Ennen uittotoiminnan alkamista ja Iijoen patoamista lohenkalastus oli merkittävä elinkeino, joka saattoi jopa korvata maanviljelyn ja karjanhoidon. Kalastuksen tärkeys näkyy esimerkiksi Iin kunnan vanhassa vaakunassa, johon on kuvattu lohiverkko.

Se, millainen merkitys kalajumalalle uhraamisella on ollut iiläisten kalaonneen, ei ole tutkimuksellisesti tavoitettavissa, mutta arveluja on hauska esittää. 1800-luvun lopulta on useita mainintoja erikoisista saaliista, jotka ovat käyneet kalastajien pyydyksiin. Esimerkiksi vuonna 1881 lautamies Matti Kyröläinen Olhavan kylästä sai saaliikseen delfiinin, jonka nänneistä tippui maitoa. Delfiinin traani mainittiin paremmaksi kuin hylkeenrasva.

Vuonna 1897 lohiverkkoon puolestaan tarttui outo, suuri kala, jolla oli ”5 luuharjaa, 2 sivuilla ja 1 selässä. Kuonosta eroaa ymmyrkäinen 3 tuumaa pitkä nahkatorvi ulos.” Lieneekö kalajumala ajanut oudot eväkkäät paikallisten verkkoihin?

Pakkolunastettu Krunnien saaristo

”Se pappa on kyllä vieläki katkera niistä pakkolunastuksista. Kolokytäluvulla se oli poikasena mukana rakentamassa isänsä kalastusmajaa sinne ja sanoo, että herrojen ryyppypaikaksi ne meni ne saaret”, kertoo 1980-luvulla syntynyt paikkakuntalainen isoisänsä suhtautumisesta Krunneihin.

Kalajumalien valtakunta eli Krunnien saaristo koostuu kahdesta suuresta pääsaaresta, lähempänä mannerta olevasta Maakrunnista ja kauempana merellä sijaitsevasta Ulkokrunnista sekä joukosta pienempiä saaria. Matkaa mantereelle on vähimmillään yksitoista kilometriä. Krunneja ympäröi hyvä kalastusmatalikko, josta nousi aikanaan runsaasti lohta, siikaa ja silakkaa. Krunneilla onkin vanhoja kalastusmajoja, jotka on rakennettu kalastusretkillä yöpymistä varten. Saarilla oli merkitystä myös karjataloudelle, sillä merestä nousseet rantaniityt olivat talollisille tärkeitä rehunkeruun kannalta.

Krunnien saaristo on nykyisin luonnonsuojelualue, joka perustettiin epävirallisesti vuonna 1937 ja jonka status vahvistettiin Oulun lääninhallituksen päätöksellä vuonna 1956. Suojelualuetta hoitaa Krunni-Säätiö. Alkujaan Maakrunnisäätiön nimellä toimineen säätiön tarkoitus oli suojella Krunnien linnustoa, jota paikalliset hyödynsivät metsästämällä ja munia keräämällä. Erityistä huolta tunnettiin haahkan, merihanhen ja ruokkien puolesta. Säätiön tarkoituksena oli hankkia omistukseensa Krunnien saaret, ja jo alkujaan suunnitelmana oli rajoittaa liikkumavapautta alueella sekä vartioida sitä.

Saarten hankkiminen säätiön omistukseen ei kuitenkaan tapahtunut yhtä helposti kuin säätiön perustaminen. ”Eräät suuryhtiöt” olivat lahjoittaneet varoja maa-alueiden hankintaan, mutta paikalliset joko kieltäytyivät myymästä maitaan tai pyysivät niistä säätiön näkökulmasta liian korkeita hintoja. Niinpä säätiö pyysi pakkolunastusta valtion välityksellä ja sen myös sai. Perusteluna olivat alueen luonnonarvojen lisäksi myös kulttuuriarvot, eli venevalkamien ja hylkeenpyytäjien suojavarustusten säilyttäminen. Osa näistä oli vielä aktiivisessa käytössä pakkolunastusten aikaan. Kylän jako- ja kalastuskunta anoi valtioneuvostolta pakkolunastuksen hylkäämistä, mutta pakkolunastus toteutettiin.

