Hyvää elämää arktisissa laboratorio-olosuhteissa

Kirkkoniemi, Kirkenes, on Norjan itäisin kaupunki ja Sør-Varangerin kunnan keskus Jäämeren, Norjan ja Venäjän risteyskohdassa. Suomesta Näätämön rajanylityspaikalta kertyy matkaa 53 kilometriä. Varanginvuonon etelärannalla maisemat eivät muutu yhtä dramaattisesti kuin vaikkapa Kilpisjärveltä Yykeänperälle eli Skibotniin laskeuduttaessa, mutta tien laidan taloista tunnistaa kyllä siirtyneensä ulkomaille.

Kuten monet pohjoisen seudun isommat taajamat, Kirkkoniemikin on kasvanut kaivannaisteollisuuden myötä. Alueen asutus oli erittäin vähäistä ennen vuotta 1906, jolloin Bjørnevatnin malmilöydöksille perustettiin rautakaivos ja Kirkkoniemeen alettiin rakentaa myös rikastamoa. Väkeä Ruijan perukalle muutti muutamia tuhansia, ja enimmillään kaivos työllisti pitkälti toistatuhatta ihmistä. Kirkkoniemen keskustassa ja sen viereisissä taajamissa asuu nykyään seitsemisen tuhatta Sør-Varangerin reilusta 10 000 asukkaasta, ja vielä 1990-luvulla näistä yli neljäsataa oli kaivosyhtiö Syrvarangerin palkkalistoilla.

Raudan rikastamiseen palaamme vielä. Syrvaranger Oy:n pääomistaja Norjan valtio päätti kuitenkin 1985 ajaa kaivostoiminnan alas, ja vuonna 1996 tuotanto pysähtyi ja Kirkkoniemen rikastamo hiljeni. Ehkä sattumalta Pikene på Broen, minutkin elokuussa paikalle kutsunut yhdistystoimija, perustettiin juuri samana vuonna.

Edvard Munchin kuuluisan ”Tytöt sillalla” -maalauksen mukaan nimetyn yhdistyksen perusti joukko kuraattoreita ja kulttuurituottajia, jotka halusivat luoda kohtauspaikkoja ja uudenlaista yhteisyyttä myös rajojen ylitse. Neuvostoliiton hajoaminen oli muuttanut kansainvälisen toiminnan ilmapiiriä, ja 1993 Pohjoismaat olivat Norjan aloitteesta yhdessä Venäjän federaation ja EU-komission kanssa allekirjoittaneet Kirkkoniemen julistuksen, joka perusti Barentsin euroarktisen neuvoston luomaan vakaampaa ja kestävämpää kehitystä tälle pohjoiselle kolkalle. Ja mikä tarjoaisi parempia puitteita myös poliittiselle lähentymiselle kuin yhteiset kulttuurihankkeet?

Alueellista yhteistoimintaa koordinoimaan oli 1993 Kirkkoniemeen perustettu myös uusi viranomainen, Barentssekretariatet eli Barentsin sihteeristö. Se on ehtinyt olla mukana rahoittamalla tai muutoin yli kolmessatuhannessa norjalais-venäläisessä yhteistyöprojektissa. Norjalais-venäläinen rahoitus on mahdollistanut monia Pikene på Broeninkin hankkeista, joista vuodesta 2004 järjestetty festivaali Barents Spektakel lienee näkyvin ja tunnetuin.

Elokuinen ”Sweetness of Living” -viikkokin liittyi oikeastaan vuosittain helmikuussa järjestettävään Spektakeliin. Kansainvälinen taidesymposio oli tarkoitus järjestää tuolloin, mutta matkustusrajoitukset estivät ulkomaisia vieraista saapumasta. Talven ”Sweetness of Living” tapahtuikin pitkälti virtuaalisesti, joten hankkeessa tuolloin käyttämättä jäänyt matkabudjetti pystyttiin käyttämään osallistujien kutsumiseen tähän työpajatyyppiseen testilaboratorioon.

Olen hieman hämmentynyt siitä, että olen käynyt Kirkkoniemessä vain kaksi kertaa ennen tätä työpajaa, niin tutulta pieni keskusta tuntuu. Molemmat matkat suuntautuivat juuri Barentsin Spektaakkeliin, ensimmäinen vuonna 2016 Pohjoisen valokuvakeskuksen yhteistyöhankkeen tiimoilta yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana, toinen 2020 vain pari viikkoa ennen pandemian rajasulkuja Elämysten tapahtumamaakunta -hankkeen opintomatkana. Sähköpostien ja kuvakansioitten kaivelu ei tuottanut todistusaineistoa muista käynneistä, joten kaikkien niiden muistojen, joiden kuvittelin tapahtuneen useampien vuosien aikana, on täytynyt muodostua noiden kahden pitkän viikonlopun jäljiltä.

