On vaikea kuvitella, miltä Hyrynsalmi näyttää isän silmin tänään. Tai kaikkina niinä kertoina, kun hän on palannut reissuiltaan Kainuuseen. Istua nyt ensin jossain kuhisevassa suurkaupungissa huurteisella ja sitten tuijottaa tupakeittiön ikkunasta lämpömittaria. Mietin asiaa, kun isä tuli käymään luonani Mustarindassa.

Esittelin isälle taiteilijataloa, joka rakennettiin kansakouluksi. Kiersimme sen korkeita 50-luvun tyylisiä huoneita. Näytin ison keittiön, jonka leivinuunissa paistoimme yhtenä päivänä porukalla pizzaa. Osoitin pihasaunaa, vanhaa navettaa ja kasvimaata. Kerroin, kuka taitelija missäkin huoneessa työskentelee ja mistä he ovat kotoisin. Kävimme talon vintille kunnostetussa suuressa ja valoisassa näyttelytilassa. Siellä valmisteltiin seuraavan viikon koululaisvierailua.

Lähdimme sitten talolta kylälle juomaan kahvit. Ajoimme ensin jyrkkää hiekkatietä alas Paljakalta kohti Ukkohallaa ja siitä edelleen kirkonkylälle. Katselin auton ikkunasta vilisevää metsää. Ajattelin tutkimusaineistoani, Kainuuseen sijoittuvaa Metsolat-televisiosarjaa. Kysyin isältä, mitä Kainuu nykyään merkitsee hänelle. Isä sanoi, että se merkitsee jatkuvasti vähemmän. Moni tärkeä ihminen on kuollut, oma koti ja lapset ovat muualla.

Saavuimme Hyrynsalmen keskustaan, jonka autio tori ja rapistuneet liiketilat ovat mielestäni näyttäneet aina surullisilta. Liikutuin, kun näin teinipojan rullalautailevan työttömien kirpputorin edessä. Nykyään myös Hyrynsalmen hermokeskus on halpuuttava marketti. Sieltä saa ruuan lisäksi päihteitä ja polttoainetta.

Metsoloissa kainuulaisuus luonteenpiirteenä rinnastetaan poikkeukselliseen sinnikkyyteen. Ajellessamme takaisin kohti Mustarindaa kysyin isältä, ovatko hänen mielestään kainuulaiset ihmiset jotenkin erilaisia kuin muualla Suomessa asuvat. Isä sanoi, että eivät he hänen mielestään ole. Isä lähti ja jäin miettimään keskustelujamme.

Kysyin isältä, mitä Kainuu nykyään merkitsee hänelle. Jatkuvasti vähemmän, isä sanoi.

Maaseudulle sijoittuvaa Metsolat-sarjaa pidettiin aikanaan nostalgisena. Toisaalta sen kertomat onnellisesti päättyvät sankaritarinat nähtiin utooppisina. Kirjassa Kaipaava moderni (2015) tutkijat kirjoittavat, kuinka sekä nostalginen että utooppinen suhde aikaan ovat yllättävän lähellä toisiaan. Molemmat ovat ajatusmalleja, joiden avulla yksilöt vertailevat nykyisiä olosuhteita kuviteltuun hyvään olotilaan.

Mustarinda oli minulle utopian ja nostalgian törmäyspiste. Sain suurta mielihyvää talon menneiden vuosien estetiikasta. Sisustuksen jokainen elementti oli samaan aikaan tyylikäs ja käytännöllinen. Olohuoneen pianon päältä löysin vanhan mankan, jolla pystyin soittamaan huoneessani Bruce Springsteenin kasetteja. Pieni kirjasto oli täynnä mielenkiintoista lukemista.

Ymmärrykseni kasvoi, kun opin lisää talon toimintaa pyörittävien ihmisten edistyksellisistä ajatuksista liittyen ekologiseen elämäntapaan ja ihmisen ja luonnon suhteeseen. Keskustelin eräänä valoisana iltana maailman tulevaisuudesta talolla asuneen feministisen tutkija-taiteilijan kanssa. Hän oli toiveikas, koska ihmiset ovat lähtökohtaisesti uteliaita. Maailmassa on viisaita ihmisiä. Uskomatonta, että jotkut heistä kokoontuvat yhteen tuohon vanhaan taloon Hyrynsalmella. Kuinka jokin paikka tässä pahassa maailmassa voi olla niin kaunis sekä sisältä että ulkoa.

Isä kutsuu aavan meren takaa nousevaa taivaanrantaa kulkurin unelmaksi. Kulkurin unelmassa on kaihoa ja toivoa. Kuusikymppiselle merimiehelle se on utopiaa ja nostalgiaa. Isän jutut ovat kyllä runollisen viehättäviä.