Rukajärven entisellä golfkentällä elokuun alussa järjestetyistä Epäjohdonmukaisten Tanssiaisista (tästä lähtien ”Epikset”) lienee puhuttu ja kirjoitettu enemmän kuin mistään muusta suomalaisesta kulttuuritapahtumasta pitkään aikaan. On soimattu epäammattimaisia turvallisuusjärjestelyjä, on ylistetty ihmeellisiä esiintyjiä. Yleisradion some-sisällöissä tapahtuma on rinnastettu massiivisiin Woodstock ’99:n, Fyre-festivaalin sekä tämän vuoden Kalifornian Burning Manin epäonnistumisiin. Ja Kuusamon kaupungin kerrotaan pyytäneen Mikko Levónia tekemään Epikset uudelleen ensi vuonna.

Nelipäiväiseksi suunniteltujen Episten viimeinen päivä jäi tanssimatta, kun viimeisenä pisarana tapahtuman järjestysmiehet perjantai-iltana ilmoittivat, etteivät enää lauantaina tule töihin. Järkkäreitä oli Episalueen massiiviseen kokoon nähden aivan liian vähän, eikä lupapykälien vaatimia rajauksia tai aitoja oltu kai saatu edes kolmanteen tanssiaispäivään mennessä tehtyä valmiiksi. Kuusamon poliisin kerrotaan saaneen turvallisuus- ja anniskeluasioista yhteydenottoja jo keskiviikosta lähtien, mutta saman anekdootin mukaan poliisi olisi vastannut, että heillä on ”oikeitakin töitä, pahoinpitelyitä ja muuta” hoidettavana.

Episten jatkumisesta kolmenkin päivän ajan voidaan siis ehkä kiittää Suomen Poliisin alimitoitettua henkilöstömäärää etenkin maan reuna-alueilla: jonkun suuren asutuskeskuksen läheisyydessä mahdollista alkoholilain rikkomusta tutkimaan olisi voitu partio lähettää heti ilmoituksen saavuttua. Syrjäisyys, joka yhtäältä haittasi Episten yleisömäärää sekä rakentamista, toisaalta siis myös mahdollisti yhteiskuntamme tapahtumanjärjestämisnormeista poikkeamiset, mikä teki elokuun ensimmäisestä viikosta Rukajärvellä monin tavoin ainutlaatuisen ja ikimuistoisen.

Epäjohdonmukaisten tanssiaisten piti olla jotain, mitä kävijät eivät olleet aiemmin kokeneet. Kansainvälisestikin ohjelmaltaan ainutlaatuinen musiikin, runouden ja kuvataiteen juhla paikassa, missä sellaista ei tavallisen, kaupallisen festivaalijärjestämislogiikan mukaan pitäisi pystyä tekemään: Euroopan Unionin itärajalla, satojen kilometrien päässä lähimmistä suurista kaupungeista. Turussa Ilmiö- ja H2Ö-festivaalien ohjelmasta vastannut ja vaihtoehtoisen popmusiikkimaailman keskuksissa aikaa viettänyt kuusamolaislähtöinen Levón suunnitteli tapahtumaa kotikaupunkiinsa vuosien ajan, keräsi hyviksi tietämiään artisteja ja bändejä, antoi sanan levitä suusta suuhun. Kaiken piti tapahtua ikään kuin orgaanisesti, Epiksiä tekemään tulevien ihmisten omasta halusta, ei ostettuna. 

Ja kun tapahtumaa tuottamaan viime vuonna perustettu Hyttystilanne ry julkisti ”ensimmäiset” noin sata Episten esiintyjää alkuvuodesta 2023, suomalainen musiikkiyleisö kohtasi uutisen epäuskon sekaisessa ihastuksessa. Spiritualized, Faust, The Brian Jonestown Massacre – indierockin isoja nimiä, jotka eivät ole kiertueillaan juurikaan Suomeen asti aiemmin vaivautuneet. Myöhemmin keväällä mukaan ilmoitettiin vielä 1980-luvun brittipopin suuruus, viime aikoina uutta kierrosta tehnyt Echo & The Bunnymen, mikä vain vahvisti ihmetystä ja samalla joissakin myös epäuskoa. ”Hämmentävää mutta totta”, minäkin kirjoitin kesäkuun Kaltioon osoittaen, että totuudesta puhuminen on harvoin viisasta.