Säätiö rakensi Maakrunniin asunnon vartijalle sekä vierasmajan. Suojelualueen vartiointiin säätiö sai valtiolta avustusta vuodesta 1937 lähtien. Krunni-Säätiö on vartioinut saaria koko suojelualueen olemassaolon ajan, kirjoittamishetkellä 80 vuotta. Luonnonsuojelualueen vartiointi on Suomen oloissa kuitenkin erittäin poikkeuksellista.

Krunni-Säätiö suosittelee saarilla vierailua vain ”kokeneille merenkulkijoille”, sillä saarilta puuttuu turvallisen rantautumisen mahdollistava venesatama. On ilmeistä, että saaret ovat eristyneen sijaintinsa vuoksi lähinnä paikallisten merenkulkijoiden saavutettavissa, ja ulkopaikkakuntalaisilla on pääsy saarille vain paikallisten oppaiden avulla. Niinpä Krunni-Säätiön vartioinnin voi sanoa kohdistuneen ensisijaisesti paikallisiin.

Krunnit olivat ”kautta aikain” olleet iiläisille tärkeitä kalapaikkoja ja heinäniittyjä, joilla harjoitettiin myös hylkeenpyyntiä. Krunnien muuttuminen luonnonsuojelualueeksi merkitsi paikallisille taloudellista menetystä. Katkeruutta aiheutti myös se, että luonnonsuojelualue muodostettiin pakkolunastamalla saaristossa sijaitsevat paikallisten omistamat maa-alueet. Monet maanomistajat kokivat menettäneensä paitsi elinkeinonlähteen myös alueen, joka oli vuosisatojen ajan mielletty luonnostaan iiläisille kuuluvaksi.

Ulkokrunnissa sijaitsee nykyisin Oulun yliopiston Perämeren tutkimusaseman kenttäasema, joka on alkujaan rakennettu luotsiasemaksi vuonna 1872. Maakrunnin kalajumalan luona ei ole suoritettu arkeologisia kaivauksia, mutta Ulkokrunnissa on suoritettu arkeologisia inventointeja ja kaivauksia vuonna 2011. Tuolloin dokumentoitiin myös alueen jatulintarha sekä kivikompassi.

Krunnien kalajumalat

Krunnien kalajumalat ovat olleet yleisesti tunnettuja, ja niistä on useita kuvauksia 1800-luvulta. Muinaismuistorekisteriä varten ne on inventoitu 1990-luvun lopulla. Rekisteriin 30.11.1999 tehdyn kirjauksen mukaan Maakrunnin Äijänkummuksi kutsuttu kalajumala on ”jäkälän peittämä tasapaksu kivi, joka kapenee toiseen päähän. […] Kysymyksessä on vanha kalajumala, jolle kalastajien kerrotaan uhranneen vielä viime aikoina.” Rekisterikirjaukseen on tehty muutos 29.9.2004 ilmeisesti uuden inventoinnin seurauksena. On mielenkiintoista, että kuvauksen viimeistä lausetta ei ole muutettu. Kyseessä lienee lipsahdus, mutta Museoviraston rekisterin mukaan kalajumalalle saatetaan siis uhrata yhä edelleen.

Ulkokrunnin kalajumala on kadonnut. Ulkokrunnissa on kuitenkin Muinaismuistorekisterin mukaan edelleen ”jatulintarhoja, kivikompassi, röykkiö, verkkotarhoja, asunnonpohjia, merimerkki” sekä ”kivisäilöjä”.

Kadonneesta kalajumalasta on kuitenkin kirjallisia kuvauksia. J. W. Calamnius kertoo vuonna 1868 teoksessaan Muinaistiedustuksia Pohjanperiltä Krunnien kalajumalista näin: ”kivi-roukkioita kokoon-laadituita ihmisen kokoisiksi ja ihmisen muotoisiksikin, jotta saataisiin runsas kalansaalis, tyven ilma j. n. e.” Calamnius mainitsee, että myös Tukkikarilla on sijainnut kalajumala, mutta tästä kalajumalasta ei ole myöhempiä tietoja. Toisin kuin Krunnit, Tukkikari on kuitenkin lähellä mannerta, nykyisin maankohoamisen lähes mantereen liittämä.

