja toisen ruumis määrittää minua. Musiikkivideoiden kirkkaita värejä ja vaikuttavaa ryhmäkoreografiaa yhdistävä ponitanssi ja Eeverssonin seurueen muhkeiden pyllyjen heiluttelu ovat täynnä lapsenomaista iloa: katso, mitä osaan tehdä! Kakkosluokan kässäntunnin tuotoksen Nossen (Timo Reinikka) tanssi kadonneen naruhäntänsä (Katariina Alalääkkölä) kanssa tyynnyttää tunnelmaa. Seesteisten hetkien ja nousevien puhurien vuorottelu tuo vaihtelua, eikä näytelmä käy liian jännittäväksi.

Eira Virekosken tekstiin mahtuu huumoria ja sanoilla leikittelyä. Oraakkelipupu (Anneli Niskanen) näkee kaukaisuuteen ottamalla yhteyttä kadonneeseen viiksikarvaansa ja leluista miehisin on He-Mania muistuttava, pitkäviiksinen Mänmän (Antti Launonen). Ysärin lasta ilahduttavat hienovaraiset viittaukset lastenkulttuurin klassikoihin, kuten Nalle Puhin Ihaa-aasin häntään tai Toy Story -elokuvan Jalkoihin. Näytelmä on selvästi kirjoitettu lapsille, ei aikuiskatsojia ajatellen – onneksi. Vain loppu tulee hieman töksähtäen, jopa niin että katsomosta kuuluu kirkkaalla äänellä: ”Mää arvasin!”

Rauno Paanasen äänisuunnittelu ei ole pelkkä taustakangas vaan oleellinen osa tunnelmaa. Mikäpä muu sopisi alun sirkustunnelmaan paremmin kuin ranskalaistyylinen posetiivi, tai pyllytanssin taustalle paremmin kuin tuhti tempo ja bassojytinä?

Heinämaan sanoissa toisen ihmisen rakkauden mahdollistavasta voimasta on kaikuja filosofi Emmanuel Levinasin ajatuksiin toisen ihmisen kohtaamisesta. Toisen kasvojen, ilmaisevan ihmisruumiin, kohtaaminen on eettinen tapahtuma. Lehmuskallion johdolla näyttelijäensemble sekä vierailevat sirkustaiteilijat muodostavat vahvan ja herkän kokonaisuuden, työskentelevät yhdessä.

On hankala nostaa yhtä tähteä esiin, kun kokonaisuus tuntuu loistavalta. Kenties Oulun teatterissa on alkanut uuden taiteellisen johtajan johdolla aika, jonka pääosassa todella on taide – ja ihminen.

Pikaisen väliaikagallupin tulos kertoi, että näytelmä oli myös alle kymmenenvuotiaiden katsojien mieleen. He eivät heitelleet allekirjoittaneelle filosofien nimiä mutta mainitsivat suosikeikseen poni- ja pyllytanssit. Yhteisiä lemppareita löytyi.

Sisällöllisesti teatterin tulevaisuus näyttää hyvältä. Nyt Oulun kaupunginvaltuuston on mietittävä, millainen kuva kaupungista halutaan antaa. Oulu lupaa lapsille -slogan ja kulttuuripääkaupunkihakemukset kumisevat tyhjyyttään, jos teatterin toiminta-avustuksesta leikataan huomattavia summia muutaman vuoden välein.