Kuvitellaan tilanne, jossa vuoteen tai kahteen ei julkaistaisi uutta kaunokirjallisuutta. Suuri osa suomalaisista ei huomaisi yhtään mitään. Kirja-alalla olisi kurjempaa. Konkursseja väistelevät kustantamot ja kirjakaupat tyhjentäisivät kilvan varastojaan ja lomauttaisivat työntekijöitä.

Ilmassa olisi kuitenkin myös helpotusta. Aktiivilukijoiden silmäpussit pienenisivät. Kirjallisuusinstituution portinvartijat, harvat jäljellä olevat kriitikot ja heidän apuvoimikseen päätyneet blogistit ehtisivät tehdä muutakin kuin silmäillä julkaisuluetteloita ja selailla arvioitavia kirjoja.

Useimmille kirjailijoille parin vuoden hiljaisuus ei merkitsisi juuri mitään, ja lopuille se voisi tehdä ihan hyvää.

Julkaisutaukoa ei tietenkään tule. Elämä jatkuu normaalitilanteessa, jota kutsutaan kirjallisuuden kriisiksi. Uusien tekijöiden on vaikea päästä esille ja vanhojenkin myynti laahaa. Kivijalkakaupat katovat, medianäkyvyys supistuu, runouden kaltaisiin riskeihin ei ole varaa, nimikkeitä on liikaa ja lukijoilla liian vähän aikaa. Selkeitä ratkaisuja ei ole näkyvissä ja koko kirjallisuusinstituution tulevaisuus vaikuttaa kyseenalaiselta.

Riippumatta siitä, miten päin kirjallisuuden ongelmavyyhteä pyörittelee, päätyy tarkastelemaan kirjallisuuskritiikin umpisolmua. Julkaistujen kritiikkien määrä on pienentynyt ja niiden laadustakin on sanottavaa. Tämä häiritsee kirjojen markkinointia. Myynnin laskiessa kustantamot vähentävät mainontaa, mikä taas vähentää median kiinnostusta kirjallisuuden käsittelyyn. Pienemmillä resursseilla teoksia arvioidaan vähemmän, nopeammin ja pintapuolisemmin, mikä taas syö kritiikin ja lopulta kirjallisuuden kiinnostavuutta.

Lukijan riskit

Kriitikoiden ja muiden kirjallisuuden portinvartijoiden merkitys on helppo ymmärtää asettumalla lukijan asemaan. Kirjojen lukeminen täyttää kaksi harrastuksen perustehtävää: se erottaa ja yhdistää. Lukija erottautuu niistä ihmisistä, jotka eivät kirjoihin koske. Samalla hänestä tulee osa lukijoiden yhteisöä. Tunne yhteisöön kuulumisesta voi olla merkityksellinen, vaikka lukemisen harrastaja ei viestisikään omista lukukokemuksistaan. Lukeminen on yksi tapa rakentaa minuutta ja identiteettiä.

Aktiivisten lukijoiden kannalta kirjoja julkaistaan sietämättömän paljon. Kustantamoiden seulan läpäiseet teokset ovat aiemmin päätyneet kriitikoiden suodatukseen. Kritiikin moniäänisyys on taas mahdollistanut sen, että aikaansa seuraava kirjallisuuden harrastaja on uskaltanut tarttua uudenkin kirjailijan teokseen.

Nyt tämä apparaatti on rikki.

Kirjallisuudenharrastaja on jätetty käytännössä yksin kohtaamaan julkaisujen tulva. Itseään suojellakseen hän yrittää sulkea silmänsä mahdollisimman monen kirjan kohdalla. Tähän sisältyy kuitenkin riski: teoksen jättäminen huomiotta voi osoittautua jälkikäteen virheeksi. Toisaalta ajan uhraaminen lukemiseen saattaa osoittautua hukkainvestoinniksi, jos kirja ei kiinnosta muita lainkaan tai se todetaan yleisesti flopiksi. Kuinka yksinäistä on elätellä sisällään lukukokemusta, jota kukaan muu ei jaa – ja kuka haluaisi haaskata sosiaalista pääomaansa puhumalla kirjoista, joita muut eivät lue tai arvosta?

