Ajatuksia maahanmuutosta ja ihmisten valintoja rovaniemeläisittäin

Ensimmäisenä mieleen jää elokuvan valoisuus ja ensisekunneista lähtien onnistunut sommittelu. Alkuun asetelma mietityttää: mitä rovaniemeläisohjaaja Miia Tervo (s. 1980) esittelee lappilaisuudesta ja tuttavallisen turvallisesta Rollosta eli kotikaupungistaan Rovaniemestä? Murretausta särähtää, mutta elokuvan edetessä siihen luontevoituu. Elokuva etenee murteen tavoin takapainoisesti, rennosti ja huomaamatta, ja englannin käytön tavoin hiukan kömpelösti ja kotikutoisesti. Dialogivetoisuudesta kumpuavat ihmisten taustat ja äänenpainot yhteisön jäseninä.

Miia Tervo on aiemmin tullut tunnetuksi kiusaantuneisuutta käsittelevistä näpäköistä lyhytelokuvistaan, jotka herkuttelevat ihmisten valinnanvapauksilla. Kerronnan tasot ovat omaperäisyyksien kautta oivaltavia lohkaisuja arvoista ja banaaleista sattumuksista. Ensiohjaus kokopitkäksi on aina osiensa summa, ja tällä kertaa silmäys lappilaisuuteen, syrjääntymiseen ja inhimillisyyden rajoihin on kauttaaltaan melko onnistunut. Pieniä kömpelöitä hellyydenosoituksia -lyhytelokuvan (2015) tavoin tervomainen pikakirjoitus heitteille jätetyistä, harhailevista ihmisistä on avoin ja soma kuvaelma ihmisyyden laajuudesta ja sen ulottuvuuksista.

Elokuvan tematiikka perustuu ennakkoluulojen varaan. Suomalainen jurottaja on Juha (Chike Ohanwe), mahdollinen entinen koripalloilija ja väriltään kantasuomalaisista poikkeava. Maailmaa syleilevä humanisti on toki Steiner-koulun opettaja Ulla. Tähänkin elokuvaan sinisilmäisyyttä ja vaaletukkaisuutta edustamaan on ympätty tietysti Pamela Tola, koska muita naisnäyttelijöitähän tällä hetkellä Krista Kososen lisäksi on mahdotonta löytää.

Kehujen saatteessa Mimosa Willamo tekee näyttävän nimihahmo Auroran roolin vaivattomasti, leppoisasti ja jopa härskisti. Harvoinpa sitä tulee kehuneeksi suomalaisen elokuvan kännäilyä, mutta niin vaan hoitaa Willamo rohtuneen roolinsa liioittelematta ja alleviivamatta. Tykästyin huolittelemattomaan englannin käyttöön ja ilmeikkyyteen muidenkin henkilöiden rooleissa, mutta Willamon vaivattomuus ja lohduttomuus lumoaa.

Tervon luottonäyttelijöistä Hannu-Pekka Björkman heittää roolinsa alkoholisoituneena isähahmona hiukan yli. Alkoholisoituminen ja syrjäytyminen ovat läsnä ensikohtauksista lähtien ja niiden mässäilevyys lyö paikoin silmille. Teemoina syrjäytyneisyys, köyhyys ja irtonaisuus rakennetaan kuitenkin ihmislähtöisesti. Hoipertelevaa sen sijaan on esitellä alkoholismin tunnuspiirteistö piilopulloineen ja morkkiksineen.

Virttynyttä Lappi-imagoa pihdataan hämmästyttävän kauan. Pumpattava joulupukki tuodaan ruudulle yllättävän myöhään, mutta kun tälle tielle kerran on lähdetty, toki mukaan on ympättävä sauna-, avanto- ja jurokulttuurit juuri sillä pieteetillä, mitä canneslaisten palmujen alla meistä halutaankin havaita. Joulukuusikin on kaadettava, koska siinä on symbolisesti jotakin niin rovaniemeläistä kuvastoa, että sitä ei voi kuin juurruttaa lisää kuvatasoihin ja metaforioihin.

Koska kuvauspäiville ei ilmeisesti revontulia sattunut, elokuvan nimi huolehtii tästä assosiaatiosta. Sen sijaan yhtään japanilaista etsimen läpi tiirailevaa arkkihahmoa ei löydy. Muoniossa autoja testaava saksalainen sen sijaan on kekseliäs lisä, joskin arkkityypistähän tässäkin on lopulta kyse.

