Erätarinat ovat oma kirjallisuudenlajinsa. Luonteenomaisesti niillä saattaa olla suppeahko, mutta sitäkin antaumuksellisempi lukijakuntansa. Niissä on selvä tavoite, saaliin saaminen, mutta toisaalta jahtimailla ja kalavesillä koetaan paljon muutakin: ystävyyttä, seikkailua, ulkoilmaelämää. Saaliitta jääminen voi olla elämys sekin. Täsmällinen maantiede on näissä teoksissa tärkeää, niitä voisi miltei kartan kanssa lukea ja opetella tietämään, missä joen mutkassa harjus pääsi karkuun ja minkä tunturin juurella kaatui kahvipannu.

Monessa mielessä erätarinat ovat toimintajännärin vastakohta. Toimitaanhan erätarinoissakin, mutta ei epätodennäköisyyksiin saati mahdottomuuksiin asti. Lähtökohtaisesti eräkirjat kertovat tapahtuneista tosiasioista. Saatetaan liioitella, kuten kalajuttuun sopiikin, mutta tuskin kuvataan kalaretkeä, jota ei ole ikinä tapahtunutkaan. Ne edustavat tavallisen kokijan arjen taltiointia ja sen harvojen yleensä tahattomien juhlahetkien havainnointia. Siis semmoista minimalismia, että pois alta!

Kala- ja erätarinat ovat pääsääntöisesti hyvin miehinen laji. Niissä ollaan ikään kuin lomalla erotiikasta.

Raimo Bärman on painottuneesti kalamies. Vesillä ja vetten äärillä liikutaan tässäkin kirjassa, tekijänsä kahdennessakymmenennessä. Teoksen alkuvaiheilla käy ilmi, että presidentti Urho Kekkonenkin on ollut Bärmanin tekstiin mieltynyt. Eipä ihme. Bärmanille kalastus on tärkeää, mutta kirjojen ainoa sisältö ei ole, saatiinko se taimen silloin ja silloin vai saatiinko ollenkaan. Kirjailija menee aiheessaan ja maisemassaan paljon syvemmälle.

Pari kertaa ollaan Saimaalla, mutta aivan ennen kaikkea liikutaan Lapin jokien varsilla ja Ruijassa Jäämeren rannoilla. Usein kalatarinoissa kuljetaan nostalgisten muistojen maailmassa, jossa on koettu väkeviä elämyksiä. Jossain määrin tämä tuo kerrontana mieleen sotajutut, mutta sympaattisemmalla tavalla. Kalaelämykset ovat ainakin likipitäen toistettavissa niin kauan kuin fyysistä kuntoa maastoon lähtemiseen riittää – sotakokemusten on parempikin jäädä ainutkertaisiksi.

Bärman tuntee Ruijan joet ja huomaa niiden muutokset: harmaanieröiden ilmaantumisen, turistien lisääntymisen, kalastusvälineiden kehittymisen ja elämän hiljenemisen monilla kylillä sesonkiajan ulkopuolella. Sääsket ja mäkäräiset ryhdittävät kuin kontrapunktina tätä hitauden estetiikkaa.

Ruijansuomalaiset eli kveenit saavat runsaan ja arvostavan osan kirjan tekstissä. Heihin kirjoittaja on ehtinyt tutustua ja toki myös lukenut kosolti tämän pohjoisen kansanryhmän vaiheista, joista hän kertoo useaan otteeseen. Teosta elävöittävät lukuisat Bärmanin ottamat värivalokuvat.