Kaija Siikala ja Pentti Tuovinen olivat vuonna 1963 mukana Oulun ylioppilasteatterin historian ensimmäisessä näytelmässä, Fernando Arrabalin klassikossa Aamiainen sotakentällä. 2023 OYT aloittaa 60-vuotisen taipaleensa juhlistamisen tuomalla Arrabalin näytelmän uudelleen nykyiselle kotilavalleen Valvenäyttämölle osana uusien teatterilaisten Tuoretiski-produktiota. Kaltio on mukana juhlassa julkaisemalla Siikalan ja Tuovisen kirjoitukset lehden numeroista 7/1963 ja 1/1964.

2023 Tuoretiskin esitykset 24.2.–4.3. Lisätietoja Oulun ylioppilasteatterin verkkosivulta >>

Moskova on kommunismin Jerusalem. Sen keskellä on hauta, jossa lepää maailman vapahtaja Vladimir Iljitš Lenin. Hänen palvontansa keskustemppeliksi on rakennettu Lenin-museo. Se kertoo kuvin, bolševistisin ikonein, pyhäinjäännöksin, pyhin kirjoin ja kirjoituksen kuinka Lenin ei katsonut asiakseen ottaa jumalanmuotoa vaan kulki ja toimi kuin kuka tahansa meistä. Hän kantoi samaa pukua kuin me. Hän istui meidän laillamme aivan tavallisella tuolilla. Hän oli yksi meistä.

Lenin ennusti Stalinin hirmuvaltiuden. Hän varoitti siitä. Hän oli oikeassa. Me uskomme Leniniin.

Stalinin ies painaa vielä. Moskovalaisen kasvoista näkyy alistunut kärsimys. Me hymähdämme hänelle vahingoniloisesti. Meillä on siihen otsaa! Mutta uusi polvi nousee. Se nousee iloisesti nauraen ja uskoen elämään. Kahden aikakauden siirtyvän vastakohdan tapaa kadulla, metrossa, ravintolassa, teatterissa. Stalinin ihmiset eivät iloittele julkisesti, mutta he ovat ystävällisesti hymyileviä ja kohteliaita. Uuden, vapaan kommunismin nuoret ovat täynnä slaavista nuoruuden rajuutta, vapaudenrakkautta, itsensä toteuttamisen tarvetta.

Mahtipontisuuden henki on saneerannut vanhan sokkeloisen Moskovan. Talojätit huutavat tilattomien aukioiden ympärillä, katutasangot rävähtävät läpi kaupungin, autot ajavat kymmenittäin rinnan. Ihmiset kiirehtivät asfalttiarojen yli tai ali. Talot ovat kivettyneitä dinosauruksia. Elefanttitautia potevat klassiset arkkitehtuuriaiheet on kohotettu irrallisiksi iskusanoiksi korkeuteen. Uusin arkkitehtuuri on hyljännyt vanhojen tyylien kertaamisen. Se on osittain omaperäistä, osittain länsimaita jäljittelevää. Joka tapauksessa se on suurimmaksi osaksi mautonta – eikä pelkästään tyylitöntä. Rakentamista leimaa slaavinen suurpiirteisyys: porrassyöksystä ei voi löytää kahta yhtä suurta nousua. Moskova ei ole löytänyt arkkitehtuuriaan.

Kaupungin pohjoisosassa on pysyvä Taloudellisten saavutusten näyttely. Se on valtavan suuri alue uljastelevine rakennuksineen; marmorinhohtoinen Camusin suolakaupunki. Kerrotaan sen kesäisin olevan viehättävän, kukkien ja suihkulähteiden aikaan. Alkavassa talvessa se henki vain kylmää kuolemaa. Antiikkia – tai klassisuutta edistyksen propagandana! Kovaääniset soivat täällä jatkuvasti kuten kaikissa puistoissa. Ne soivat kello kuudesta kello kahteenkymmeneenneljään. Teidän ei tarvitse olla yksin. Viluttava tuuli ujeltaa saavutusten välistä. Miksi tämä voittoisa edistys on haudattu arkkuun?

Näyttelyn edusta-aukiolla Työläinen ja Kolhoosinainen kohottavat sirpin ja vasaran kohti tulevaa taivasta. Patsaan raju, ylitehostettu liike lyö kiihkon katsojaan. Se on demonista propagandaa kivessä.

Liikenne on periaatteessa järjestetty hyvin. Käytetään yleisiä kulkuneuvoja: metroa, busseja, raitiotievaunuja, takseja. Maksut ovat alhaisia. Yksityisautojen omistusta rajoitetaan korkeilla hinnoilla. Jos joku haluaa lähteä lomamatkalle omalla kulkuneuvollaan hän voi vuokrata auton edullisesti. Autojen määrän rajoittaminen avaa mahdollisuuden inhimilliseen yhdyskuntasuunnitteluun. Tätä mahdollisuutta Moskovassa ei ole käytetty hyväksi. Moskova ei ole suhteutettu ihmiseen vaan vallan käsitteeseen.

Historia on laskeva Moskovan metron egyptiläisten pyramidien kategoriaan. Se on mahtava luomus. Maan alle kaivetut siistit ihmisviemärit imaisevat kulkijat sisäänsä, lajittelevat heidät ja sylkäisevät ulos. Rullaportaiden yhdistämät marmorihallit kiiltävät puhtautta. Syystä metro on moskovalaisten ylpeys.

Moskovan yliopisto on tiedon katedraali. Sen valtavaa rakennusmassaa saa kiertää päivän ympäri. Sen sisään eksyy varmasti ellei ole opasta. Julkinen rakennus on järjestelmän kuva. Täytyy tietää viitoitettu reittinsä ja luottaa johtajaan. Yliopiston juhlasalissa on Leninin alttari. Valtavan suuri Vladimir Iljitšiä esittävä alttaritaulu riippuu samettisen suuntaissärmiörakennelman yläpuolella. Tältä alttarilta julistetaan valtakunnan virallinen riemu – kuten esimerkiksi avaruussankarien kunnia.

Moskovassa voi käydä messussa. Vanhat kirkot ovat venäläisen sielun mystisiä symboleja. Korkea keskushuone, ikonostaasi, ikonit, alttarit ja värikkäät lamput luovat kuvan pyhästä olemassaolosta. Messun epäjuhlallinen, lapsenomainen palvonta on hurskasta ja sakraalia. Mutta älyllinen kommunisti ei voi katsoa sitä kumartelua tienä elämään. Hän uskoo kommunismiin, palvoo sen pyhimyksiä, kumartaa sen kuvia. Hän on lainannut muodot ortodokseilta. Kommunisti etsii ihmistä ortodoksina. Mutta hän ei kysy kirkolta. Eikä kirkkokaan ole valmistautunut vastaamaan. Mutta sen on vastattava. Sillä Jumalan valtakunta on tullut lähelle.

Idällä ja Lännellä on vain muodollinen ero. Samat diktatuuritoimet, samat valheelliset kulttuurimuodot. Moskova voisi olla Washington – tai päinvastoin. Moskovassa on kuitenkin raikkaampi ilma. Moskovassa diktatuuri estää kulttuurin nousun – Washingtonissa diktatuuri peittää kulttuurin puutteen. Venäläinen kulttuuri odottaa vapauttamistaan. Moskova etsii itseään.