No, vielä tuolloin minulla piti olla Episten tuotantokoneistossa omakin rooli. Ja olin toki näytellyt pientä sivuosaa tapahtuman kehkeytymisessä muutenkin. Olen Mikko Levóniin tutustunut jotenkuten jo vuosina 2009–2013 Turussa järjestetyn Ilmiö-festivaalin aikaan. Runsauden estetiikka oli läsnä jo tuolloin; pikkuruiselle ja ahtaalle Uittamon paviljongin alueelle pystytettiin puolen tusinaa esiintymislavaa, minkä lisäksi alueen ulkopuolella tapahtui ohjelmaa, jota ei aitojen sisäpuolelle saatu mahtumaan. 2014–2016 Ruissalon telakka-alueelle rakennettu H2Ö (jolla en itse koskaan vieraillut) kasvoi jo noin 9 000 kävijän ilotteluksi, lavoja oli toistakymmentä ja artisteja toistasataa. Vastaavan fantasian piti Rukajärvelläkin saapujia odottaa.

Lähempi yhteyteni Levóniin syntyi 2019, kun satuin olemaan Lontoossa juuri sinä huhtikuun viikonloppuna, kun kokeellisen musiikin pyhätössä Cafe OTOssa järjestettiin Ilmiö-klubi. Ilmiö toi Lontooseen liudan suomalaisia kiinnostavia artisteja: Lau Nau & Pekko Käppi, Shogun Kunitoki, Ahti & Ahti. Vaelsin jo soundcheckin aikaan dalstonilaiseen kahvilaan, ja Mikon ja muun Ilmiön tuotantotiimin kanssa jutellessani huomasin pian lupautuneeni illan juontajaksi. Parin kuukauden päästä, taas Oulussa, päädyin Mikon ”Levonille lasken luojani” -podcastin ensimmäisen jakson vieraaksi – vai pitäisikö sanoa äänitystekniikan testikappaleeksi, sen verran taustasuhinaista tuo syyskuussa 2019 julkaistu juttelu on.

Epiksiin mennessä eli noin neljässä vuodessa podcastiin oli kertynyt 282 jaksoa. Episten jälkeen on ollut hiljaista.

En luota muistiini kovinkaan vahvasti, mutta kuvittelen, että Mikko puhui ideastaan järjestää iso festivaali Kuusamossa jo tuolloin. Kuitenkin vasta tallennuksen lakattua, ei vielä julkisesti. Ja luulen, että seuraavan neljän vuoden aikana, kun satuimme tapaamaan Mikon kulkiessa Turun, Kuusamon, Oulun ja Haapaveden (missä hän opiskeli kirjastoalaa) väliä, tulevia Epiksiä ja niiden tekemistä vähintäänkin sivuttiin. Vinkkailin sen, mitä osasin; muun muassa hoksautin Mikon osallistumaan Arctic Pulse -hankkeen (ks. Kaltio 6/2019) tuottajaseminaariin Luulajassa huhtikuun alussa 2022, tai värväsin Mikon kuskikseni, kun lähdin juontamaan Aawastock-festivaalia saman vuoden heinäkuussa. Mikko tuntui kaikessa musiikin kuuntelussaan pohtivan, voisiko kuultu artisti olla oikea hänen Kuusamon-tapahtumaansa.