Kirjahyllyn merkityksestä

Oli aika, jolloin suuri kirjahylly viesti lukeneisuudesta ja sivistyksestä – tai ainakin siitä, että yhteiskunnassa pidettiin yllä kuvaa näiden asioiden arvostamisesta. Romanttisin näkemäni kuvaus laajan kirjahyllyn merkityksestä löytyy Nassim Nicholas Talebin teoksesta Musta joutsen. Sen mukaan olennaista ei ole luettujen vaan lukemattomien teosten määrä. Kirjahyllyn tarkoitus on muistuttaa omistajaansa siitä, kuinka vähän hän tietää.

Nykyään kirjojen kanssa samaan valokuvaan erehtyminen merkki on hitaudesta ja pitkäpiimäisyydestä. Säkenöivän ajattelijan statusta kaipaavat laulavat toisiaan suohon Twitterissä.

Ennen verkkokirjakauppoja ja -divareita kirjojen hankkiminen edellytti vaivannäköä ja jonkin verran rahaakin. Nyt myyntikuntoon stailattavista asunnoista kannetaan kirjahyllyt ensimmäisinä ulos. Suuri osa käytetyistä kirjoista ei kelpaa edes kierrätyskeskuksiin, eikä divareiden seulan läpäisseiden teosten ostaminenkaan ole erityisen kallis harrastus. Myös uutuuskirjojen kierto uutuushyllystä alennuslaariin vaikuttaa nopeutuvan koko ajan.

Lukemismahdollisuudet siis tasavertaistuvat, vaikka pitkään tästä asiasta vastuuta kantaneen kirjastolaitoksen tilanteesta voikin olla huolissaan.

Tasavertaistuminen ja arkipäiväistyminen kulkevat usein käsi kädessä. Arkipäiväista ei välttämättä arvosteta. Kaikki tämä sopii lukemisharrastukseen ja selittää, miksi kirjahylly on menettänyt statussymbolin aseman.

Jos suomalaisten lukemisharrastuksesta haluaa kantaa murhetta, kannattaa seurata lukemiseen käytettyä aikaa kuvaavia tilastoja.

Tunnekokemuksia välittävä ihminen

Kaunokirjallisuus on yksi tapa välittää tunnekokemuksia. Tunnekokemusten välittäminen ei ole merkitykseltään vähäpätöistä toimintaa, koska ilman yhdistäviä tarinoita ja jaettuja tunteita ihmiskuntaa ei olisi nykymuodossaan olemassa. Tästä huolimatta on vaikea sanoa, millainen rooli kaunokirjallisuudella ja koko kirjallisuusinstituutiolla on tulevaisuudessa. Ehkä sen tilalle tulee jotain muuta – tai sitten kirjallisuuden merkitys kasvaa entisestään.

Tällä hetkellä suomalaiset todennäköisesti kirjoittavat ja lukevat enemmän kuin koskaan. Suuria tunteita koetaan yhdessä.Tarinat imaisevat mukaansa, ihmiskohtaloihin on helppo samaistua ja keskustelu niiden ympärillä säkenöi. Nauretaan paljon ja yhdessä.

Sellaistahan elämä on sosiaalisessa mediassa.

Facebook-päivitykset eivät sinänsä kuulu kirjallisuuden piiriin, mutta aina voi miettiä, missä määrin some vastaa niihin tarpeisiin, joita on aiemmin tyydytetty kirjoja lukemalla – ja mahdollisesti kirjoittamallakin. Pelkkien Facebook-päivitysten kirjoittaminen ja kommentointi voivat vaivihkaa täyttää ammattikirjoittajan päivän ja luoda tunteen täysipainoisesta työskentelystä.

Sen rinnalla ei ole kovin suuri ihme, että some vie vapaa-ajalla niin helposti voiton kirjojen lukemisesta.

Toisaalta sosiaalisen median taitoja edellytetään nykyään niin poliisin kuin maanviljelijän ammateissakin. Romaanien lukeminen ei ole niissä välttämätöntä.

Tällä hetkellä somen asemaa näyttää uhkaavan lähinnä sen oma mahtavuus. Tiedämme Facebookin aiheuttavan riippuvuutta. Käyttäjien tietoja on helppo käyttää hyväksi, some-kuplat toimivat ääri-ilmiöiden kaikukoppina ja hyväksynnän hakeminen muokkaa käyttäjien persoonallisuutta.

Kirjojen lukeminen vaikuttaa kaiken tämän rinnalla harmittomalta ja turvalliselta. Sen tuhoisampaa mielikuvaa kirjallisuuden kannalta ei voi keksiä.

