Pohjoisen taiteilijoiden liike vaelluskalojen puolesta

Vaelluskalat ovat rakkauteni. Kun myöhemmin eräänä usvaisena, punaisen auringonvalon varhaisena aamuna soutaessani perhooni iski Suuri Lohi, tajusin, että nyt olen kokenut jotain sellaista, että voin kirjoittaa kirjan omasta joestani Oulujoesta ja sen lohesta; lohen kaipuusta ylävirtoihin, vapaisiin koskiin.

Vaelluskalat ovat kuin muuttolinnut. Lohi ja meritaimen muuttavat joesta mereen ja takaisin. Poikaset syntyvät emojensa kudusta. elävät muutaman vuoden joessa ja vaeltavat kiiltävinä parikymmensenttisinä smoltteina mereen, missä ne kasvavat nopeasti silakka- tai kilohailiruualla. Syntymäjokeensa ne palaavat yhden–kolmen tai jopa viiden vuoden kuluttua.

Mitä useampi merivuosi, sen kookkaampi nousulohi on. Suurina vaeltajina, kirkkaina emokaloina jokeen kevätkesällä saapuessaan, sitten valitsemassaan reviirissä, virran syvänteessä syömättömänä ne tummuvat ja kypsyttävät mätiään tai maitiaan.

Lohen on kamppailtava elinsijastaan, reviiristään, naaraistaan. Vahvimmat ja elinvoimaisemmat voittavat. Näin syntyy aikaa myöten ylivertainen vaelluskalojen geeniaines. Naaras kaivaa kutupesän ja häätanssi alkaa vesien kylmettyä lokakuulla.

Jokiemme lohet ovat Atlantinlohia. Yoldiameren aikaan Keski-Ruotsissa avautui leveä salmi valtamereen. Sitä kautta virtasivat Atlantin suolaiset vedet varhaiseen Itämereen ja vaelsivat ensimmäiset lohet jään alta vapautuviin pohjoisiin jokiin. Myöhemmin yhteys katkesi maan nousun myötä. Sittemmin avautuivat Tanskan salmet, mutta Atlantin lohi jäi pysyvästi Itämereen, sen jokiin.

Kuinka kaukaa mereltä saapunut lohi löytää jokensa? Magneettikenttien koordinaatiot muistissa ja tutun joen tuoksu houkuttavat huikean hajuaistin omaavaa lohta. Omassa joessa kasvavat oman lohikannan poikasten tuottamat emokalojen haistamat molekyylit, feromonit, saattavat olla aivan ratkaisevassa roolissa oikean joen löytymisessä. Poikaset siis houkuttaisivat, kutsuisivat emokaloja saapumaan luokseen, jokeensa!

Nyt vain tämä vaelluskalojen nousu pohjoisen suuriin jokiin on pysäytetty padoilla. Entiset kuuluisat lohijoet Kemijoki, Iijoki ja Oulujoki on padottu. Rajoilla, Tornion- ja Tenojoissa vesi virtaa vapaana; Tornionjoen lohen paluu sukupuuton partaalta on ihme. Tai ei ihme: kun ylikalastusta vähennettiin merellä, lohikanta alkoi toipua. Ainoa todella suomalainen lohijoki on pienempi Simojoki, jota pitäisi osata vaalia.

Kemijoki oli mahtava lohijoki, Euroopan suurimpia. Se padottiin ja lohi tuhottiin. Kemin suurin sivujoki Ounasjoki sentään suojeltiin voimallisen taistelun ansiosta.

Kemijoen pääuomaa pidettiin menetettynä. Moni ei edes tiedä, että siitäkin, Rovaniemen yläpuolelta, vielä löytyy oikeita koskia. Sierilän yläpuoliset kuohupaikat, etenkin Tikkasenkari ja Tervakari, ovat pääuoman viimeiset vapaat virta-alueet. Nämä Suomen jokien upeimpien korkeiden hiekkatörmien ja harvinaisten eläinlajien jokipaikat ovat eittämättä vielä tulevien vaelluskalojen lisääntymisalueita.

Tuho kuitenkin uhkaa myös Sierilää. Jokiaktivisti, sosiologian professori Vesa Puuronen maalasi viime vuonna voimalaitoksen seinään lohen kuvia, graffiteja ja runoriimejä. Hän teki tämän äärimmäisen turhautuneena voimayhtiö Kemijoki Oy:n voimalaitossuunnitelmaan ja vuosikymmenien vitkutteluun ja taisteluun vaelluskalojen palauttamista ja kalateiden rakentamista vastaan. Sierilän voimalaitos näytti vääjäämättä tuhoavan hänen rantansa ja vapaat kotivirtansa.