Keskellä talvea Kirkkoniemeen päätyminen on toki eri tavalla mieleenpainuvaa. Sevettijärventietä Inarin Ahmaniemestä rajalle riittää 120 kilometriä, ja lumipenkat ovat kaamoksessa korkeat, varsinkin henkilöautosta oululaissilmin katsottuna. Nyt loppukesän tiistai-iltapäivän auringossa etenemistä hidastaa vain tien perusparannus Suprun ja Sevetin välillä, sepeli iskeytyy äänekkäästi auton pohjaan jo neljänkympin tuntivauhdissa.

Tällä kertaa minua kyydittää ristijärveläinen kuvataiteilija Riikka Keränen, jonka autoon nousin Rovaniemen rautatieasemalla IC273-junasta. Kakkoskuskiksi Keränen on poiminut Puolangan pessimistit ry:n toiminnanjohtaja Tommi Rajalan, jonka ajo-osuudelle tämä Suprun jyryytys sopivasti sattuu. Auton takakontti on puolillaan savea, jonka Hyvän Elämän lauantaina kaikille avoimen työpajan osallistujat Keräsen johdolla muovailevat mitä mielikuvituksellisimmiksi olioiksi. Rajala on jättänyt polkuharmooninsa perjantaina saapuvan Pessimistibändin peräkärryyn, hän saa oman seminaarialustuksensa pidettyä ilmankin.

Oma roolini työpajaviikolla on autuaallisen epämääräinen. Kaltiota pyydettiin lähettämään paikalle kaksi henkilöä, mutta Jaakko Laitinen ei yrityksistä huolimatta ehdi saada Rovaniemellä toista koronarokotetta ajoissa, joten hän pääsisi Norjassa ainoastaan karanteenihotelliin (500 kruunua per yö, täysihoito). Siitäkään esiintymisestä ei tarvitse huolehtia. Yritän menomatkan aikana vain orientoitua sopivan avoimeen mielentilaan, mikä tuntuu puolentoista vuoden Ouluun-eristäytymisen jälkeen valtavan huojentavalta.

Tapahtumaa koordinoiva Pikenen kuraattori Neal Cahoon on lähettänyt kutsun yhteydessä kanadalaisten Matt Hernin ja Am Johalin tekemän, helmikuun symposiumissa esitetyn videoalustuksen, joka toimii lähtökohtana tälle koelaboratoriollemme ja jonka katsoisimme yhdessä uudelleen tapahtumapaikalle saavuttuamme ja illallisen syötyämme. Alustuksessa pohditaan alkuperäiskansojen perinteisten elintapojen muutosta sekä Kanadan öljyteollisuuden hyviä ja huonoja puolia: öljy mahdollistaa paremman elintason monille, mutta toisaalta särötys on erittäin vahingollista luonnolle ja koko maailmalle.

Nimi ”Sweetness of Living” on myös Hernin ja Johalin inspiroima. Kirjassaan Global Warming and the Sweetness of Life: A Tar Sands Tale (2018) he tutkiskelevat filosofi Giorgio Agambenin pohdintaa ranskalais-venäläisen Alexandre Kojèven (joka esitti ensimmäisenä ajatuksen ”historian lopusta” vuonna 1946) käyttämästä fraasista la dolce vita eli ”Det gode liv” tai ”hyvä elämä”.

Alustuksessa kerrotaan tutustumismatkoja tehdyn sarjakuvajournalisti Joe Saccon kanssa, mikä saa minut tilaamaan Saccon Luoteisterritorioitten dene-kansojen lähihistoriaa käsittelevän teoksen Paying the Land (Metropolitan Books 2020). Innostun myös hankkimaan videolla mainitun Jacques Derridan englanninnoksen Politics of Friendship, mutta sitä en ehdi lukemaan senkään vertaa kuin Saccon sarjakuvaa ennen itse matkaa. Kirkkoniemessä kuitenkin avaan Saccon kirjan aina, kun ehdin; käy selväksi, että Kanadan hallinnon suhtautuminen pohjoiseen luontoon ja alueen kansoihin on yhtä raadollista kuin meillä Pohjoismaissakin, ehkä jopa raaempaa. En kuitenkaan menetä yöuniani kuten Saccon Palestiina-reportaasisarjakuvan suomennosta lukiessani yhtenä jouluna.