Oulun kihlakunnan muinaisjäänteitä 1880-luvun lopulla kartoittanut Artturi Snellman tunnustaa, että ei hankalan matkan tähden ole käynyt tarkastamassa Krunnien kalajumalia mutta hänelle on kerrottu, että kivipatsaat ovat noin kolme kyynärää korkeita, ”joilleka kalamiehet vielä nykyisten ihmisten muistaessa ovat uhranneet rahaa, viinaa y. m. Patsaissa on yksi isompi kivi runkona, sitten pienempi kaulaa vastaava kivi ja vihdoin vankka kivinen pää. Sitä peitti vielä toisinansa laudasta tehty ’lakki’.” Se, että kalajumalia joskus peittää puinen lakki ja joskus ei, kertoo elävästä suhteesta niihin: jonkun on käytävä laittamassa lakki jumalan päähän, sillä ulkosaariston sääoloissa laudasta tehty lakki ei säily paikallaan kiven päällä kuin muutamia vuosia, korkeintaan vuosikymmenen.

Myös Kaiku-lehdessä 7.7.1883 ilmestyneessä kirjoitelmassa kuvataan Ulkokrunnin kalajumalaa. Nimimerkki -a-o oli kruunun palvelijan mukana päässyt vierailemaan Ulkokrunnille, missä luotsinvanhin esitteli heille luolia, joihin Isonvihan aikana oli piilouduttu, sekä muita muistomerkkejä.

Erityisen huomion ansaitsee kiviröykkiö, josta oli majakkatornia rakentaessa otettu kiviä. Tuosta röykkiöstä oli kuitenkin noussut pääkalloja. Vainajat olivat käyneet varoittamassa majakan rakentajia unessa ”liikanaisesta kohtelemattomuudestaan”, minkä seurauksena röykkiö oli jätetty rauhaan. Kalajumalaa puhutellaan kirjoitelmassa Äijäksi ja sillä kerrotaan olleen ”tukeva vartalo yhdestä suuresta kivestä, kaula eri kivestä, ja vihdoin uljas kivipää”. Ulkokrunnin kadonneesta Äijästä muistuttaa paikannimi Äijänharju, saaren korkein kohta.

Kirjoittaja valittelee Äijän menettäneen ”pahanilkisten ihmisten ilkivaltaisuudesta merkityksensä”, sillä Äijää oli runneltu ampumalla hyljepyssyllä niin, että kalajumala makasi pitkällään, pää irtonaisena. Kalajumalaa ampuneet vandaalit olivat vieneet mukanaan sille uhratut Ruotsin vallan aikaiset rahat. Snellman vahvistaa kertomuksen kalajumalan kaatamisesta ja löydetyistä vanhoista ruotsalaisista rahoista.

Kertomus hyljepyssyllä ampumisesta herättää ajatuksia. Miksi uhriksi tuotujen vanhojen rahojen viejät ovat päätyneet ampumaan kalajumalaa? Ovatko kiven ampujat edes ensisijaisesti halunneet rahaa? Kiven juureltahan olisi helppo poimia uhrirahat ja soutaa sitten salaa tiehensä. Onko kyse pikemminkin tietoisesta ryöstöstä kalajumalalta kuin uhrirahojen varastamisesta kalastajayhteisöltä? Ovatko ampujat halunneet tehdä vihansa kalajumalaa kohtaan yleisesti tiettäväksi – vai onko kyse pelkästä humalaisten ilkivallasta?

Väinö Tolosen toimittamassa kirjassa Ii ja Yli-Ii 1800-luvun lehdissä (1997) on kuva kivestä, jota Tolonen arvelee Ulkokrunnin kalajumalan jäljellä olevaksi osaksi. Paikalliset kuitenkin sanovat naureskellen, että Ulkokrunnin kalajumala olisi vain kävellyt tiehensä vihastuneena huonosta kohtelustaan.

Artturi Snellman kirjoittaa yhteenvetonaan kalajumalista: ”Nykyjään ovat nämät patsaat – eli kansan puhetapaa käyttääkseni – ’äijät’ kaadetut.” Merkillepantavaa on se, että Snellman käyttää monikkoa ja vaikuttaa siis viittaavan sekä Maakrunnin että Ulkokrunnin kalajumaliin.