Puuronen päätti tehdä jotain konkreettista, todellisia ympäristöteoksia kansalaistottelemattomuuden keinoin. Hän tietää hyvin, mitä koskien kahlitseminen saa aikaan – Vanttauskosken voimala jyrättiin aikoinaan likelle hänen kotitaloaan.

Voimalaitos, sähkövoiman tuottaminen joessa on tuhoa. Luonnonjärjestys mullistuu, eliöt kuolevat, osa jopa sukupuuttoon. Talvella, jolloin luonnontilassa virtaus olisi vähimmillään ja kalat paljolti lepäävät, muuttuvat olosuhteet padotussa ja voimakkaasti säännöstellyssä joessa sietämättömiksi, kun äärimmäisen kovan äkillisen virtauksen myötä kalat joutuvat etsimään uusia paikkoja ja altistuvat petojen saalistukselle. Vähän energian käyttö uuvuttaa ne.

”Joku voi ihmetellä, miten joki voi muodostua niin tärkeäksi, että sen puolesta voi tehdä sellaisiakin tekoja, jotka ovat vastoin yhteiskunnan kirjoitettuja lakeja”, Vesa Puuronen kirjoittaa. ”Minulle joki, joka virtaa muutaman sadan metrin päässä paikasta, jossa tätä tekstiä kirjoitan, on elävä olento. Olen syntynyt tämän joen rannalla ja toivottavasti kuolenkin sen rannalla. En anna itselleni anteeksi, jos en tee kaikkeani estääkseni kotijokeni viimeisen rakentamattoman osuuden tuhoamista.”

Voimayhtiö Kemijoki Oy vastustaa vimmatusti kalaviranomaisen, Lapin ELY-keskuksen päätöstä velvoitteesta kalateiden rakentamiseen. Se menettäisi veden virtausta, rahaa!

Ei vaelluskalojen palauttaminen padottuun jokeen toki helppoa ole. Luonnontilaan tuskin enää päästäänkään, mutta tavoite on elinkykyisen lohikannan paluu. Vapaa pitkä ja voimakas Ounasjoki on täynnä laajoja poikastuotantoalueita, lohien hääsijoja. muiden muassa Sierilän yläpuolisissa virroissa. Lohen on vain päästävä nousemaan sinne. Ja jopa tärkeämpää on turvata alas vaeltavien poikasten eli smolttien pääsy ohi turbiinien aina mereen asti.

Luonnonkierron palautus maksaa miljoonia. Se on kuitenkin pientä helinää verrattuna siihen, mitä joen sähköllä tehdään vuosittain ja on tehty vuosikymmenten ajan. Kemi-, Ii- sekä Oulujoilla. Ensimmäiseksi rakennetulla Oulujoella on kertynyt kunniavelkaa lohelle jo 70 vuotta, löysästikin arvioiden 100 miljoonaa euroa. Kemijoella paljon enemmän.

Ihminen otti Jumalan oikeuden tukkia joet padoilla ja tuhota vaelluskalat. Sähköä saatiin ja rahaa rikkaille yhtiöille, mitättömän vähän alueen asukkaille. Ehkä juuri Puurosen voimalaitoksen seinään maalaama runoriimi ”Joki ikiaikainen suree ahneutta ihmisen” sai voimayhtiön herrat raivoihinsa. Rangaistuksen oli oltava raju!

Kemijoki Oy:n nostama oikeusjuttu synnytti voimakasta tuohtumusta jokivarsien väen keskuudessa, ja etenkin taiteilijat reagoivat asiaan. Syntyi liike Sierilän vapaiden virtojen ja vaelluskalojen ja samalla Vesa Puurosen tukemiseksi. Päätettiin järjestää tukikeräys ja taidehuutokauppa.

Kuvataidetta syntyi vaelluskaloista. Kolmikymmenpäinen taiteilijajoukko työsti omat teoksensa vaelluskalojen ja vapaiden virtojen puolesta Sierilän pienen, tarpeettoman ja tuhoisan voimalan suunnitelmaa vastaan. Teokset työstettiin suureksi osaksi Puurosen maalaamien lohigraffitien muotoisiin vaneriaihioihin, jonkun verran mukana oli taiteilijoiden muuta omaa tuotantoa.