Tässä kohtaa olen siis matkalla Jäämeren rantaa kohti, ja pian pysähdymme esittelemään norjalaiselle rajavartijalle koronarokotustodistuksiamme. Tämä juttu on melkein puolivälissä, enkä ole päässyt edes alkuun.

Palataan silti vielä muutama tunti taaksepäin. Aamulla junassa yritän jäsentää ajatuksiani muumikantiseen muistikirjaan.

”Olen pohtinut, miten paljon helpompaa, tai helpomman tuntuista, tämä hyvä tai jopa kestävä elämä on harvaan asutussa pohjoisessa. Kestävyys on tietenkin harha – suomalaiset ylikuluttavat maapalloa yli kaksi kertaa niin paljon kuin kaikkien maailman asukkaiden keskimäärä.

”Halusin kuulla Beatlesin Strawberry Fieldsin säeparin ’Living is easy with eyes closed / Misunderstanding all you see’ takia. Tuubi jatkaa jakamistaan, kaikkea vain kaunista tunnetta minussa herättävää.

”Tämä vyyhti on jatkuvasti mielessä: kuinka elää niin, että myös sadan vuoden kuluttua ihmiskunta eläisi, ja vieläpä niin, että kärsimys jatkuvasti vain vähenisi.

”Illalla istuin Lapland Hotelin Oula-ravintolassa A. Aallon siilon ostaneen Factum Foundationin pomojen kanssa. Mukavia brittejä. Sanoin, että Oulussa ja Suomessa yleisemminkin halutaan olla liikaa huutelematta sitä, miten hienoa elämä täällä on, koska elämän hyvyyden perässä ryntäävät ihmismassat ovat jossain fennopsyyken alitajunnassa enemmän uhka kuin mahdollisuus. Se minunkin nykyinen turvapaikkani katolla kaupungin yllä on turvapaikka vain, koska siellä ei ole muita; ihmisten ryysis (ne muutamat ohikulkijat) on viisitoista metriä alempana, kadulla.

”Mielekkyys ja merkitys syntyy kuitenkin jännitteestä yksin ’luonnon’ kanssa olemisen ja toisten ihmisten kanssa vuorovaikuttamisen välillä. Siitä, että omaa kohtaamista maailman kanssa voi vertailla ja peilata toisten kaltaisten kokemuksiin.

”Jotkut viikon puhujista rinnastavat [tapahtuman verkkosivulla julkaistuissa esittelyissään] ’La Dolce Vitan’ helppoon elämään, joka ei hedonismissaan voi antaa koskaan sitä merkityksen tunnetta, jota ihminen hamuaa nautintoihin hakeutumalla. Elämän tarkoituksellisuuden ja tyydytyksen löytäminen ainoastaan kamppailun ja vaikeuksien kautta on kuitenkin ihan yhtä ongelmallinen ajatus; kamppailu, taistelu ovat energiaa ja resursseja kuluttavia toimintoja, eikä maapallolla riitä kaikkea kahdeksan miljardin kamppailulle. Mietinkin, onko yksi ratkaisu jonkinlaisessa taolaisessa pú-käsityksessä, wu-wei, virran mukana kulkeminen, sen myötäily, ei vastaan taistelu.

”’How to disappear completely’, itsensä pois kirjoittaminen, Stillman ja muut Paul Austerin hahmot, ympäristön pois heittämillä ’jätteillä’ eläminen, dyykkaus, kierrätetty elämä, resurssien uusiokäyttö, ’jäte’-kategorian uudelleenmäärittely, oppia avaruusasemaelämästä, niukkuus, ’resurssiviisaus’, mielessäsi olet mitä vain, nopeuden viehätys, kunnianhimo/hybris, jumalten pikkumaisuus, miksi jotain eikä ei-mitään, se pieni epätasapaino, tuhannet asfaltoidut tiekilometrit pohjoisen tyhjyydessä.”

Ihmisen muokkaaman maiseman viuhuessa junan ikkunoiden ohitse analyyttinen pohdinta hajoaa nopeasti toisiaan seuraavien ajatusten ja kuvien virraksi.