Ohjelman kuratoinnissa Mikko Levónin ansioita ei voi kiistää. Episten ennakkoaikataulut eivät pitäneet paikkaansa sen jälkeen, kun Zero Nine aloitti tanssiaiset keskiviikkona kello 18 juuri kuten pitikin, ja esiintyjiin piti enimmäkseen törmätä vahingossa, mutta kaikki vastaan tullut oli kiinnostavaa ja ilahduttavaa, kuten tapahtumasta kirjoittaneet ovat todistaneet. Joskus vuoden 2022 aikana kehkeytyneen idean taidenäyttelyavajaisten sarjasta Mikko kuratoi myös itse, pitkälti podcastissaan haastattelemiensa kuvataiteilijoiden joukosta. Saippualaatikko-lavan sanataideohjelmaan hän kyseli runoilijavinkkejä myös minulta vielä kuluvan vuoden alkukesästä – useimmat vinkkaukseni päätyivät ohjelmaankin, osa toki lopulta perutulle lauantaille.

Suunnitelmat olivat siis hyviä ja kauniita, mutta niiden toteutus jäi ikävästi puolitiehen. En halua arvailla, mitkä kaikki syyt johtivat Episten tuotantotiimin ihan liian pieneen kokoon, mutta on selvää, että viimeisen kahden vuoden aikana Levónin ympärillä olisi pitänyt olla enemmän vastuuta ottavia ihmisiä. Episten ensimmäiseen kompuroiden edenneeseen päivään osallistunut yhteisötaiteilija ja kirjailija Meiju Niskala pöyristyi, kun eräältä Hyttystilanne ry:n hallituksen jäseneltä kuulimme, että tiimissä oli ollut vain viisi tai kuusi tekijää vielä keväällä. Eräs H2Ö-tiimivastaava (joka ei Epiksiin osallistunut) kertoi myöhemmin, että Turussa tuotannosta vastasi lähes parikymmenhenkinen joukko.

Epäjohdonmukaisten tanssiaisten on annettava jatkua niin kauan, kuin se on mitenkään mahdollista.

Episten aikana ja niiden jälkeen käydyissä keskusteluissa sain vaikutelman, että pienuuden lisäksi tuotantotiimiä oli vaivannut tarpeellisen kommunikaation vähäisyys. Alueen ja järjestelyjen puutteet tuntuivat tulleen yllätyksinä useimmille vain vähän ennen tapahtuman alkamista. Muut olivat luottaneet siihen, että tapahtumajohtajalla on hommat hanskoissa. Ja tapahtumajohtaja oli luottanut siihen, että hommat ovat hanskassa muilla tiimiläisillä. Itse en jutellut Mikon kanssa Episten aikana – hänellä oli kaikenlaista muuta tekemistä – mutta tapasin hänet Oulussa Snooker Time -ravintolan terassilla reilu viikko tanssiaisten jälkeen, ja siinä keskustelussa hän kertoi pettyneensä joidenkin tiiminsä jäsenten toimintaan.

Niin, minun roolikseni Epiksillä kaavailtiin festarilehden päätoimittajan tehtävää. Joskus helmi–maaliskuussa Mikko kertoi saaneensa idean päivittäin ilmestyvästä lehdestä, jossa olisi artistihaastatteluja, keikka-arvioita ja yleisön kommentteja. Ulkomaisia esiintyjiä voisivat haastatella ennakkoon Oskari Onninen ja Arttu Seppänen (joka päätyi raportoimaan Epiksistä ansiokkaasti Helsingin Sanomiin), myöhemmin keväällä Mikko kertoi värvänneensä gonzo-tyyppistä journalismia tekemään hämeenlinnalaisen Öskidööl-zinen tekijäporukan, ”mukavia tyyppejä”. Minun tehtäväkseni jäisi toimittaa lehti painokuntoon. Sanoin, että tarvitaan taittaja ja paino, en sanonut ei.

Kaikeksi onneksi idea kaatui jo juhannuksen jälkeen, kun kävi ilmi, että ei löydy sellaista lehtipainoa, joka pystyisi Rukajärvelle (tai Kuusamoon) toimittamaan valmista lehteä aamuisin edellisiltana lähetetyistä painotiedostoista. Hylätyn golfkentän kaaoksessa olen iloinen, etten ole siinä varsinaisesti sisällä – ja tunnen syyllisyyttä ilostani, kun näen tapahtumaa tekevien fyysisen ja henkisen rasituksen. Perjantai-iltana törmään yleisössä Aawastock-promoottori Tommi Lanttoon, joka vaikuttaa itseni tavoin tyytyväiseltä siihen, että on joutunut kieltäytymään järjestelyihin osallistumisesta ja tullut paikalle vain kokijana.