Näin elävät edelleen nuo tuhotut ympäristöteokset, jotka voimayhtiö, kuten muualla maailmassa on tapahtunut, olisi voinut lunastaa pysyviksi kaunistuksiksi voimalaitosten ankeisiin seiniin. Sen sijaan se vaati ankaraa rangaistusta.

Puurosen lohet jatkavat vaellustaan kuvataiteilijoiden luomissa väreissä ja kuoseissa. Onko tällaista taiteilijoiden yhteiskunnallista joukkoliikettä ympäristön – etenkin vapaiden jokien ja vaelluskalojen – puolesta nähty pitkiin aikoihin? Vanhemman polven kuvataiteilija Lauri Rankka toteaa, ettei ainakaan vuosikymmeniin.

Ensimmäinen hankkimani kuvataideteos pitkän parisuhteen päättyessä tulkitsi sen ajan mielentilaani, tummia tunnelmia. Myöhemmin ilmestyi eteeni toinen suuri teos, veden ja puun liitosta nouseva mies, joka ojentaa lahjan kuin veneen täynnä hedelmiä. Tunsin heti, tuossa se on: kehkeytyvän jokiprojektini symboli. Kuvataide tuli elämääni, kasvoi rakkaudeksi.

Nyt pääsin mukaan huutokaupan meklariksi tai­de­pro­jek­tiin, jossa sain yhdistää kolme rakkauttani: joen, vaelluskalat ja kuvataiteen. Sähköpostiini tulvi toinen toistaan hienompia lohenkuvia ja muita tulkintoja joen puolesta, kämmeköitä, abstraktia kuvaa, tallusteleva vaeltaja-hauki. Hämmentävä, liikuttava kokonaisuus. Taiteilijoiden työpanos, ajatusenergia, luovuus.

Kun joku sadan vuoden päästä katsoo tätä aikaa, jos silloin vielä sähköä joesta otetaan, hän ihmettelee, pitää täysin typerryttävänä sitä, miten muinoin joissa oli patoja, joista kalat eivät päässeet kulkemaan. Ei edes rakennettu kalateitä. Kuinka vaelluskalat kuolivat monista joista sukupuuttoon, toisissa säilyivät henkihieverissä.

Tuolloin oudoksutaan sitä muinaista uskottelua, että ei tarvita vaelluskalojen luonnonkiertoa vaan voidaan tulla toimeen laitoskaloilla! Kun tiedetään, että kalanviljelylaitoksessa lohisukupolvet toisensa jälkeen valikoituvat laitoselukoiksi, että niiden geneettinen vaellus- ja kutuvietti heikkenee vääjäämättä. Lopulta jäljellä on vain luonnonkiertoon kelvotonta kalasakkia, jos enää sitäkään; pullalohia.

Kemijoen lohi tapettiin tietoisesti sukupuuttoon. Oulujoen nykyisessä kannassa on sentään pikkuriikkisen vanhan vapaan joen lohen perimää. Se on sekoitus eri jokien kannoista. 

Joet on raadeltu padoilla vaelluskalojen tavoittamattomiin. Virtavesien ekologia on mullistettu. Joen virta saattaa täysin pysähtyä, kun sähkön hinta putoaa. Sitä ei suuressa joessa saisi koskaan tapahtua, ihmissilmän ei pitäisi sellaista nähdä. Veden täytyy saada virrata, joki kun se on. Siksi vesivoima ei ole ekologista, vaikka sellaiseksi sitä kauniilla sanoilla markkinoidaankin.

Kun lohet pääsevät kalateiden rakentamisen ja jopa voimaloiden purkamisen myötä nousemaan jokeen sukupolvi toisensa jälkeen synnyttämään uusia, geneettinen vaurio korjaantuu, vaellusvietti voimistuu. Vähitellen sukupuuttoon tapettu lohi muuttuu oman syntymäjokensa vaeltajaksi kaikilta ominaisuuksiltaan.

Taidelohet elävien lohien puolesta ikään kuin elvyttävät luonnokierron läpikäyvää lohikantaa. Taiteilija miettii, miten loisi oman näkemyksensä lohiaihioon, kypsyttelee – ja sitten värit ja materiaalit loksahtavat. Syntyy lohia eri väreissä, tummina ja säihkyvinä, aivan kuin virrassa eri valon hetkinä, eri näkökulmista.

