Itä-Karjalasta Suomeen suuntautuneella kaupankäynnillä on pitkät juuret. Jo 1500–1600-luvuilta alkaen Vienan miehet kuljettivat tavaraa myytäväksi varsinkin Pohjois-Suomeen. Kesällä tavarat toimitettiin usein veneillä ja talvisin hevoskyydillä, mutta suurimmaksi osaksi kookkaita laukkuja selässä rahdaten.

Kajaanista muodostui 1600-luvun loppupuolella idänkaupan vahva keskuspaikka. Myynnissä oli useimmiten pellavaa, sarkaa sekä nahkatuotteita kuten kenkiä. Mutta mukana oli myös rihkamaa. Vienan miehet toivat myös elintarvikkeita: rannikolla keitettyä merisuolaa ja riistalintuja.

Tästä itäisestä liiketoiminnasta ei ole ollut kattavaa yleisesitystä, mutta dosentti Pekka Nevalaisen erinomainen ja juoheva teos Kulkukauppiaista kauppaneuvoksiin poistaa puutteen. Nevalainen käy läpi monipuolisesti idästä suuntautunutta kauppaa aina nykypäivään saakka, sillä yhä edelleen maassamme toimii itäkarjalaistaustaisia liikkeitä. Taivalkoskella sijaitsee vanhin yhtäjaksoisesti toiminut, saman suvun omistuksessa oleva Jalavan kauppa. Yli 130-vuotista perinnettä jatkaa jo viidennessä polvessa Mikko Jalava.

Kiertokauppiaita kutsuttiin monilla eri nimillä: reppuri, laukkuri, laukkuryssä. Taustaltaan Itä-Karjalan kauppamiehet saattoivat tosin olla niin itäkarjalaisia tai tataareita kuin venäläisiäkin. Kiertokauppiaan työ oli raskasta, kun selkosten läpi selässä kuljetettava laatikko saattoi painaa jopa yli 70 kiloa. Talvella oli helpompaa, kun apuna saattoi käyttää kelkkaa. Ajan mittaan työtä helpottamaan tuli hevosen vetämiä rekiä ja kärryjä.

Vienan vaatimattomat taloudelliset olosuhteet ajoivat miehiä etsimään tienestiä Suomesta kaupankäynnillä. Vienalaisia oloja leimasi yhteiskunnan toimintojen hataruus. Maatalouskin oli ilmastollisten olosuhteiden vuoksi myös vaatimatonta. 1800-luvun loppupuolella metsätyöt antoivat työtä yhä useammille ja olivat yhä tärkeämpi tulonlähde.

1800-luvun lopussa Vienan kulkukauppiaita oli Suomessa yli tuhat henkeä. Laukkurit valloittivat periaatteessa koko Suomen etsien yhä tuottoisimpia kauppapaikkoja. He etsiytyivät aina Ahvenanmaalle saakka. Kiestingistä kotoisin olleet Jegoroffin veljekset muuntautuivat Ahvenanmaalla Lars Jörgenseniksi ja Janne Karlssoniksi. Kynnys ruotsinkielisellä seudulla kaupankäyntiin oli korkeampi, mutta karjalaisella notkeudella selviydyttiin varsin nopeasti eteenpäin.

Maalaiskyliin alkoi nousta 1959 kauppa-asetuksen jälkeen kauppoja ja tähän saumaan työntyivät myös laukunkantajat varsin pian. Vienalaiset alkoivat perustaa puoteja eri puolille Suomea. Itäkarjalaiset kohtasivat alkuun suurta vastustusta varsinkin suomalaisilta liikkeenharjoittajilta. Pysyviä yrityksiä syntyi kuitenkin koko ajan, ja 1900-luvun alkukymmenillä tilanne vankistui, vaikka osa itäkarjalaisista joutui varojen puutteessa lopettamaan kaupanpidon.

Nevalaisen kirja on samalla kertaa sekä talous- että kulttuurihistoriaa. Hän kertoo monista yrittäjistä yksityiskohtaisesti niin traagisia kuin koomisiakin tarinoita. Ihmisten kanssakäymisellä on ollut tärkeä sija aina 1800-luvun lopulle saakka myös kaupankäynnin muodossa.

Laukkukauppa näyttäytyy Nevalaisen kirjassa joskus jopa elämää suurempana asiana. Väärinkäytöksiä ja petoksiakin on matkalla sattunut, vaikka valtaosaltaan kauppa on perustunut luottamukseen. Toista kertaa ei nimittäin ollut asiaa niille seuduille, missä oli koettu petetyksi tulemista. Nevalainen on laatinut teoksensa huolella ja vankalla asiantuntemuksella.