Kun pienempi lapseni tuli mukaan kuvioihin, leikki vapautui. Kaksivuotias pistelee leikkijöitä uhkaavan mörön rennosti suuhunsa ja toteaa, että hyvää on ja maistuupa ihan kurkulle. Toisiaan seuraaville älyttömyyksille on vain antauduttava. On antauduttava sille, että mitä tahansa voi tapahtua ja se on ihanaa, siinä on leikin ydin. Vapaudessa ja antautumisessa.

Tämä outo vuosi on saanut minut pelkäämään jähmettymistä, haikailemaan maisemanvaihdosten perään ja etsimään uusia uria ajatuksille ja työlle. Vaikka olen kotona pyrkinyt välttelemään leikkimistä, kirjallisiin töihin olen etsinyt leikin tuntua.

Yhtenä aamuna ladoin lounastarpeita pöydälle työtiloillani Hailuodon Kulttuuritalo Päiväkodilla. Vierellä häärinyt liiketaiteilija nappasi minulta kananmunan ja sanoi: ”Tehdäänpä harjoitus.” Meditatiiviseksi mainostetun harjoituksen tavoitteena oli saada kananmuna pysymään pystyssä pöydällä, suippo kärki taivasta kohden. Kokeile itse, se ei ole aivan yksinkertaista.

En uskonut, että juuri oma munaseni voisi pysyä pystyssä.

Meitä oli useampi yrittämässä. Kerta toisensa jälkeen muna kellahti kyljelleen. Syytin pöydän epätasaista pintaa, munan muotoa. En uskonut, että juuri oma munaseni voisi pysyä pystyssä. Kun viimeinenkin kaveri sai omansa aloilleen, antauduin. Kyllä tämä onnistuu minultakin. Ja niin se onnistui.

Tehtävä oli vaatinut syvää keskittymistä. Harjoituksen jälkeen mieli oli asettunut vähän omituiseen asentoon ja pääsin suoraan tekstin imuun. Sovimme, että jokainen voisi tuoda vuorollaan erilaisia harjoituksia aamunavauksiksi. Kai ne ovat sosiaalisesti hyväksyttäviä leikin muotoja aikuisten maailmassa.

Olen kokeillut vuoden mittaan liiketaiteen harjoituksia kuten kehokirjoitusta, jossa sanoja ja lauseita liikutaan ja löydetään sitä kautta uusia merkityksiä ja mielleyhtymiä. Olen testannut uusia työrutiineja, kävellyt tunnin, kirjoittanut puoli, tanssinut ja kirjoittanut vuorotellen. Haluan ajatella, että luovuutta ruokkivia nyrjähdyksiä on mahdollista etsiä läheltä ja keskeltä niin sanottua tavallista elämää – siis akuuttiin tarpeeseen. Haluan löytää niiden luo ilman, että raha vaihtaa omistajaa tai että minun on lennettävä maailman toiselle laidalle tuutaten ilmaan hiilidioksidia, hiilivetyjä, pienhiukkasia ja muuta moskaa.

”Kuinka säilyä tuoreena maailmassa?” on leikkiharjoitusteni taustalla häilyvä kysymys. Juttelimme eronneen ystävän kanssa siitä, miten absurdia on, että omat mahdollisuudet nähdäkseen on elämän perustusten monesti sorruttava. Vasta järisyttävän mullistuksen jälkeen ihmiset näkevät uudet suunnat, joita kohti lähteä kulkemaan. Usein nuo suunnat olisivat olleet mahdollisia ilman mullistustakin.

Haikailen, että saisin ystävän uuden mielentilan lainaan. Haluaisin nähdä oman elämäni mahdollisuudet tuorein silmin. Nähdä, että tuonnekin voisin katsoa ja mennä ja tuonne. Vai tarvitseeko mennä mihinkään? Voiko pysyä tuoreena maailmassa vaihtamatta olosuhteita tai maisemaa, horjuttamatta valittuja linjoja, vai onko jonkinasteinen jähmettyminen väistämätöntä? Kuinka paljon kukin meistä voi ylipäätään vaikuttaa elämänsä kulkuun?

Rebekka Solnit muotoilee kirjassaan Eksymisen kenttäopas näin: Mikään logiikka tai ennustus ei pystyisi selittämään valaan evoluutiota, jossa muinainen vesiolento viettää vuosimiljoonia maan kamaralla ja palaa sitten mereen muuttuakseen olennoksi, joka on täysin erilainen kuin mikään mikä voisi selviytyä maanpinnalla. Voi käydä kuinka vain, se on leikin ja elämän tragedia ja riemu.