Some-bisneksessä liikkuu niin paljon rahaa, että entistä mukavammin ja tehokkaammin koukuttava sovellus todennäköisesti aikanaan syrjäyttää Facebookin valtaistuimeltaan. Sen jälkeen kirjailijoita muistutetaan jälleen siitä, että somea ei pidä nähdä uhkana vaan mahdollisuutena: se on viestintäkanava, jossa voi kommunikoida suoraan lukijoiden kanssa, olla läsnä ja tavoitettavissa, laajentaa fanipohjaansa ja vahvistaa kirjailijabrändiään. Henkilökohtaisen elämän ja siihen liittyvien tunnekokemusten jakaminen on tie kuluttajan kukkaroon.

Kirjailija ja hänen kuvansa varjo

Kirja on yksi julkisuudella rahastamisen väline. Julkisuuden hankinnan välineeksi kirja sopii heikommin, mutta poikkeuksiakin tietysti löytyy. Kirjoilla rahastettavaa julkisuutta voi hankkia esimerkiksi pelaamalla jalkapalloa, toimimalla sotasankarina, ajamalla kilpa-autoja, menestymällä pop-musiikissa, menemällä naimisiin oikean henkilön kanssa tai esiintymällä säännöllisesti televisiossa.

Yleensä kirjamyyntiä edesauttavaa julkisuutta voi rahastaa muillakin tavoilla. Kirjoja kirjoittamalla hankitun julkisuuden rahastamismahdollisuudet taas pitävät sisällään lähinnä kirjojen myyntiä. Havukka-ahon ajattelijan kosmetiikkasarjaan, Oneiron-kahvimukeihin ja Jaakko Yli-Juonikas -t-paitoihin törmää kaupoissa perin harvoin.

Bisnesmielessä kirjailijat kannattaisikin pitää kaukana kirjojen kirjoittamisesta.

Kaunokirjallisen teoksen kirjoittaminen saattaa vaatia eri asioita kuin jalkapalloilijan elämäkerran kasaaminen, mutta fiktiota sisältävän kirjan myyntitapahtuma muistuttaa hämmentävän paljon minkä tahansa kirjan myyntitapahtumaa. Jos palataan kirjallisuuden kriisiin, eikö ongelmavyyhtiä voi lähteä purkamaan myyntitapahtumien määrän eli talouden kautta? Hyvin myyvät kirjat saavat kustantajan ostamaan mainostilaa sanomalehdestä, joka puolestaan palkkaa ammattitaitoisen kirjallisuuskriitikon. Vähän rahaa voiteluaineeksi ja vyyhti purkautuu.

Kirjailijoiden julkiset kuvat ovat aina oman aika­kautensa tuotteita ja nykyinen kilpailu­yhteis­kunta tuottaa tietysti näköisiään kansalaisia.

Jos ratkaisu on näin yksinkertainen, estoisimmankin sanataiteilijan pitäisi uhrata aikaa julkisen kuvansa ja kir­jai­li­ja­brändinsä miettimiseen – aivan kuten meitä on vuosien saatossa kehotettu. Jokaisella kirjailijalla on julkinen kuva, halusi sitä tai ei.

Kirjailija voi olla pitkän uran tehnyt, rakastettu, rohkea kokeilija, pienien piirien arvostama, salaperäinen, työlleen omistautunut, säkenöivä, sukupolvensa äänenvaimentaja tai vaikka kuollut. Joskus tätä kaikkea. Silloin kun julkinen kuva erottuu muista selkeästi ja mieleenpainuvalla tavalla, se on markkinoinnin kannalta yleensä hyvä.

Julkinen kuva vaikuttaa väistämättä myös taideteoksen vastaanottoon. Aika harvoin me luemme kirjaa, jonka taustoja emme lainkaan tunne. Pelkkä kirjailijan nimi muokkaa lukijan käsityksiä, samoin takakannen esittelyteksti, kustantamo ja painovuosi. Lopulta lukukokemusta kehystävää sälää kertyy niin paljon, että kirjansa vastaanotosta kiinnostuneen tekijän on syytä olla aktiivinen myös sen suhteen.

Suuri osa kirjailijoista on. Haastattelut, Facebook-päivitykset ja kirjamessuesiintymiset toistavat hiotun yhdenmukaista kuvaa tavallisen lupsakoista mutta ahkerista ja vakavamielisistä ammattinsa harjoittajista. Vapaa-aikanaan kirjailijat juoksevat, nikkaroivat, matkustavat perheensä kanssa, ovat sosiaalisia ja osaavat nauraa omille pienille kömmähdyksilleen.