Rolloa esitellään lokaatioiden kautta sen sijaan hätkähdyttävän säästeliäästi. Jätkänkynttilä näkynee taustalla kertalleen, mutta muuten kliseet Rovaniemen keskustan nuhjuisuudesta on rajattu pois. Maamerkkejä korvataan avarilla maanteillä ja syrjäisyydellä. Valinnat ovat onnistuneita ja talvimaisema impeä.

Naisohjaajan valinnaisuus nostoineen näkyy sen sijaan raikkaasti: Suomi-filmi-lainauksesta lähtien korostetaan itsenäistä, vahvaa ja pelkäämätöntä naisihannetta. Huolehtivuus, kaitseminen ja jopa kategorisoitu äidillisyys paistavat läpi. Grooming ja ksenofobia listataan kärkkäästi ja sillä luodaan dikotomiaa ehkäpä jopa mässäillen.

Elokuvan kerrontakieli on rikas, huoliteltu ja piristävän rajattu. Kuvaaja Arsen Sarkisiantsin ja leikkaaja Antti Reikon kädenjälki tekee elokuvalle oikeutta. Otokset ovat laaja-alaisia, kirkkaudella ja neonvaloin leikittelevää. Talvikuvauksen loppukohtaus on sanalla sanoen härmistyvä ja tammikuisen narskahteleva.

Ja kun kerran kehuilla saatetaan, vietäköön vielä jotakin siihen koriin: nuo ylväät musiikkivalinnat! Laura Naukkarinen alias Lau Nau luo luontevan osan maalailevaan skenografiaan. Jaakko Laitisen ja Väärän rahan karnevalisoiva ja häpeilemätön humppa tuo ihmistuoksuisuutta rosoisuudellaan. Klassisen musiikin virttyneet valinnat cosifantutteineen ja Bizet’n Carmenineineen osoittavat luokkaeroja ja pysähtyneisyyttä. Harvoinpa lopputeksteissä musiikki valtaa ruutua viehättävästi ja nerokkaasti. Leikkauksen saumattomuus tukee rytmiikkaa ansiokkaasti ja tuo kerrontaan modaliteettien kerrostuneisuutta.

Oman kuriositeettinsä häivähdyttävät luovat, harkitut taidelainat: Särestöniemi Lappi-kuvana pm ehkä jopa itsestäänselvyys jälkikäteen ajateltuna, mutta populaarikulttuurin lainat Suomi-filmeineen ja laitosmaisemineen kutkuttavat. Erityisesti Jouluelokuva hiveli mieltä kaikessa siinä virttyneisyydessään, jota elokuva katkelmallaan edustaa.

Jos jotain syyttelyä tai kritiikkiä on nostettava, niin ainako se baarikuvasto on pakko nostaa ennalta-arvattavine vessa- ja tiskinäkymineen? Prisman poltettu vihreys pimeyttä vasten lienee nykykuvasto ajastamme. Grillin hämy ja rasvantuoksuisuus toisaalta antavat arvoa lavastuksen kekseliäisyydelle. Spotit antavat interiöörin kautta arvokasta tietoa taustahenkilöistä ja heidän valinnoistaan. Tällä kertaa pikkunäppäryys kantaa soinnukkaasti.

Parannus, eskapismi, stereotypiat, yksilön valinnat sekä inhimillisyys teemana ovat käytetyimmät sitten ranskalaisen uuden aallon. Tokihan matkaan on lisättävä vielä etääntyvä kaipuu, yksinäisyys ja saavuttamattomiin etenevä romanssi. Rohtuva kuvaus näkyy päähenkilöiden arpina ja romahtaneena yleisilmeenä. Kaurismäkeläinen maisema on taustalla, mutta hiljaisuuden korvaa letkeähkö dialogitulva. Suomaiseksi esikoisohjaukseksi pahimmat reiät jäässä vältetään, mutta välillä vaivaantuneisuus valtaa katsojan: Olisiko tältäkin voitu välttyä? Miksi tätä ei voitu sanoa toisin? Soisiko elokuvan olevan kerronnan kannalta jäyhäkkäämpi?

Kehuja elokuva saa muuten hitaasti etenevästä rakentelustaan huolimatta lopetuksestaan. Se on kiertelemättä täpäkkä ja elähdyttävä. Elokuva tuo suomalaiseen 2010-luvun näkymään vahvan naisohjaajan, joka tarjoaa kuitenkin jotain elähdyttävämpää kuin Aku Louhimiehen pakotettu maskuliinisuus on tarjonnut läpi 2000-luvun.

Onkin toivottavaa, että Tervo jatkaa valitsemallaan polulla. Esikoisohjaukseksi työssä on sitä otetta, joka myöhemmin raivaa pilkistävää karnevalisointia arkemme vastakkainasetteluun 2020-luvun parempina ihmisinä.