Palataan vielä hetkeen juuri ennen Episten alkua. Lehtipuheiden ja Kaltiossa julkaistun mainoksen ansiosta olen antanut itseni ymmärtää, että minulle ja kuskikseni lähteneelle valokuvaaja Antti J. Leinoselle olisi tiedossa majoitus tanssiaiskentän läheisyydessä. Yhteydenotot asian tiimoilta ovat kuitenkin olleet epämääräisiä, ja saapuessamme keskiviikkona neljän–viiden tienoolla kentän huoltorakennukselle huomaa heti, että kaikki muukin on hyvin epämääräistä. Epätietoisuus oli selvää jo entiseen Rukajärven kouluun perustetussa talkoolaiskeskuksessa, missä pysähdyimme ensin. Kun saan huoltotalolla selvitettyä majoitusvastaavan puhelinnumeron, soittoon vastaava väsynyt ääni kertoo saapuvansa ”vähän ajan päästä”. ”Pääsispä jo takas Ouluun”, kuiskaa vastaanottotiskiä hoitava tuttavani ja kertoo nukkuneensa ”pari tuntia kuitenkin”.

Majoitusvastauksen kuultuaan Antti sanoo yöpyvänsä ystävänsä luona ja lähtee alueelle kuvaamaan. Jään itse odottelemaan huoltotalolle, juttelen paikalla oleville tutuille, osa on täällä töissä, osa talkoissa. Oulusta esiintymään tulleet ystäväni ovat jo ehtineet hyväksyä, että aikataulut eivät pidä, kun seitsemästä lavasta vasta kolme on kuulemma toimintakunnossa. Ohjelmassa keskiviikkona ollut Haamusoittajat pääsee loppujen lopuksi esiintymään perjantai-iltana Galleria Lompakossa, torstaille ilmoitettu Mielikäinen ei mahdu avautuvien ja sulkeutuvien lavojen ”elävään aikatauluun” lainkaan ja soittaa keikkansa vihdoin 30.9. Oulun Popup Klonkassa yhdessä lauantaina soittamattoman Viitala & Yhtyeen kanssa.

Minulle järjestyy makuusija, kun torstaina Saippualaatikolla soittava Ville Vuorenmaa kertoo majoittuvansa ystäviensä vuokraamaan mökkiin. Saan hänen huoneensa hulppeasta Otsonlinnasta, missä yönsä viettävät myös islantilainen Sucks to Be You, Nigel sekä ainakin Joose Keskitalon ja Jukka Nousiaisen seurueet.

Huomaan jo ennen varsinaiselle tanssiaiskentälle astumista katsovani Episten tapahtumista kuin antiikin tragediaa: Mikko Levón on tämän näytelmän sankari, joka kulkee vääjäämättä kohti tuhoaan ennustuksista ja varoituksista huolimatta. Yleisö tietää tarinan ja tuntee sen lopun; mutta emme tiedä, miten sinne päädytään ja kuinka kauan näytelmä kestää. Lopun jälkeen opimme Levónin antamista haastatteluista, että hän on harkinnut kaiken perumista jo tiistai-iltana toista päälavaa kuljettavan rekan juututtua vetiseen peltoon mutta päätyneensä antamaan kaiken jatkua. Hän on yhtä aikaa tragedian keskushahmo ja sen katsoja.