Seuratkaamme hajanaista kuvavirtaa Kirkkoniemen Hotel Thonin aulaan, missä Neuvostoliiton hallinnon 1960-luvulla Kamtšatkan niemimaalta Kuolanvuonoon siirtämien kuningasrapujen hinnakkaiksi illallisiksi keittämistään odottelevat jälkeläiset tuijottelevat ohikulkevia asiakkaita. Ensimmäinen lajin edustaja havaittiin Norjan alueella 1977. 1990-luvun aikana tämä joskus jopa yli kymmenkiloiseksi kasvava äyriäinen yleistyi, ja sen kaupallinen pyynti aloitettiin Norjassa 2002.

Näitä siirtolaisia kuhisee nykyisin niin paljon, että oikeilla välineillä oikeaan aikaan melkein kuka tahansa pystyy niitä nostamaan. Kuninkaita kertoo itse ravustavansa myös nenäonteloistamme väliaikaisella testauspisteellä Kimekin korjaustelakan takapihalla koronanäytteet ottava sairaanhoitaja, joka totta kai puhuu suomea. Vapaaehtoisena testaajana toimivalla miehellä on talo reilu kymmenen kilometriä keskustasta pohjoiseen, ja rantavesistä rapua saa huomattavasti halvemmalla kuin kaupasta, missä kilohinta pyörii 600 ja 1 000 kruunun (60–100 €) välillä. Myöhemmin työpajalaboratorioon osallistuva taiteilijapari Karoline Sætre ja Øyvind Novak Jenssen eli Kvae & Bark (pihka & kaarna) mainitsee ostaneensa satunnaisilta pikkupojilta kuningasravun satasella.

Kuningasrapu on siitä erikoinen maahanmuuttaja, että se on lyhyessä ajassa nostettu jalustalle ja leviää nopeasti Kirkkoniemen symboliksi. Suurin osa tännekin saapuvista aasialaisturisteista metsästää toki revontulia, mutta pohjoismaisia lähimatkailijoita kiinnostanevat enemmän rapusafarit, joiden mainoskyltit ovat katukuvassa korvanneet valasristeilyt. Yksi jalusta – ei kovin korkea – on kaupungin sydämessä, kävelykadulla, ihan vuonna 2017 avatun Pikene på Broenin toimistona, näyttelytilana ja residenssinä toimivan Terminal B:n edustalla, ja tammikuussa 2020 paljastettu, Barents Metall og Sveis -yhtiön (Barentsin metalli ja hitsaus) Odd Markus Punsvikin valmistama rapuveistos yli parimetrinen. Tänä vuonna torille on kohonnut toinen rapupatsas, ja veikkauksia ensi vuoden kuningasravun paikasta tehdään jo.

Uudempi vieraslaji – sekin lähtöisin samasta Neuvostoliiton siirtoprojektista, jolla haluttiin varmistaa Kuolan niemimaalle rakennettujen kaivos- ja tehdaskaupunkien ruokahuoltoa – sai tänä kesänä julkisuutta myös Suomessa. Muutama Tyyneltämereltä Luoteis-Venäjän rannikoille kuljetettu kyttyrälohi ui Norjan puolelle jo 1960-luvulla, mutta suurempi invaasio vuonoihin ja kutujokiin atlantinlohta ja muuta alueen kantalajistoa häiritsevästi alkoi 2017. Laboratorio-ohjelmaamme kuuluukin torstaina tutustuminen Karpelvan kala-ansaan Jarfjordissa, missä kymmenet vapaaehtoiset ovat kesän aikana napanneet tuhansia kyttyräselkiä nousupuuhistaan ja siirtäneet kaikki muut kudulle pyrkivät kalat käsipelillä ansan yläpuolelle.

Elokuussa Yleisradion artikkelissa pohdittiin, voisiko kyttyrälohi pelastaa Tenojoen lohimatkailun. Jarfjordin ansalla meille kerrotaan, että laji muuttuu kutujokeen noustessaan nopeasti pahanmakuiseksi ja osa tästä, lähes vuonon suulta, napatuista yksilöistä on ehtinyt alkaa mädäntyä. Vielä ei ole myöskään tietoa siitä, leviääkö uuden lajin mukana loisia tai tauteja, jotka voisivat häiritä jokien ekosysteemiä. Se kuitenkin tiedetään, että lisäännyttyään kuolevat kalat rehevöittävät vesistöjä. Vähäravinteisella Tenolla tämä voisi parantaa muiden kalojen kasvuolosuhteita, mutta Karpelvan kaltaisissa pienemmissä virroissa raatojen vaikutus on tukahduttava.

