Arto Paasilinnan Jäniksen vuoden entuudestaan lukeneena ja näyttämösovituksia nähneenä lähdin Oulun teatterin kyseisestä esityksestä hämmentyneenä. Yleisön aplodit olivat runsaat ja kummaruksia nähtiin pariinkin otteeseen. Yleisö sai kokea pitkästä aikaa suuren näyttämön ensi-illan, mikä oli monelle ymmärrettävästi tärkeä kokemus. Itsekin odotin – kuten aina teatterilta – merkittävää kokemusta. Toisin kävi.

Näytelmät koostuvat kohtauksista, jotka parhaimmillaan nivoutuvat yhteen ja luovat eheän kokonaisuuden. Rakenne saa olla mosaiikkimainen, absurdi tai sieniä syöneen oloinen, kunhan se lopulta lunastaa itsensä ja kuljettaa katsojaa loppuun asti. Oulun teatterin Jäniksen vuodessa toiset osat toimivat, toiset taas eivät, mutta eheää kokonaisuutta se ei saavuttanut.

Insinööri Vatasta näyttelevä Heli Haapalainen teki paikoin hyvää jälkeä, mutta näyttämön sijasta rooli oli ohjattu ennemminkin televisioon. Kautta linjan näyttelijöiden mikittäminen söi osan ilmaisusta pois, kun instrumenttiaan ei tarvitse käyttää isolle näyttämölle vaaditulla jänteellä ja intensiteetillä. Mikittäminen mahdollistaa myös ilmaisun kääntämisen liiaksi pois yleisöstä, ja mielestäni se ylikäytettynä vieraannuttaa katsojan. Näin myös tässä Jäniksen vuoden tulkinnassa.

Jänistä esittää näytelmässä Aki Pelkonen, joka tekee kahtalaisen suorituksen: yhtäältä ontuvana ja loikkivana, kortsuja hotellihuoneessa räpsyttelevänä karikatyyrinä lattean, toisaalta taas syvällisenä kysymysten esittäjänä onnistuneen. Tällöinkin näyttelijäntyö on jälleen lakonista mutta yllättävän toimivaa. Pelkonen näyttää kytkeytyvän näinä hetkinä hahmoonsa niin, että tunne välittyy, ja esittää esimerkiksi lopun olennaiset kysymykset aidosti pohtien, kuin itsestään käsin.

Jäniksen funktio näytelmän toden ja epätoden rajapinnan symbolina ei kuitenkaan välity toivotulla tavalla. Kuten näytelmässä muutenkin, asioita pudotellaan katsojan eteen vähän ylimalkaisesti ja keskeneräisen tuntuisina.

Visuaalisesti näytelmä oli hienoa katsottavaa. Lavastaja Aino Koski käyttää taitavasti verhoja hyväkseen niitä avatessaan ja sulkiessaan, ikään kuin muistuttaen katsojia, että tarinassa on monta tulkinnan ja kerronnan tasoa. Mikä on totta, ja mikä ei? Paikoin oivaltavia olivat myös valoratkaisut, kuten kymmenien lyhtyjen laskeutuminen katosta tai yleisön pirstaleinen valaisu näytelmän loppupuolella. Tosin nämäkin yksittäiset valonpilkahdukset jäivät hieman irrallisiksi visuaalisiksi silmäkarkeiksi.

Näytelmän kohokohta oli Tuula Väänäsen näyttelemän hoitajan ja Haapalaisen Vatasen pitkä dialogi ”hullujenhuoneella”. Lieriömäiseen harsoon suljettu Vatanen ja satulatuolilla pitkin lavaa potkutteleva hoitaja toivat esille jotain syvää ja olennaista siitä, mitä Paasilinnan pohjalta Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin sovittama teksti tahtoo sanoa. Asettaako nyky-yhteiskunta, ihminen itse, vai molemmat epäinhimillisiä vaatimuksia elämän suhteen? Väänänen näyttelee tavalla, joka laittaa vihdoin jotain sisällä liikkeelle. Näin myös näytelmän kokonaisuudessaan pitäisi tehdä.

Miksi näin ei siis käynyt? Vatanen on hahmo, joka näytelmässä pitäisi lietsoa hulluuden, sekoamisen ja totaalisen eksymisen partaalle olosuhteiden ja muiden hahmojen toimesta. Hänen tulisi sieni- ja egotrippailla. Syödä lääkkeitä, vetää viinaa, sekoilla viikkotolkulla, muuttaa metsään ja sieltä pois, kestää jatkuvia yt-neuvotteluita ja työuupumusta. Ohjauksellisesti tässä missiossa on epäonnistuttu, ja kuti jää niin sanotusti piippuun. Vatasta näyttelevä Haapalainen joutuu repimään usein toistuvat raivarinsa ja sekoamisensa kuin tyhjästä. Kohtaukset alkavat ja loppuvat jokseenkin löysästi tai epämääräisesti.

Dramaturgisesti jotain olennaista on jätetty pois. Kysymykset ilmaantuvat kuin tyhjästä ja jäävät monesti hämmentävästi vastausta vaille. Näyttelijäntyö on paikoin rutiininomaista suorittamista, mikä voi tietysti johtua monestakin seikasta, mutta yleisöön asti moinen ei saisi näkyä. Huumoria koitetaan parhaan mukaan lypsää irti ja yhteiskuntakritiikkiäkin pudotellaan milloin radiosta, milloin replikoiden, mutta tietty irrallisuuden tuntu tämänkin mission yllä leijuu.