Muutos on melkoinen menneiden vuosikymmenien taiteilijaboheemikuvastoon verrattuna. Radikalismiksi kutsuttu 1960-luvun sukupolvikapina suuntautui sota-ajan polven autoritaarisuutta vastaan ja ilmeni vapaamuotoisina norminpurkutalkoina. Taiteilijamyyttiin kuuluva vapaus haalistui vuosikymmenien mittaan sönköttäviksi iltapäiväkänneiksi, lähti kotiin nukkumaan ja ryhtyi sitten jakamaan pastareseptejä facessa herättyään jatkuvan läsnäolon velvollisuuteen.

Kirjailijoiden julkiset kuvat ovat aina oman aikakautensa tuotteita ja nykyinen kilpailuyhteiskunta tuottaa tietysti näköisiään kansalaisia. 2010-luvun suomalaiskirjailijat ovat rakentava osa yhteiskuntaa, puhkuvat terveyttä ja luotettavuutta, normaaliutta ja kilpailukykyä. Piristävä poikkeus on oululaislähtöinen Miki Liukkonen, joka haki muutamia vuosia sitten runopoikaimagoonsa menneen maailman särmää puhumalla ongelmistaan keskioluen kanssa. Kenenkään ongelmia ei pidä vähätellä, mutta keppanaa tuskin noteerattiin Saarikosken ja Mellerin kabineteissa alkoholijuomaksi. Irtiottoyrityksineenkin Liukkonen on aikansa lapsi.

Kirjallisuus aikansa kuvastajana

Kirjallisuudesta puhutaan usein aikansa kuvastajana. Ilmaisua ei pidä ymmärtää suppeassa muodossaan, vain kirjojen sisältöä koskevana, vaan koko kirjallisuusinstituution laajuisena. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna suomalainen kirjallisuus heijastelee modernia kilpailuyhteiskuntaa ympärillään.

Kilpailun tarkoitus on tuottaa voittajia ja häviäjiä. Voitto ja tappio ovat mitattavia asioita, konkretiaa; numeroita, jotka voidaan järjestellä sarakkeisiin ja joiden varaan voi laatia napakan uutisjutun.

Kirjojen myyntitilastot perustuvat faktaan. Kirjan myyminen on uutinen, oli kyseessä sitten käännösoikeuksien kauppa tai myyntitilaston kärkisija. Kirjan myymättä jääminen ei sen sijaan ole uutinen – ellei kyseessä ole aiemmin poikkeuksellisen menestyneen kirjailijan teos.

Perinteinen kirjallisuuden portinvartijatoiminta kritiikkeineen ei sen sijaan perustu selkeisiin ja mitattaviin suureisiin. Taiteellinen onnistuminen ei ole kiinnostavaa, koska sen mittaaminen ei ole yksiselitteistä. Myönteisten ja kielteisten kritiikkien lukumäärä voidaan toki laskea, mutta hyöty ei ole vaivan arvoinen. Kirjallisuuden harrastajia palvelevat kritiikit voivat sitä paitsi keskittyä kaupallisesti epäkiinnostaviin kirjoihin ja jättää myyntipotentiaaliltaan suurempia huomiotta.

Tälläisen vahingon mahdollisuutta kauhisteli Helsingin Sanomien Antti Majander vuoden 2017 Finlandia-ehdokkaiden julkaisun yhteydessä jutussaan ”Kuuden parhaan romaanin Finlandia-lista lyö luun kurkkuun joulupukille”. Finlandia-palkinto on aivan eri suuruusluokan portinvartija kuin tavanomaiset lehtikritiikit, mutta esimerkin periaate on sama. Myyntiä ei saa vaarantaa. Majanderin kauhunhetkistä huolimatta Finlandia-palkintojärjestelmä on onnistunut tuottamaan katkeamattoman sarjan voittajia, joiden taiteellisia ansioita ei voi vakavamielisesti kiistää ja joiden myyntimäärät ovat aina uutinen.

Ei leipäjonossa huudella iskulauseita hallitusta vastaan. Siellä jonotetaan hiljaa.