Kalajumalien ampumisesta ja kaatamisesta on useita tietoja, mutta niiden pystyyn nostamisesta ei. Muistitiedon mukaan Maakrunnin kalajumala olisi ollut kaadettuna myös 1940- ja 1950-lukujen taitteessa, jolloin päätä kuvaava kivi olisi ollut irronnut. Nykyisin kalajumala on kuitenkin pystyssä, mutta on epäselvää, koska se on nostettu pystyyn ja onko se kenties kaadettu useita kertoja. Koska se on käyty pystyttämässä uudelleen? Tai – haastateltavien huumoria mukaillen – ehkä kalajumala onkin itse noussut jaloilleen!

Kalajumalan ja Kristuksen välissä

”Kyllä siellä varmaan nytkin joku hirvenkallo on”, sanoo eräs paikkakuntalainen.

Perämeren alueella maankohoaminen on voimakasta, ja Krunnien saaristo onkin noussut merestä vasta 1500-luvulla, minkä jälkeen se on ollut matala meren huuhtoma santapankki hyvinkin parisataa vuotta. Niinpä kaikki Krunneihin liittyvä perimätieto sijoittuu historialliselle ajalle. Krunnien kalajumalat tekeekin mielenkiintoisiksi se, että kalajumalien sijoittaminen näille saarille ei ole jäänne kristinuskoa edeltävältä ajalta vaan elävää kansanuskoa.

Ensimmäinen kirjallinen tieto Iistä osana Kemin kappeliseurakuntaa on vuodelta 1374, mutta tuolloin kristinusko lienee jo ollut vakiintunut alueelle. Krunnien kalajumalien palvonta onkin alkanut alueella useita satoja vuosia sen jälkeen, kun alue on historiallisten arkistolähteiden mukaan kristillistynyt.

Uhrikiviä ja kalajumalia on suomensukuisten kansojen parissa palvottu sekä yksityisesti että koko yhteisön voimin riippuen siitä, millaisesta juhlamenosta on kyse. On kuitenkin pidettävä todennäköisenä, että Krunnien kalajumalien palvonta on ollut nimenomaan yksityistä, yksittäisten kalastajien tai hylkeenpyytäjien uskonnollista toimintaa, jossa toivottiin omaa hyötyä tai kiitettiin saadusta saaliista, sillä yhteisöllisessä mielessä Ii on kuulunut kristilliseen alueeseen.

Iiläisistä tavoista palvoa kalajumalaa ei ole säilynyt tietoja, mutta vertauskohdaksi voi ottaa sen, mitä kansanuskosta muuten tiedetään. Suomalaisessa kansankulttuurissa tyypillisin tapa vedota kalajumalaan tai muuhun vettä hallitsevaan olentoon oli uhraaminen. Uhreista yleisimmät olivat hopea, viina ja kala: oli tavallista uhrata esimerkiksi kalaa kevään ensimmäisestä kalansaaliista tai syötäväksi valmistettua kalaa.

Uhraamisen tavat poikkeavat alueellisesti. Joissain paikoin hopean tuli esimerkiksi olla kolmen eri kuninkaan hopearahoista vuoltua, toisaalla keitetyn kalan ruodot tuli viedä haltijalle täysin ehjinä tai uhraajan tuli olla alaston neitsyt. Kunnioitusta tuli osoittaa myös kalastettujen kalojen perkuutähteille kuten suolille ja suomuille: niitä ei tullut heittää tunkiolle vaan polttaa kuin vainaja ikään, ja tuhkat tuli viedä takaisin siihen järveen, josta kala oli kalastettu. Tällä tavoin vedenhaltijan kanssa säilyi sopu. Uhrin antamisella oli kuitenkin kaupanteon luonne: uhrin vastineeksi kalajumalan tai vedenhaltijan odotettiin antavan hyviä kalansaaliita.