Myönnän olevani tämän traagisen Epis-Levónin hengenheimolainen, tunnistan hahmossa itseni: olenhan tämänkin artikkelin kirjoittamisen jättänyt niin myöhään, että siitä ei mitenkään tule valmista, olenhan jättänyt puhumatta kirjoittamisen aikana jutussa mainitsemilleni ihmisille niin, että en voi heitä mainita nimeltä. Kirjoitan kuulopuheita, huhuja ja omia vaikutelmiani, en tiukkaa tutkivaa journalismia. Ja ehkä tärkeimpänä yhtäläisyytenä koen olevani Kaltion kanssa yhtä samalla tavoin kuin Levón on kokenut olevansa yhtä omien tanssiaistensa kanssa: Mikko on laittanut Epiksissä peliin kaikki vuosien aikana luomansa suhteet, oman maineensa ja luottamuksensa. Epäjohdonmukaisten tanssiaisten on annettava jatkua niin kauan, kuin se on mitenkään mahdollista.

”Pääsispä jo takas Ouluun”, kuiskaa vastaanottotiskiä hoitava tuttavani ja kertoo nukkuneensa ”pari tuntia kuitenkin”

Traaginen sankari ei pysty huomioimaan näytelmän muiden hahmojen hyvinvointia, ei etenkään kulissien takana. Se on ehkä traagisinta tässä kaikessa. Mutta golfkentällä, varsinaisella näyttämöllä, tapahtuu jatkuvasti kauniita asioita, tapahtuu jotain. Märällä pellolla tunnelma on lyyrinen, yleisö on antautunut epäjohdonmukaisuudelle. Kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kaupallis-väkivaltainen koneisto on jossain muualla.

Rukajärven tapahtumista on tehty tutkintapyyntö, ja Hyttystilanne ry:llä lienee kuusinumeroinen summa avoimia laskuja. Syyskuussa Epikset aloitti tukikampanjan paitamyynnillä, eikä tämäkään teksti voi vielä olla lopullinen analyysi. Eli jatkoa seuraa, jollain tavalla. Tämä juttu saa loppua lyhyeen muistiinpanoon, jonka kirjoitin Epis-lauantaina valtatie 20:llä jossain Taivalkosken ja Pudasjärven välillä.

”Tällainen lopetus tuntuu oikealta: lauantain alkuillan ajelu Oulua kohti rajussa sadekuurossa auringon loistaessa silmiin pilvenreunan alta. Kaikki on yhtäaikaa läsnä, puolittainen suuttumus ja pettymys järjestelyjen leväperäisyydestä ja hillitön onnellisuus kaikesta hienosta tapahtuneesta.

”Kaikkea oli liikaa: päiviä, lavoja, esiintyjiä. Mutta juuri siinä suuruuden hulluudessa piili myös episten kauneus: vain mahdotonta on mielekästä tavoitella. Muistelen Derridan määritelmää demokratiasta, kuinka se on jotain-aina-tulossa, mahdoton ideaali jota kohti meidän on pakko pyrkiä, jotta emme luisu takaisin autoritarismiin, diktatuuriin, fasismiin. Harmittelen sitä, etten jaksanut tallustaa Oinakselle Elsi Sloania kuuntelemaan, se energia on ehkä juuri sitä mitä tässä haen. Nuoruuden idealismia, joka ehkä jollain tasolla tiedostaa kaiken olevan aina-jo menetettyä mutta haluaa kuitenkin kamppailla paremman maailman puolesta.

”Ristiriitaisuus on tarpeellista, on voitava olla sekä-että, ei joko-tai. Ja palatessani aristoteelisen logiikan kieltämiseen joudun ehkä myös kieltämään Runousopin traagisen sankarin määritelmää, tragedian luonnetta; hybris ei vääjäämättä johda kuolemaan, tragediassakin sankarin kohtalo voi siirtyä.

”Katselemme pilviä, näemme valkopartaisia ukkoja joulupukinreessä, jäniksen, kilpikonnaselkäisen koirankuonolaisen.

”Ja jokainen tarina, jokainen kokemus on totta, vaikka ne olisivat keskenään ristiriidassa. Ladaa ajattelen, hänen öistä kertomustaan, ja sitä mitä Tuomo ja Riina tänään kertoivat. Mitä lavayrittäjä kertoi medialle, mitä tapahtumajohtaja, mitä raksaamassa olleet talkoolaiset. Totuus on tämä kaikki ja jotain siitä välistä.”

Ainakin jotain tapahtui.