Olen reissannut Pohjois-Norjassa joitakin kertoja, mutta Vesisaaren suunnalle matkani eivät ole ulottuneet. Ikävä kaukaiseen kolkkaan kasvoi Tuula Väisäsen Ida-romaanin myötä, sen verran voimakkaasti tunturit ja meri ovat osin Vesisaareen sijoittuvassa teoksessa läsnä.

Rovaniemen Sinetässä asuvan, käsikirjoittajana ja teatteriohjaajana työskentelevän Väisäsen esikoisromaani kertoo katovuonna 1866 syntyneestä pudasjärveläisestä Idasta, jonka norjalainen kauppamies Hans kuljettaa pienenä vauvana rajan yli kauas pohjoiseen, Vesisaareen. Hans ryhtyy vauvan salakuljettamiseen saadakseen perheeseensä kauan kaivatun lapsen mutta myös pelastaakseen tytön varmalta kuolemalta.

Hans ja Martha ottavat Idan omakseen, mutta onnettomuudeksi äiti Martha kuolee tytön ollessa vielä pieni. Hansin uusi puoliso ei siedä Idaa ja tyttö annetaan piiaksi Kåfjordilaiselle kauppiaspariskunnalle, Gunnarille ja Sofialle.

Vuosien kuluttua aikuisuuden kynnyksellä Ida havahtuu asemaansa palkattomana piikana ja muutenkin maistelee varastettua vapautta. Seuraus on perinteinen, ja Idan synnyttämä lapsi annetaan saman tien pois.

Väisänen kuljettaa Idan tarinaa eteenpäin aikamoisella vauhdilla. Kokonaisia vuosia loikataan yli, mutta nekin ajanjaksot, joihin pysähdytään, kiidetään läpi nopeasti. Tekniikka toimii, sillä Väisäsellä on taito tiivistää isoja tapahtumia, tunteita ja ajatuksia muutamaan sanaan ja lauseeseen.

Välillä kuitenkin huomasin haaveilevani perusteellisemmasta käsittelystä. Tarinaan on mahdutettu kiinnostavia teemoja ja aihelmia, joita olisi ollut varaa syventää, varsinkin kun sivujakaan ei romaanissa ole kuin selvästi alle kaksisataa. Olisin lukenut mielelläni laajemmin esimerkiksi siitä, mikä saa pohjimmiltaan hyväsydämiset miehet – Idan kasvatti-isä Hansin sekä kauppias-Gunnarin – seuraamaan ahdasmielisten ja toisinaan suorastaan ilkeiden vaimojensa toiveita.

Tarinassa on runsaasti henkilöhahmoja, mutta käsikirjoittajan rutiinilla Väisänen pitää langat käsissään. Monet ehkä vain pikaisesti tarinassa piipahtavat henkilöt rakentavat osaltaan käsitystä siitä, millaista elämä oli 1800-luvun puolivälin jälkeisessä Pohjois-Norjassa.

Ida on koskettava kertomus ulkopuolisuudesta, identiteetin rakentamisesta ja oman menneisyyden tuntemisen merkityksellisyydestä. Tarina on myös tarpeellinen muistutus siitä, ettei Suomikaan ole asukkaitaan aina hellinyt. Pakolaisvirta on joskus kulkenut myös Suomesta poispäin.