Nuori ja vanha nainen ajavat yhdessä syrjäiselle metsätilalle. Toiselta on kuollut äiti, toiselta etäiseksi jäänyt sisko. Nuorempi nainen, Sanna (Seidi Haarla), yrittää tivata tädiltään tietoa äitinsä menneisyydestä, mutta täti vaikenee. Ja kuka ihme on Je’vida, jonka valokuva löytyy vanhaa taloa siivottaessa?

Vähitellen katsojalle selviää, mistä vanhempi nainen Iida (Sanna-Kaisa Palo) ei halua puhua. Iida on menettänyt lapsena kaiken: läheisensä, kotinsa, kulttuurinsa, kielensä ja jopa nimensä. Je’vidasta on tullut Iida, koska jälkimmäinen nimi sopii suomenkieliseen suuhun paremmin.

Elokuva käsittelee saamelaisten pakkosuomalaistamista ja sen seurauksia yhden ihmisen kokemuksen kautta kolmessa eri aikatasossa. Tarkasta rajauksesta huolimatta on kuitenkin selvää, että se, mitä tapahtuu yhdelle lapselle, vaikuttaa seuraaviin sukupolviin ja koko kansaan.

Ukkikin sanoo pienelle Je’vidalle, että kala-apajilla käydessä pitää muistaa myös Je’vidan lastenlasten ja vielä näidenkin lastenlasten mahdollisuus kalastaa. ”Aika pitkä ajatus”, ihmettelee Je’vida, ja ukki vastaa: ”Lyhyt suksi ei kanna.” Elokuva kannatteleekin juuri pitkää ajatusta kolttasaamelaisesta kansasta ja kulttuurista.

Pääosin elokuva pysyttelee lapsen näkökulmassa, mikä tekee tunnelmasta yhtä aikaa keveän ja raskaan. Lapsen silmille kaikki on lähellä ja mielenkiintoista: verkon paikkaus, suomustettu kala, lampaan turpa, tuulessa hangen pinnalla kiitävä pakkaslumi. Lapsi ei kuitenkaan ymmärrä kaikkea, mitä aikuiskatsoja. Kun lapselle läheinen aikuinen alkaa ähistä tuskasta, katsoja tietää jo, että surua seuraa.

Katsoja tietää myös, mitä muuta on tulossa: asuntolatraumat, kielen menetys ja häpeä. Läheisten kuolemat ovat elokuvassa surullisia, mutta tietyllä tavalla vääjäämätön osa arkista todellisuutta. Kalakin kuolee, kun se nostetaan verkolla ja sen niska katkaistaan. Pahempaa kuin yksittäisen ihmisen kuolema on menneisyyden kieltäminen ja yhteisön nujertaminen. Je’vida on liian pieni muistamaan evakkoa Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta, mutta saa silti kuulla olevansa ”ryssänlappalainen evakkokakara”.

Siitä huolimatta, että elokuva keskittyy kertomaan yhden kolttasaamelaistytön kokemuksista, tarina on yleismaailmallinen. Lukemattomat alkuperäiskansoihin kuuluvat lapset ovat itkeneet ja kastelleet vuoteensa asuntolasalin yksinäisyydessä ympäri maailmaa; samalla tavoin heitä on kielletty puhumasta äidinkieltään ja pakotettu vieraisiin tapohin valtakulttuurista ja valtiosta riippumatta.

Asuntolaan sijoittuvatkin piinallisimmat kohtaukset, jotka perustuvat ohjaajan sukulaisten kokemuksiin ja kertomuksiin. Kun Je’vida pakotetaan syömään, kun häntä käsketään käyttämään nauhallisia nahkakenkiä kååˊddeǩ-karvakenkien sijaan, kun hänen taustaansa pilkataan, tarina kertoo myös kokonaisen sukupolven kaltoinkohtelusta. Ainoa keino selvitä hengissä on polttaa kaikki omaan kulttuuriin kuuluva ja sulautua suomalaisuuteen, mutta riittääkö pelkkä hengissä selviäminen?

Kun Iida kasvaa aikuiseksi, hän oppii meikkaamaan, käyttämään korkokenkiä ja työskentelemään suurtalouskeittiössä. Puolisoksi löytyy etelästä kotoisin oleva insinööri, joka viehättyy Lapin eksotiikasta. Iidan menneisyys ja muistot omasta kielestä ja kulttuurista eivät kuitenkaan katoa minnekään vaan kirjaimellisesti kummittelevat Iidalle vielä vanhanakin.