Kansainvälisen kaivosyhtiön uhkaamalta Viiankiaavalta lähtevät kämmeköitä ruokkivat vedet virtaamaan Kitiseen, suureen Kemijoen latvahaaraan. Kaija Kiurun kämmekät suorastaan tuoksuvat projektissa. Mervi Niemitalon lohen väylä jokeen on tukittu ja se repii itsensä vereslihalle padon betoniin toivottomissa yrityksissään. Teuvo Tuomivaaran lohessa kuvastuvat tulevat sukupolvet, jotka patojen tukkimina jäävät syntymättä.

Säteilevät värit lohien kyljissä. Tummia lohia, jo kutukypsiä, valmistautumassa hääseremoniaansa, jossa naaras laskee mätinsä kaivamaansa sorakuoppaan, ja uros heti maitinsa siihen päälle. Molemmat värisevät voimakkaasti suu ammollaan täyttymyksen hetkellä.

Hehkuvat kudokset, Tuomas Korkalon geometriset väriympyrät. Anni Arffmanin hauki taapertaa jaloillaan ylävirtaan yrittäen kiertää patoa, sekin kaipaisi vapaata liikkumista omassa joessaan. Hauki on toki uhka lohenpoikasille, osa luonnon selviytymistaistelua, jossa vahvimmat ja luovimmat selviävät.

Saimaannorpatkin ovat saapuneet kuvissa avuksi pohjoisen vaelluskaloille. Norppaakin uhanalaisempi on luonnonvarainen Saimaan järvilohi, luonnosta jo liki kadonnut. Aikanaan Atlantin lohi sekin, mutta Pohjanmaan virtojen meriyhteyden katketessa järvelliseksi olennoksi jäänyt. Erittäin uhanalaisia ovat luonnon taimenet, niin merestä vaeltavat kuin sisämaan suuriin järviin laskevien jokienkin kannat; lohesta tässä kirjoitettu pätee taimeneenkin.

Mayday! huutaa lohi vailla koskiaan. Vapauden välke hopeisissa kyljissä. Anarkistimummo haaveilee, mietteet voimayhtiöistä eivät ole suopeita. Suomut kuin silmät kalan kyljissä!

Suurin katastrofi Kemijoelle olivat eittämättä Lokan ja Porttipahdan jättimäiset tekoaltaat, jotka hukuttivat hienoimpia ja suurimpia suoaapojamme ja ajoivat kylien asukkaat evakkoon. Ne piirtyvät nyt Savu E. Korteniemen kuvissa syvyyskäyrinä, entisinä joen uomina lohen kylkeen.

Näin Puurosen tuhotut lohigraffitit ovat saaneet uuden elämän. Ne nousevat uhmakkaina ilkkuen mahtavien voimayhtiöiden ja suuren rahan valtaa.

Lohi pyrkii taivaalle, ponnistaa ylös vedestä, saa siivet ja lentää yli patojen Sakari Matinlaurin työssä. 

On ajatus, toive, että ihmiset kuljettavat hankkimansa taideteokset jonnekin jokivarteen, kauniiksi tai muuten sopiviksi katsomiinsa paikkoihin patojen yläpuolelle, minne toivoisivat vaelluskalojen vielä nousevan, ja kuvaavat ne jokiympäristössä. Näistä valokuvista voisi syntyä näyttely.

Teokset pääsevät veneisiin Sierilä-soudussa elokuussa, ”Sieriniemen siunauksessa”. Taidelohet kulkevat veneissä alas virtaa, keinuvat koskissa. Muodostuu laaja, vaeltava ympäristötaideteos.

Sierilän ja vaelluskalojen hyväksi järjestetyn huutokaupan teoksia voi edelleen katsella Oulujoen reitti ry:n verkkosivulla (www.oulujoenreitti.fi). Myös kuvat teoksista jokivarsissa löytyvät aikanaan sieltä.

Kuvataiteen olemus. Ihmeen syntyminen. Oivallus. Uusi näkemys. Kauneus. Jokin outo yhteys johonkin itselle syvälliseen merkitykseen, muistoon jostain elämäntapahtumasta. Symboli. Se värähdyttää mieltä. Jopa järkyttää.

Itse olen jäänyt loheni, vaelluskalani koukkuun. Jokeni. Ja kuvataiteen. Kai pysyvästi.