Kajaanilaislähtöinen FT Liisa Enwald on moni-ilmeinen kirjoittaja, joka nivoo esseissään yhteen vankan tietoaineksen oman elämänkokemuksen kanssa. Näin hän tekee myös uudessa esseekokoelmassaan Kadonnut talo ja muita paikkoja.

Kolmen osaston kokoelma on tasapainoinen, viipyilevä ja lempeä. Mutta ei Enwald suinkaan esseissään ole hampaaton vaan ottaa välillä tiukastikin kantaa aikamme ilmiöihin ja asioihin. Nostalgisuus ei ole mennen haikailua vaan perspektiivien hakemista pintaa syvemmältä.

Ensimmäisessä osastossa Enwald palaa lapsuutensa maisemiin Kajaaniin. Muistelukset ovat kulttuurihistoriallisia, antoisia kuvia lapsuudesta, ihmisistä, paikoista ja taloista. Enwald kirjoittaa: ”Muisti rakastaa tarinoita ja rakentaa niitä.” Tytön mieleen on piirtynyt tarkkoja otoksia tapahtumista, jotka nyt purkautuvat  lukijan ulottuville inspiroivalla tavalla. Vanha Kajaani nyt jo purettuine rakennuksineen herää henkiin Enwaldin teksteissä.

Kaikki muistot eivät ole suinkaan auvoisia. Koulukiusaamisen kohteeksi viisikymmenluvulla joutunut Enwald palaa kiusaajiinsa mutta hahmottelee myös laajemminkin ongelmaa. Hän pohtii, millä tavalla koulukiusaamista voitaisiin ehkäistä tänä päivänä. Hyvin pitkälle niin kiusaajan kuin kiusatunkin kohdalla on kyse itsetunnosta. Asioista on puhuttava niiden oikeilla nimillä ja sanottava väärä vääräksi ja oikea oikeaksi.

Toinen osasto vie koulu- ja kotiseutulaulujen, virsien ja runokäännösten maailmaan. Koululaulut syntyivät ja kehittyivät rinta rinnan koulu- ja seminaarilaitoksen kanssa. Niinpä laulujen tekijät olivat usein seminaarien kasvatteja tuntien koulumaailman kuin omat taskunsa. Näin lauluilla on vahva kokemustausta.

Enwaldin kotiseutulaulujen essee on nautinnollista luettavaa. Hän käy eri maakuntien laulut moni-ilmeisellä tavalla. Hän nostaa esiin monille kainuulaisillekin tuntemattoman, Jussi Kukkosen kirjoittaman ”Kainuun laulun”. Sen sanat hän ottanut kokonaisuudessaan teokseensa. Laulu kuvaa kainuulaista luontoa ja historiaa, mutta tuo esiin myös tulevaisuuden.

Enwald kertoo virsimuistoistaan, mutta vielä enemmän hän tekee syvällisellä tavalla matkaa virsien saloihin niin tekstuaalisesti kuin sävelmien osalta. Enwald on aiemmissakin teoksissaan kirjoittanut paljon virsistä ja häntä voi pitää yhtenä tämän maan parhaista virsianalyytikoista. Virret edustavat historiallista kerroksisuutta, joka tulee esiin, kun virsiä muokataan uuteen asuun. Virsien tarinat liittyvät myös niiden historiaan sekä veisaajan omiin elämänvaiheisiin. Enwald kirjoittaa osuvasti: ”Mikä muu antologia näyttää maiseman niin pinnasta pohjaan ja laidasta laitaan kuin virsikirja?”

Kolmannessa osastossa kehitään vuodenaikoja niin semanttisesti kuin maisemallisesti, vaelletaan sienimetsässä, pohditaan ajan ja paikan suhdetta ihmisessä sekä eletään verkkaisen matkustamisen maisemassa. Enwald kokee metsän turvalliseksi paikaksi, vaikka sinne on aina mahdollista myös eksyä. Luonto kaikkineen on terapeuttinen, kokonaisvaltainen elämys, jossa mieli rauhoittuu ja keho virkistyy.

Enwaldin esseekokoelma on kauttaaltaan nautinnollinen lukukokemus. Hänen tekstinsä on samalla kertaa älyllistä, yksinkertaista ja hoitavaa.