Kalan uhraaminen kalajumalalle tai vedenhaltijalle tuntuu hieman takaperoiselta: eikö kala ollut nimenomaan kalajumalan itsensä hallitsemaa, ja eikö tällä ollut kalaa yllin kyllin itselläänkin? Kalastetun kalan ruotojen palauttamisen kalajumalalle voi nähdä myös saaliin kunnioittamisena, joka kuvastaa ajatusta kiertokulusta, jossa ruodoiksi ihmisen suussa päätynyt kala uusiutuu. Saman tyyppisiä uskomuksia liittyy metsästyssaaliiseen: saaliksi saadun eläimen – eritoten karhun – luut oli palautettava ehjinä takaisin metsälle, jotta eläin metsässä uudistuisi.

Erilaisilla uhrilaaduilla onkin erilaiset taustat. Kalan tai saaliiksi saadun kalan ruotojen uhraamisen kalajumalalle voi nähdä osana maailmankuvaa, jossa ihmisen on tehtävä oman roolinsa mukaiset teot kalansaaliiden uusiutumiseksi eli palautettava osa saaliistaan sinne, mistä se on saatu. Hopean tai viinan uhraaminen sen sijaan liittyy näiden uhrilaatujen arvoon: uhrin on oltava kallis, ja uhriteko sinänsä osoittaa kalajumalalle uhraajan vilpittömyyden. Kalajumalalle annettua uhria ei pidäkään nähdä asiana, jonka kalajumala erityisesti haluaisi, vaan asiana, jota uhraaja pitää arvokkaana.

Perämeren alueella vedenhaltijoille on viety uhriksi erityisesti asioita, jotka liittyvät maahan siten, että maa- ja vesielementti yhdistyvät uhrissa ja sen saajassa. Eräs haastateltava kertoo Krunneille uhratun esimerkiksi hirvenkalloja, kun taas hylkeen ja saukon kalloja, siis vesinisäkkäitä, uhrattiin maata hallitseville uskomusolennoille.

Vedenhaltijoiden perhe

Krunnien kalajumalien palvonnan laajemman taustan muodostaa suomalainen kalastukseen liittyvä kansanperinne, erityisesti kalastusloitsut ja -taiat. Kalastustaikuutta kuten myös muita elinkeinoihin liittyviä taikuuksia luonnehtii uskomus onnen määrän rajallisuudesta. Uskomuksessa oletetaan, että jos jollakin on hyvä onni jonkin asian suhteen, onni on samalla joltakin toiselta pois. Jossain määrin tämän voi kalastuksen suhteen ajatella pitävänkin paikkansa: vesialueella on yleensä tietty määrä kaloja, ja runsaan kalastuksen myötä kalakannat voivat vähetä. Omia pyydyksiä, kalavesiä ja kalalle lähtemisiä siunattiin ja suojattiin, ja toisaalta toisen pyydyksiä ja kalavesiä pyrittiin pilaamaan.

Kalajumalille uhraaminen on kuitenkin erilainen käytäntö kuin sellaisten taikojen tekeminen, joilla pyritään joko suojautumaan toisten ihmisten toiminnalta tai vaikuttamaan toisen ihmisen toimintaan. Suuri osa muistiinmerkityistä kalastustaioista on suunnattu ihmiseltä ihmiselle, mutta kalajumalalle uhraamalla pyritään vetoamaan uskomusolentoon ja tämän suosiollisuuteen. Siinä, missä metsästysloitsuissa puhutellaan suoraan saalista, riistaeläintä, kalastusloitsuissa puhuteltavana ei ole kala, vaan vedenhaltija: ”Vellamo, vein emäntä, Ikiturso, Äijön lapsi”.

Mainittakoon muuten, että sekä Ulkokrunnin kadonnutta kalajumalaa että Maakrunnin edelleen seisovaa kalajumalaa kutsutaan Äijäksi. Kansanrunossa Äijää ei puhutella suoraan, vaan puhuteltavana ovat lempeämmäksi mielletty Vellamo, veden emäntä, ja Ikiturso, jota nimitetään Äijön lapseksi. Äijä lienee mielletty etäiseksi, kunnioitettavaksi ja pelottavaksikin hahmoksi, jota ei sovi lähestyä.