Kilpailuyhteiskunnassa kilpailutkin kilpailevat keskenään, ja kirjallisuuspalkintojen keskinäisessä kisassa Finlandia on noussut aivan omaan luokkaansa. Aiemmin pienempien kisojen voitot – ja jopa ehdokaslistalle pääseminen – saattoivat poikia kritiikkejä ja piristää kirjojen kysyntää, mutta ne ajat ovat ohi. On vain yksi Kilpailu, Finlandia, joka tuottaa voittajia ja häviäjiä niin näyttävästi, että koko suomalainen kirjallisuuskenttä kieppuu sen ympärillä kuin aurinkoa kiertävä pyrstötähti. Tämä ei tietenkään ole kilpailun voittajien tai valitsijoiden vika vaan painovoimat heittävät häränpyllyä aivan muista syistä. Eikä ongelma ole voittajien laadussa vaan häviäjien suuressa määrässä.

Mutta mikä voisi olla vaihtoehto?

Vaihtoehtoa ei ole, tietenkään. Kilpailuyhteiskunnan voittajien ja häviäjien tuottamiseen liittyy myös valmiiden roolien jakaminen. Ei leipäjonossa huudella iskulauseita hallitusta vastaan. Siellä jonotetaan hiljaa. Huutelu tulkittaisiin humalan merkiksi sekä vahvistukseksi siitä, että jonoon on päädytty ihan vain oman laiskuuden ja heikon luonteen vuoksi. Leipäjonosta huutelijan tavoin poikkipuolisen sanan Finlandia-palkinnosta lausuva kirjailija leimaa itsensä lahjattomaksi, katkeraksi ja kateelliseksi.

Kilpailuyhteiskunnan tietoisuus rakentuu nopeasta pintajulkisuudesta ja täyttyy spektaakkeleista, välittömästä tarpeentyydytyksestä ja onnen tunteen jäljittelystä. Muistia ei ole, oppimista ei tapahdu eikä ongelmien käsittelylle ole tilaa. Julkisuus on osa voittajan palkintoa samalla tavoin kuin hiljaisuuteen unohtaminen on pahinta ja parasta mitä häviäjä saa osakseen.

Kilpailuyhteiskunta on immuuni kulttuurisille kapinoille; kun vain myyntimäärät noteerataan, kirjoihin voi painaa millaisia ajatuksia tai ajattelemattomuuksia tahansa. Se, mitä tapahtuu kansien välissä, jää sinne.

Kirjallisuuden kriisin olemassaolosta

Kilpailuyhteiskunnan näkökulmasta mitään kirjallisuuden kriisiä ei ole olemassa. On vain luovaa tuhoa ja jatkuvaa muutosta, jonka väistämättömyyttä vastaan kapinoivat syyllistyvät muutosvastarinnan syntiin.

On aina vain helpompi uskoa siihen käsitykseen, että yhteiskuntien todellinen muutosvoima ja ideologioiden synnyttäjä on teknologian kehitys. Jokaisen aikakauden yhteiskunnalliset visionäärit pukevat sanoiksi muutosta, joka on ollut pinnan alla käynnissä jo pitkään. Kilpailuyhteiskunnan synty on sidoksissa ihmistyön merkityksen vähenemiseen. Työntekijän roolin mukana ihmiseltä katoaa myös kuluttajan rooli. Some-elämään liittyvät jatkuvan läsnäolon ja yhdenmukaisuuden vaatimukset taas tekevät tulevaisuudesta henkeäsalpaavan, koska hengittämiselle ei enää jää tilaa.

Yliopistojen kirjallisuudentutkimuksen tapaiset humanistiset rönsyt pyritään korvaamaan tekniikalla ja taloudella. Nettikirjakauppojen sivuilla ja somessa ostosuosituksia antavat algoritmit korvaavat kritiikin. Kirjojen myynti siirtyy pääasiassa verkkokauppoihin. Myyntimäärät jatkavat laskevaa trendiään, mutta käännöskirjallisuuden merkitys kasvaa. Tietokoneiden kirjoittama viihdekirjallisuus alkaa vallata markkinoita.

Todennäköisesti myös tulevaisuudessa vanhoja aikoja haikailevat kirja-alan ihmiset – ja vain he – puhuvat keskenään kirjallisuuden kriisistä.

Jos tuon kriisin olemassaoloon uskoo ja yrittää hakea siihen ratkaisua, on haettava samalla laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Samalla nousee esiin kysymys siitä, missä määrin kirjallisuus pystyy yhteiskuntaan vaikuttamaan. Selvää on kuitenkin se, että niin kauan kuin kirjallisuus hahmottaa itsensä kilpailuyhteiskunnan mittareiden ja tuote-käsitteen kautta, sitä pystytään myös pelkkänä tuotteena käsittelemään.