Eivät kaikki ansasta poimitut kyttyrälohet täälläkään päädy koiranruoaksi, vaikka suuren osan ovat toki paikallisten safariyrittäjien huskyt syöneet. Kun saalista ei voi käyttää kaupallisesti hyväksi, on kelvollisista kaloista valmistettu yhteisiä aterioita alueen ihmisille. Ja meidänkin esittelymme aikaan paikalla on pari pulleita naaraslohia hakemaan tullutta mädinystävää. Kvae & Bark -duon Øyvind sekä kuvataiteilija ja DJ Matti Aikio, joka sunnuntaina ajaa minut takaisin Rovaniemelle, osallistuvat myös ansan tyhjentämiseen, ja Kvae & Bark saa mukaansa kyttyrälohen taidekäyttöön.

Karpelvalle olemme virranneet siis torstaina alkuillasta. Tiistain saapumisen jälkeen viikon ohjelma koostuu aamupäivien luento- ja keskustelusessioista, jotka järjestetään etäyhteyden avulla yhteisesti Murmanskissa Fridaymilk-kollektiivin tiloissa, ja iltapäivien tutustumisretkistä. Keskiviikkona olemme vierailleet ensin uutta käynnistämistään odottavassa raudan rikastamossa, missä olemme kuulleet kaivoksen uuden kanadalaisomistajan kunnianhimoisista ympäristötavoitteista. Raudan louhintaan ja rikastamiseen selkeän intohimoisesti suhtautuvan tehtaan työntekijän esitelmöinti jättää kuitenkin meidät hieman skeptisiksi kaivannaisteollisuuden ympäristöystävällisen tulevaisuuden todennäköisyydestä.

Tehdaskäynnin jälkeen olemme ajaneet vanhaan kalastajakylä Pykeijaan, linnuntietä reilu 30 kilometriä Kirkkoniemestä, repaleista rannikkoa myötäileviä teitä pitkin alun toistasataa. Viidennen polven suomalainen, 77-vuotias Elsa Haldorsen – vastikään julkaistun kirjan nimen mukaan Pykeijän Elsa – kertoilee kylän historiasta, avaamistaan galleriasta ja Jäämeren saunasta sekä tarjoilee lettukahvit. Keskustelun teemana on täälläkin se, mikä pitää ihmiset asumassa näissä etäisissä, karuissa olosuhteissa; perinteisen kalastuselinkeinon hiipuessa 1970–1980-luvuilla Pykeijakin oli lähellä kuihtua kokonaan, mutta uutta elinvoimaa on tällä vuosituhannella saatu kuningasravustuksen lisäksi juuri Elsan ja muiden kyläläisten yritteliäisyyllä. Myös lasten määrä kylän koulussa on jopa hienoisesti kasvanut.

Jäämeren saunassa kylpiessämme jätän ainoana pulahtamatta arktiseen veteen.

Paluumatkalla, joka venyy sateessa melkein puoliyöhön, soitan Pikenen saksalaissyntyisen hallintojohtajan Franziska Kraiczyn autossa suomalaisen kevyen nykymusiikin suosikkejani: Jaakko Laitinen & Väärä raha, Litku Klemetti, Vesta. Kraiczy kertoo pitävänsä Joose Keskitalosta, ja lupaan sopivan hetken tullen tiedustella, josko tämä joskus esiintyisi Kirkkoniemessä.

Torstain kenttätutkimukset suuntautuvat siis itään, ihan rajan tuntumaan. Svanvikissä, viiden kilometrin päässä rajajoen toisen puolen Nikkelistä, on NIBIOn eli Norjan biotalouden instituutin tutkimuskeskus sekä sen yhteydessä Pasvikin kansallispuiston vierailijakeskus näyttelyineen. Alueen luonnon ja eläimistön esittelyn jälkeen aikuisena omasta kolttataustastaan tietää saanut oppaamme on kutsunut meidät muutaman kilometrin päähän kotiinsa, missä vietämme iltapäivän perinteisiä kolttakäsitöitä hypistellen ja rituaalien merkityksistä keskustellen. Ja syöden keittoa, jonka ainekset on kerätty ympäröivästä luonnosta.