Elokuvassa puhutaan varsin vähän, ja merkitykset piiloutuvat hiljaisuuksiin ihmisten välillä. Puhumattomuus onkin yksi elokuvan keskeisistä teemoista: miten voisikaan puhua, jos on menettänyt kielensä? Nykyaikaan sijoittuvissa jaksoissa Sanna vaatii Iida-tätiään kertomaan edes sen, mikä olisi oikea kysymys, mutta Iidalla/Je’vidalla ei ole sanoja kysymykseen eikä vastaukseen.

Je’vida on maailman ensimmäinen koltansaamenkielinen fiktioelokuva, ja kuvaavaa onkin, että koltansaamenkielinen replikointi soljuu välittömänä ja arkisena siinä, missä suomen kielellä puhutaan tylpästi ja torjuvasti. ”Kylmä kieli”, kuvaa ukki suomen kieltä, ja kylmältä se elokuvassa kuulostaakin koltansaameen verrattuna. Se, mitä asioita eri kielillä sanotaan ja ei sanota, on elokuvan kerronnassa olennaista.

Kohtauksissa käytettävä kieli määrittelee myös tunnelmia ja tunneilmaisua. Nuorena aikuisena Iida (Heidi Juliana Gauriloff) on suomea puhuessaan pidättyväinen ja asiallinen, jopa silloin kun puhuu miehelle, johon on rakastunut; koltansaamea hän puhuu ilmeikkäämmin ja tunnepitoisemmin. Je’vida onkin myös elokuva kielestä. Vanha Iida ei osaa siirtää perinnettä sisarentyttärelleen pakolla opetetulla kielellä, suomeksi.

Elokuvan näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi koltansaamelaisia amatöörinäyttelijöitä. Ohjaaja Gauriloff on Ylen haastattelussa kertonut, että roolit rakennettiin lähelle näyttelijöiden persoonaa. Ratkaisu näkyy sivuosanäyttelijöiden luontevuudessa. Varsinkin taajaan kiroileva ukki (Erkki Gauriloff) on mainio hahmo, yhtä aikaa äreä ja lämmin, töksäyttelystään huolimatta turvallinen.

Elokuvan tähti on kuitenkin itsestäänselvästi Agafia Niemenmaa, joka esittää kymmenvuotiasta Je’vidaa. Aikuisnäyttelijät jäävät Niemenmaan rinnalla auttamatta statisteiksi. Niemenmaa onnistuu välittämään Je’vidan surun ja hämmennyksen, mutta myös itsepäisyyden. Katsoja tietää, että Je’vida tulee pärjäämään, mutta millä hinnalla?

Elokuva on kuvattu mustavalkoisena, mikä sitoo elokuvan eri aikatasot yhteen 1950-luvulta nykypäivään. Je’vidan lapsuutta kuvaavan osuuden kohdalla mustavalkoisuus on paitsi esteettinen valinta, myös osa ajankuvaa: tällaisenahan me olemme tottuneet näkemään sodanjälkeisen Suomen lapset karvahattuineen ja tumppuineen, tällaisia olivat nöyrät Lapin asukkaat matkailufilmeissä ja kansatieteellisissä kuvauksissa. Mustavalkoisuus alleviivaa kriittistä katsetta historiallisiin saamelaiskuvauksiin.

Nykyhetkeen sijoittuvissa kohtauksissa mustavalkoisuus puolestaan ilmentää sitä, kuinka sekä Iidan että Sannan elämästä puuttuu jotain olennaista. Värit ovat olemassa jossain, mutta miten löytää ne, kun ne on suljettu vuosikymmeniksi pois?

Mustavalkoisuus tarjoaa myös mahdollisuuden siihen, että kontrastit, valo ja varjo ovat vahvemmin läsnä kuvakerronnassa kuin värielokuvassa olisi mahdollista. Symbolinen ja maaginen taso ovat elokuvassa vahvasti läsnä. Useat unikohtaukset, joissa Je’vida kohtaa edesmenneitä, antavat vihjeitä siitä, että yhteys omaan kulttuuriin on edelleen olemassa, jos aikuinen Iida on valmis sitä hakemaan.

Elokuvan viime minuuteilla katsojalle annetaan toivoa Je’vidan/Iidan ja kolttasaamelaisten tulevaisuuden suhteen. ”Mikä oikeasti tärkeä on voinut palaa?” kysyy Sanna elokuvan lopussa. Vahvempaa toivoa tarjoaa kuitenkin elokuva itse. Pakkosuomalaistamisesta huolimatta kolttasaamelainen yhteisö on niin vahva ja kieli niin elävä, että taiteellisesti kunnianhimoinen, täyspitkä koltansaamenkielinen fiktioelokuva on voitu tehdä. Paljon on menetetty, mutta ihmiset, heidän taitonsa, tietonsa ja tarinansa ovat yhä täällä.