Kansanperinnearkistoon on talletettu paljon mainintoja veteen liittyvistä, ei-kristillisistä jumaluuksista ja ylimaallisista olennoista: esimerkiksi näkki, vedenneito tai Ahti. Vedenhaltijan ja kalajumalan ero on selkeä siinä mielessä, että kalajumalaa palvotaan ihmisen tekemän kuvan kautta, kun taas vedenhaltija voi näyttäytyä ihmiselle eri hahmoisena tilanteesta riippuen. Jos vedenhaltija oli kaunis ja lempeäkasvoinen, sopi toivoa hyvää kalastusonnea, mutta jos haltijan ilme oli kolkko, oli syytä varoa.

Ulkonäöltään vedenhaltijat saattoivat muistuttaa hyljekasvoista naista tai silmäpuolta kalaa. Ahtia kuvataan hyljettä muistuttavaksi vanhaksi mieheksi, jolla on parta vesiruohosta ja koti kalanluista. Kalajumala sen sijaan ei näytä miltään muulta kuin siltä hahmolta, jonka ihminen on sille antanut joko kokoamalla kivestä tai veistämällä puusta.

Vedenhaltijoita saattoi myös hyväksikäyttää tai huijata. Vesihiiden saattoi nostaa kaloja varastaneen tai pyydyksiä pilanneen henkilön rangaistukseksi. Vesihiisi ei kuitenkaan vainonnut uhriaan ilman sitä nostavaa taikaa; se ei siis ole itsenäisesti toimiva henkiolento vaan ihmisen koston väline.

Epäsuotuisiksi todettuja vedenhaltijoita pystyttiin myös karkottamaan erilaisilla taikakaluilla ja loitsuilla, jolloin haltija saatiin muuttamaan toiseen järveen tai jokeen ja uusi mieluisampi haltija voitiin saada tilalle. Yhdestä järvestä karkotettu vedenhaltija saattoi riitautua toisen vedenhaltijan kanssa muutettuaan vesistöstä toiseen. Tällainen vedenhaltijoiden välinen kinastelu piirtää olennot varsin ihmismäisiksi omine heikkouksineen ja kaunoineen.

Krunnien kalajumalia sen sijaan ei kuvata tällä tavoin antropomorfisoituina, joten vedenhaltijan ja kalajumalan välillä on uskomusolentoina selvä ero. Olennaista on kuitenkin kunnioitus, jota kalastajan tulee osoittaa sekä vedenhaltijaa että kalajumalaa kohtaan: hattu on otettava päästä ja puhuttelun on oltava nöyrää.

Tällaisella asenteella ovat iiläisetkin Krunnien kalajumalia lähestyneet – lukuun ottamatta niitä muutamaa, jotka ovat tarttuneet hyljepyssyyn!

Lähteet

• Calamnius, J. W. 1868: Muinaistiedustuksia Pohjanperiltä. Suomi. Toinen jakso, osa 7. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
• Iin seurakunnan historia 1998: Kirjoittajat: Kyösti Elo, Reija Satokangas ja Jouko Vahtola. Iin seurakunta ja Iin historiatoimikunta, Ii.
• Ilomäki, Henni 2014: Loitsun mahti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
• Lehikoinen, Heikki 2009: Ole siviä sikanen. Suomalaiset eläinuskomukset. Teos, Helsinki.
• Muinaismuistorekisterikohde 139010060: Äijänkumpu, Ii. http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=139010060
• Muinaismuistorekisterikohde 139010003: Ulkokrunni, Ii. http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=139010003
• Puolakka, Hanna 2016: Kyllä joessa kaloja riittää. Historian kandidaatintutkielma, Oulun yliopisto.
• Snellman, Artturi 1887: Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja IX: Oulun kihlakunta. Muinaistieteellisiä ja historiallisia lehtiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
• Tolonen, Väinö (toim.) 1997: Ii ja Yli-Ii 1800-luvun lehdissä. Iin Kotiseutuyhdistys ry., Ii.
• Tolonen, Väinö (toim.) 2000: Sanomia Iistä ja Yli-Iistä vuosilta 1925–1939. Kustannus Pohjoinen ja Iin Kotiseutuyhdistys ry., Ii ja Oulu.