Kyttyrälohiansalta ajamme vielä illalliselle Franziskan luo Jarfjordiin. Vaikka olen tavannut suurimman osan näistä ihmisistä vain kaksi vuorokautta aiemmin, yhdessä syöminen on tehnyt meistä jo hyviä tuttavia, ja puolentoista vuoden koronavarautuneisuus tuntuu kadonneen kokonaan. Ihmisten seurassa oleminen tuntuu hyvältä, jopa ihmeelliseltä.

Meitä Kirkkoniemen laboratorion osallistujia on reilu tusina, kun mukaan lasketaan Pikenen henkilökunta. Aiemmin mainittujen lisäksi mukaan ovat saapuneet itävaltalainen Oslon teologisen ja yhteiskunnallisen korkeakoulun eksistentialistisen psykologian lehtori Tatjana Schnell, jonka alustus aloitti keskiviikkoaamun, sekä bergeniläinen säveltäjä ja taiteilija Espen Sommer Eide; järjestävästä organisaatiosta tekniikkaa hoitava Kjetil Nicolaisen, valokuvaaja Michael Miller, kuraattori Inger Valan ja juuri edellisellä viikolla Tromssasta muuttanut viestintävastaava Astrid Fadnes. Murmanskissa on läsnä väkeä suunnilleen saman verran.

Loikataan lauantai-iltaan, missä Puolangan pessimistibändin suomeksi esitettyjen rokkibiisien ja Aikion Matin leppoisan DJ-setin jälkeen istumme Terminal B:n yläkerrassa jatkoilla kuunnellen äänityksiä, joita Espen on tehnyt torstaina kyttyrälohiansassa ja aiemmin muualla öisissä metsissä. Matti tunnistaa Espeniä askarruttaneen äänimaailman porovaatimen ja vasan liikkeiksi. Viikko päättyy silmät kiinni keskittyen.

Lauantaina on tapahtunut muutakin, muun muassa Kvae & Barkin esitys, jonka tekstin suomennoksen julkaisemme tässä ohessa. Ajatuksenalkuja viikolta on jäänyt kytemään sen verran monia, ettei niitä ehdi yhteen artikkeliin kirjoittaa, enkä ole torstain jälkeen edes tullut tehneeksi muistiinpanoja.

Jätän Oulu2026-kulttuuripääkaupungin hankehakemuskirjan Pikene på Broenin toimistoon. Toivon näkeväni uudet tuttavuudet viimeistään viiden vuoden päästä kotikaupungissani. Joskus päiväkohteisiin autoillessamme Franziska toteaa, että voisi vaikka asuakin Oulussa.

Puolankalaisten omaan ohjelmaan kuuluu paluumatkalla kuvattava video polkuharmoonin kuskaamisesta Kainuun korvesta Jäämerelle. Lähdemme Matin kanssa sunnuntaina takaisin kohti etelää kolmisen tuntia peräkärryilijöiden jälkeen, ja saavutamme heidät jo Urupään seisakkeella Saariselän pohjoispuolella.

Mitäpä se hyvejää? Meidän on opittava tekemään kaikki enemmän yhdessä ja vähemmän luonnon kestävyyttä kuluttaen. Maailman tilaa pohtiessa pessimismi näyttää päivä päivältä realistisemmalta. Juuri täällä arktisella alueella tehdään ne valinnat, jotka ehkä päättävät sen, kuinka nopeasti ihmislajin elämä tällä kivipallolla saavuttaa päätepisteensä. Ja ehkä tämänkin viikon aikana syntyneillä yhteyksillä on oma merkityksensä vauhdin hidastumiselle.

Toivottavasti palaan pian.

Satunnaisia www-osoitteita:

Sweetness of Living -viikon ohjelma ja esittelyt: www.pikene.no/det-gode-liv

Kirkkoniemen kaivosyhtiö:
www.sydvarangergruve.no

Tilaa kirja Pykeijän Elsasta:
siida.fi/tuote/pykeijan-elsa-kirja

KVAE & BARK: kvaeogbark.com

Ylä-Pasvikin kansallispuisto: pasvik.no

Vesa-Pekka Hiltunen: ”Voiko tätä kalaa syödä silmät auki? Kyttyrälohi näyttää hurjalta, mutta se voi olla myös raaka-aine huippuravintolaan tai lohimatkailun pelastus”, Yle 26.8.2021, luettu 30.9.2021.
yle.fi/uutiset/3-12071437.